Ilmeikäs, irvistelevä, tihkuva ja ähkyvä Synty

Johanna Laitila: Synty. Otava 2020.

Ihastuin Johanna Laitilan persoonalliseen, ilmaisuvoimaiseen kieleen jo esikoisteosta Lilium regale (2019) lukiessani. Kieli ja aistit ovat Laitilan Synty-romaanissakin korostuneita, mutta vielä vahvasti enemmän kuin esikoisessa: Synty on tiivis kooltaan ja tiheä ilmaisultaan, välillä hengästyttävä vertauksissaan ja eritteiden ja hönkäyksien vyöryssä. Tunnelma on kuitenkin aivan eri näissä kahdessa, ja vielä sulattelen lukuhämmennystäni. Synty ei nimittäin päästä helpolla; se melkein karkottaa luotansa ja silti pitelee tiukasti kiinni tahmaisessa, kiehnäävässä, kahisevassa, väliin kauniistikin soivassa aistimaailmassaan.

”Hän nytkähti nauruun, samanlaiseen kuin syötettyään minulle muurahaisia, holtittomaan ja vatsasta pursuavaan. Ääni vilisi selkärangassani, kutitti nikamien välejä.” (Synty, s. 107)

Päähenkilö Aleksanteri elää vuoden 2017 Helsingissä, Sörnäisten rantatie 1:ssä, josta hän harvoin poistuu ulos ja jossa seinänaapurina on mystinen ja Aleksanteria häiritsevästi kiehtova Ulja. Olin kuullut ennen Synnyn lukemista, että tämä Ulja on Vladimir Lenin, joka asui Helsingissä tuolloin. Asia selviää myös romaanin viime sivuilta, joten tämä etukäteistieto ei pilaa tarinasta mitään, ennemminkin herättää kiinnostuksen – ainakin minä halusin tietää, miten tämä historiallinen henkilö ujuttautuu mukaan fiktioon. Kuitenkin kiinnostavammaksi osoittautuu päähenkilö ja hänen suljettu tai sulkeutunut elämänsä, joka tuntuu kiristävän ahtaalta. Aleksanteri on oikeastaan tekemisissä vain erään Elnan ja kodinhoitajansa kanssa ja sitten tietysti Uljan, johon hän tutustuu naapurinsa Rovion kautta. Välillä Aleksanterin oven takaa löytyy rasiallinen tahmeita, sokerisia marmeladeja – taas muutama aistimus lisää.

Marmeladit ja makeus ovat mukana myös silloin, kun tarina siirtyy kuvaamaan aikaa vuonna 1912. Nuori nainen on raskaana, osaansa puristuneena, katseiden alle ahdistettuna. ”Vatsa paisutteli kaikkien katseissa, eikä hänellä ollut paikkaa minne piiloutua.” Ajat ja henkilöt yhdistyvät yllättävällä tavalla romaanin loppupuolella, ja samaa niissä on marmeladien lisäksi myös pianon sointi, vaikkakin myös tiheää nahkeutta ja loiskuvia eritteitä, rottia ja kärpäsiä.

”Todellisuudesta tuli aukko, joka kutistui hänen ympärilleen, jäljelle jäi vain kiikareiden nurja puoli, kutistunut lasiympyrä, sormenmentävä rotanuni. Sen väärällä puolella hän oli vankina, keskellä kapeaa sakaratonta täheä, muodotonta terhentä, jossa hänellä ei ollut raajoja, ei tuota julmaa vatsaa eikä hyödytöntä suuta, ei hengityksen painoa, ei nimeä eikä peilikuvaa.” (s. 120)

Katkelmassa vuoden 1912 kuvauksen päähenkilö vaipuu synnytyksen ja eetterin voimasta pakoon omaa olemustaan, ja ruumiista ja vallasta (tai vallan puutteesta) omaan kehoon Synty kertoo myös, molemmilla aikatasoilla. Tuntemukset ja kokemukset ovat vahvoja, ja välillä kuvaus liikkuu jopa unenomaiseen, jopa tunkkaiseen painajaisen tuntuun. Ahdistava hiki, väreily, kiristys ja nihkeys ovat henkilöiden epämukavuuden olossa tuttuja.

