Ilmeikäs, irvistelevä, tihkuva ja ähkyvä Synty

Johanna Laitila: Synty. Otava 2020.

Ihastuin Johanna Laitilan persoonalliseen, ilmaisuvoimaiseen kieleen jo esikoisteosta Lilium regale (2019) lukiessani. Kieli ja aistit ovat Laitilan Synty-romaanissakin korostuneita, mutta vielä vahvasti enemmän kuin esikoisessa: Synty on tiivis kooltaan ja tiheä ilmaisultaan, välillä hengästyttävä vertauksissaan ja eritteiden ja hönkäyksien vyöryssä. Tunnelma on kuitenkin aivan eri näissä kahdessa, ja vielä sulattelen lukuhämmennystäni. Synty ei nimittäin päästä helpolla; se melkein karkottaa luotansa ja silti pitelee tiukasti kiinni tahmaisessa, kiehnäävässä, kahisevassa, väliin kauniistikin soivassa aistimaailmassaan.

”Hän nytkähti nauruun, samanlaiseen kuin syötettyään minulle muurahaisia, holtittomaan ja vatsasta pursuavaan. Ääni vilisi selkärangassani, kutitti nikamien välejä.” (Synty, s. 107)

Päähenkilö Aleksanteri elää vuoden 2017 Helsingissä, Sörnäisten rantatie 1:ssä, josta hän harvoin poistuu ulos ja jossa seinänaapurina on mystinen ja Aleksanteria häiritsevästi kiehtova Ulja. Olin kuullut ennen Synnyn lukemista, että tämä Ulja on Vladimir Lenin, joka asui Helsingissä tuolloin. Asia selviää myös romaanin viime sivuilta, joten tämä etukäteistieto ei pilaa tarinasta mitään, ennemminkin herättää kiinnostuksen – ainakin minä halusin tietää, miten tämä historiallinen henkilö ujuttautuu mukaan fiktioon. Kuitenkin kiinnostavammaksi osoittautuu päähenkilö ja hänen suljettu tai sulkeutunut elämänsä, joka tuntuu kiristävän ahtaalta. Aleksanteri on oikeastaan tekemisissä vain erään Elnan ja kodinhoitajansa kanssa ja sitten tietysti Uljan, johon hän tutustuu naapurinsa Rovion kautta. Välillä Aleksanterin oven takaa löytyy rasiallinen tahmeita, sokerisia marmeladeja – taas muutama aistimus lisää.

Marmeladit ja makeus ovat mukana myös silloin, kun tarina siirtyy kuvaamaan aikaa vuonna 1912. Nuori nainen on raskaana, osaansa puristuneena, katseiden alle ahdistettuna. ”Vatsa paisutteli kaikkien katseissa, eikä hänellä ollut paikkaa minne piiloutua.” Ajat ja henkilöt yhdistyvät yllättävällä tavalla romaanin loppupuolella, ja samaa niissä on marmeladien lisäksi myös pianon sointi, vaikkakin myös tiheää nahkeutta ja loiskuvia eritteitä, rottia ja kärpäsiä.

”Todellisuudesta tuli aukko, joka kutistui hänen ympärilleen, jäljelle jäi vain kiikareiden nurja puoli, kutistunut lasiympyrä, sormenmentävä rotanuni. Sen väärällä puolella hän oli vankina, keskellä kapeaa sakaratonta täheä, muodotonta terhentä, jossa hänellä ei ollut raajoja, ei tuota julmaa vatsaa eikä hyödytöntä suuta, ei hengityksen painoa, ei nimeä eikä peilikuvaa.” (s. 120)

Katkelmassa vuoden 1912 kuvauksen päähenkilö vaipuu synnytyksen ja eetterin voimasta pakoon omaa olemustaan, ja ruumiista ja vallasta (tai vallan puutteesta) omaan kehoon Synty kertoo myös, molemmilla aikatasoilla. Tuntemukset ja kokemukset ovat vahvoja, ja välillä kuvaus liikkuu jopa unenomaiseen, jopa tunkkaiseen painajaisen tuntuun. Ahdistava hiki, väreily, kiristys ja nihkeys ovat henkilöiden epämukavuuden olossa tuttuja.

Niin kuin Synnyssä jokin ääni nirhaisee Aleksanterin herkkää kuuloa, kieli ja ylitarkka kuvaus riipivät ja puistattavat lukijaansa. Groteskiksikin takakannessa teosta kuvaillaan, ja toden totta välillä melkein tekisi mieli sulkea silmät valokuvantarkaksi äityvältä kuvaukselta, lopettaa mukana kuvittelu – mukana ovat näön lisäksi siis kaikki muutkin aistit – suoristaa vertaukset laimeiksi toteamuksiksi, jotta pääsisi helpommalla. Helppous ja kauneus eivät ole tämän romaanin ydintä, ja siksi se onkin niin kiehtova. Teos on lyhyt, miljöö ja ihmisen osa ahtaita, mutta tarina tursuaa laajemmalle, jää väreilemään ja häiritsemään.

Advertisement

Kuvittelijoiden lyhyt historia

Kansallisteatteri, Wauhaus ja Zodiak: Sapiens

Täytyy sanoa, että yllätyin keväällä, kun kuulin Yuval Noah Hararin Sapiens-