Niin kuin Synnyssä jokin ääni nirhaisee Aleksanterin herkkää kuuloa, kieli ja ylitarkka kuvaus riipivät ja puistattavat lukijaansa. Groteskiksikin takakannessa teosta kuvaillaan, ja toden totta välillä melkein tekisi mieli sulkea silmät valokuvantarkaksi äityvältä kuvaukselta, lopettaa mukana kuvittelu – mukana ovat näön lisäksi siis kaikki muutkin aistit – suoristaa vertaukset laimeiksi toteamuksiksi, jotta pääsisi helpommalla. Helppous ja kauneus eivät ole tämän romaanin ydintä, ja siksi se onkin niin kiehtova. Teos on lyhyt, miljöö ja ihmisen osa ahtaita, mutta tarina tursuaa laajemmalle, jää väreilemään ja häiritsemään.

Advertisement

Miten vähän tiedämmekään lopulta toisistamme

 

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016.

Ihmettelen, miksi tämä kirja on mennyt minulta aikoinaan ohi, sillä se käsittelee tärkeitä asioita, on episodiromaani, jotka minua aina kiehtovat, ja vieläpä todella kaunis (onhan se tärkeää!). Ehkä tässä on myös syitä, miksi silloin en uskaltanut tarttua: ulkoisesti kepeä, kuumailmapalloineen ilmaan nostava romaani sisältää paljon piilotettua surua ja vaikeita aiheita, varsinkin ne, jotka liittyvät vanhemmuuteen ja lapsettomuuteen.

Romaani alkaa kutsuilla: ovikello soi, vieraita saapuu, näkökulma vaihtuu. Kerronnassa on elokuvallisuuden vaikutelma varsinkin alussa, kun lukijana ihmettelen, keitä nämä ihmiset ovat kuumassa kesäillassa, mitä heidän välillään on, mitä tapahtuu – tai mitä on tapahtunut? Näin voisi alkaa elokuva. Henkilöt astuvat kuvaan yksitellen, kamera siirtyy kenkien rivistöön tai taivaalle, vuorosanat tipahtelevat. Tilanteet ja henkilöt piirtyvät  vahvoina mielikuvina juuri yksityiskohtien myötä: alun töölöläisasunto, hiertävät sandaalit, hajuveden tuoksu, viileä porrassyvennys. Monessa tarinassa myös kannessa kuvatut kuumailmapallot näkyvät loppukesän taivaalla, ja niitä katsellaan eri suunnista, mikä sitoo henkilöitä samaan hetkeen, joka koittaa romaanin alussa ja kuvatun päivän lopussa lopussa.

Kireätunnelmaisen juhlatilanteen jälkeen Vieraat-romaanin päähenkilön, Senjan, vieraat saavat eri luvuissa enemmän tilaa. Näkökulma vaihtuu luvuittain, joissa palataan muistoissa jopa lapsuuteen, vaikka kyseessä on siis yhdenpäivänromaani. Muistot rakentavat henkilöhahmoja, eri näkökulmista kerrotut luvut paljastavat henkilöiden välisistä suhteista.

Vieraat tietävät päähenkilöstä, päähenkilö vieraista enemmän tai vähemmän. Vieraat puolestaan eivät tiedä toisistaan, ja saapuupa paikalle pari melkein kuokkavierastakin sekoittamaan pakkaa ja tuomaan jännitettä. Etukäteen tästä romaanista ei kannatakaan tietää liikaa, mutta sen paljastan, että surua on piilotettu paljon keveän kesäisen pinnan alle. Kyse on eksyneistä ja onnettomista, silti osin onnekkaista ihmisistä, inhimillisyydestä ja siitä, miten vähän tiedämmekään toisistamme, vaikka luulemme ehkä tietävämme paljon.

 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava 2017.

Kjell Westö on ollut minulle tärkeä kirjailija. Hänen teoksissaan sukelletaan lähihistoriaan yksilöiden näkökulmasta. Hän on kuvannut Helsinkiä, nykyistä kotikaupunkiani. Hän on kertonut hienoja, laajoja, kiemuraisia ja sulavia tarinoita, tuonut eteeni hahmoja, joihin olen jäänyt kiinni ja joista on ollut vaikea päästää irti. Leijat Helsingin yllä -teoksen luimme kilpaa puolisoni kanssa, mikä toi oman lisänsä lukuelämykseen.

Westö on tärkeä monelle muullekin – kun jännitykseltäni sain viimein varattua hänen uusimman teoksensa, sain jäädä odottamaan. Ja kun viimein sain teoksen käsiini – en suoraan sanottuna malttanut sittenkään odottaa teosta vaan luin ja kuuntelin sen kirjapalvelustani – ehdin vähän järkyttyä. Se ei hurmannutkaan, niin kuin olin toivonut! Oikeastaan se jopa työnsi luotaan: en halunnut lukea pitkää sepustusta lapsuudesta, kun alussa  vihjataan, että tarkoitus on kertoa siitä, miten päädytään tilanteeseen ajallisesti kovin kaukana tästä päähenkilön lapsuudesta. Tulkitsin itseäni ja ajattelin, että ehkä en halunnutkaan lukea poikalapsuudesta, ja jatkoin. Ja jokin minua pidätteli tarinassa, ja luin kirjan muutamassa päivässä.

”Viime talvena istuin raitiovaunussa — kun muistot hyökkäsivät yhtäkkiä kimppuuni. Oli kylmä iltapäivä ja satoi hiljaa lunta, ihmisten suusta nousi savua, mätää höyryä sisuksistamme, ja joka kerta kun raitiovaunun ovet avautuivat, sisään tuulahti jäätävästi. Jälkeenpäin ajattelin, että juuri lumisade ja kylmät tuulahdukset herättivät muistoni. –”

Rikinkeltainen taivas alkaa tarinan nykyhetkestä, kun päähenkilö joutuu uhatuksi ja vähän myöhemmin hänen pitkäaikaista ystäväänsä puukotetaan. Alku on jopa trillerimäinen: mikä on johtanut tähän tilanteeseen? Mistä on kyse? Miksi Rabellin perheen kimppuun hyökätään? Sitten siirrytään 1960-luvun lapsuuteen, jossa Rabellin klaani tavataan ensi kertaa. Tässä vaiheessa myös tyyli muuttuu maalailevammaksi: päähenkilö uppoaa muistoihinsa ja ryhtyy käymään elämäänsä läpi. Päähenkilön nimeä ei mainita, kun minäkertoja muistelee elämäänsä, eikä nimeä tietenkään tarvitakaan. Rabellit ovat rikas suku, johon keskiluokkainen päähenkilö tutustuu ja joiden vaikutuspiiriin hän jää loppuiäkseen. Muistot liittyvätkin päähenkilön ystävään Alexiin, tämän siskoon Stellaan ja myöhemmin pieneen piiriin, johon nämä henkilöt kuuluvat.

Tarina ulottuu ajallisesti laajalle: se kertoo päähenkilön lapsuudesta 1960-luvun lopulta nykyhetkeen saakka, ja lopussa (ja alussakin) päähenkilö on lähemmäs 60-vuotias. Romaani on suurimmaksi osaksi muistelua, ja vaikka siinä kuvataan pitkää  ystävyyssuhdetta, käsitellään rakkautta ja lisäksi esimerkiksi suvun merkitystä tai vanhempien ja lasten suhteita, kertoo Rikinkeltainen taivas myös muistamisesta. Miten muistettu rakentuu tarinaksi, miten muistot vievät uusiin tilanteisiin, miten muistot liittyvät paikkoihin, miten ne sitovat ihmisiä yhteen. Monen muun asian lisäksi – ja tämä on se, mikä minua kavahduttaa – Rikinkeltainen taivas kertoo ihmisen kylmyydestä ja etäisyyksistä. Henkilökaarti on tiukasti sidoksissa toisiinsa, mutta silti etäällä. Päähenkilö on etäällä vanhemmistaan, osa henkilöistä katsoo toisiaan etäisyyksien päästä, kylmästi, laskelmoidenkin. Tai tekeekö kulunut aika etäisyyksiä? Henkilöhahmot eivät ole kovin rakastettavia, päin vastoin. He kohtelevat toisiaan huonosti, vaikka heillä on pitkä yhteinen ystävyys historia, ja he tavoittelevat eivätkä uskalla puolustaa heikompaa. Tämä kaikki kuvataan toki päähenkilön muistelemana, ja lukiessani mietinkin, että kun minäkertoja hallitsee tarinansa, ei kaikkea tietenkään kerrota. Ehkä Alexin ja Jajon (yksi kaveriporukasta) huonojen puolien korostamisella pyritäänkin siihen, että minäkertoja olisi jalomman oloinen – paitsi että päähenkilöstäkään ei paljastu pelkkää hyvää. Mielenkiintoista, mutta jotenkin synkkää, välillä toivotontakin. Ilmeisesti siis eläydyn tarinaan ja näiden fiktiivisten henkilöiden elämiin kovinkin vahvasti!

Muistot siis rakentavat tarinaa: joitakin kohtauksia henkilöiden elämästä toistetaan, mikä on rasittavaa, mutta ajattelen, että kyse on päähenkilön tarpeesta alleviivata näitä asioita. Loppupuolella kerrotaan jo uudesta sukupolvesta, kaveriporukan aikuistuvista lapsista, jotka elävät omaa elämäänsä etäämmällä keskushenkilöistä. Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä enemmän tapahtumat tuntuvat irrallisilta, mutta historialliset tapahtumat tutummilta.  Vaikka niinhän se kai on, että historiaa on helpompi rakentaa katsomalla kauas, ja nykyhetken yksittäiset tapahtumat asettuvat paikoilleen vasta seurauksien jälkeen.

Jos romaani herättää vahvoja tunnereaktioita, se ei voi olla huono. Se, mikä herätti positiivisia tunteita, melkein jäi kaiken murheen ja ahdistuksen varjoon: Värit, luonto, meri, kalliot, taivas. Tunnelma raitiovaunussa. Helsingin talot erkkereineen. Haaga (jota ei kylläkään kuvailla kerrostalojen tai mäntyjen korkeutta enempää, mutta jonka mainitseminenkin saa minut hyvälle tuulelle). Yksityiskohdista, ennemmin eletyn elämä kuin historian tapahtumien, muodostuu kuvia, joissa Helsinki ja toisaalta saaristo näyttäytyvät tärkeinä tarinan osina. Edelleen olen Westö-fani, vaikka tämä ei kaikilta osin suosikikseni ylläkään. Paljon siinä kuitenkin on, mihin ihastua.

Häivähdys rikinkeltaista (ja paljon muita värejä) Haagan kattojen yllä tammikuussa 2018.

Havaintoja kivisestä kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016.

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on monella tapaa kaunis teos: sen kieli on tarkoin harkittua, runollistakin, nimi on kaunis, kansikin. Lisäksi ne rakennukset, jotka teoksen kuvaamana aikana nousevat, ovat kauniita – eikä pelkästään arkkitehti Engelin mielestä. Arkkitehtuurin tai luonnosten kuvailua romaanissa ei paljoa ole, mutta helsinkiläisenä en voi olla näkemättä 1800-luvulla noussutta kivikeskustaa, kun luen Engelin yöpäiväkirjamerkintöjä.

 

”9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.” (s. 11)

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamuotoinen romaani. Se kertoo  Johan Ludvig Engelin vuosista Helsingissä, josta lopulta tulee Engelin uusi kotikaupunki. Kuusi vuotta ei riitä mihinkään. Ajasta Helsingissä kerrotaan sekä työtehtävien kautta, merkinnöistä käy ilmi myös Engelin vierauden kokemus, kun hän ihmettelee kylmyyttä, juopumusta ja tapoja. Koska kyse on kuitenkin yöllisten hetkien ajatuksista, on tyyli ennemminkin pohdiskelevaa kuin raportoivaa.

Päiväkirjamerkinnät ovat irrallisia: välillä ne ovat hyvinkin lyhyitä ja välillä välissä on rutkasti aikaa; toisinaan kuvailu on tarkkaa, toisinaan merkintä on kuin yksittäinen mieltelause. Engelin kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen välissä ajatukseni karkaa jykeviin kivirakennuksiin ja historialliseen Helsinkiin. Kirjaa lukiessa tekee mieli saada lisätietoa kaikesta siitä, mitä Engel Suomen-vuosinaan tekikään (paljon!), ja kyllähän tietoa löytyy, tosin romaanista vähemmän. Siinä viitataan toki moneen Engelin suunnittelemaan rakennukseen, ja monessa merkinnässä Engel kuvailee ihailemaansa tyyliä. Tiedonhaun lisäksi tekee mieli päästä kävelemään Engelin Helsinkiin, tuijottaa kivisiä julkisivuja ja tutkailla pylväitä uusin silmin. Tämä on romaanin yksi hienoista ominaisuuksista: se auttaa kuvittelemaan mennyttä osoittelematta tai selittelemättä liikaa tai oikeastaan lainkaan, ja samalla se tarkentaa lukijan katsetta nykyiseen ympäristöön, jossa vanhaa on onneksi säilynyt jonkin verran.

 

”11. maaliskuuta 1818

Tavallinen aamu. Kävelemme Ehrenströmin kanssa kolisevan ja paukkuvan kaupungin halki kohti päävartion työmaata. /- – / En koskaan kyllästy rakentamisen ääneen, kaupunki nousee, ensin tuli vie kaiken niin kuin metsässä ja sitten uudet puut alkavat kasvaa, uusi istuttaja, uudet puut, uudet varjot.” (s. 38)

Vaikka päähenkilö Engelin mielestä Helsinki tarvitsee upeat rakennuksensa, mietin, mitä onkaan ajettu nurin Engelin luomusten tieltä. Sitä miettii sekunnin Viikilän luoma Engelkin, mutta uuden on saatava tilansa. Kallio saa väistyä rakennusten tieltä, ja kivi saapuu ikään kuin suojaaman kaupunkia tulipaloilta. Päiväkirjamerkintöihin on saatu kuvattua se, miten työhönsä vakavalla rakkaudella suhtautuva ihminen ajaa asiaansa, pyrkii toteuttamaan ideoitansa ja unelmiaan (miten voikaan saada kunnian suunnitella kokonainen kaupunki!). Päiväkirjamerkinnöissä mainitaan perhe, erityisesti vaimo Charlotte – tosin erityisesti vaimon kuoltua – sekä tytär ja pojatkin, mutta perhe tuntuu jäävän kunnianhimoisen arkkitehdin elämässä työn jalkoihin. Kunnianhimoinen suhtautuminen arkkitehtuuriin vaatii siis uhrauksia, niin arkkitehdin omassa elämässä kuin ympäristössäkin.

Viikilän sanat ovat kylmiä, keveitä, harsoisia. Engelin rakennukset sen sijaan vankkoja, ihannoituja, majesteetillisia. Tästä syntyy nautinnollinen lukukokemus.

 

– – – – –

Helmet-lukuhaasteessa Viikilän teos sopisi moneen kohtaan, erityisesti kohtiin ”kirjan nimi on mielestäsi kaunis” ja ”kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja”. Valitsen jälkimmäisen ja katson kotikaupunkiani taas hieman uudella tavalla.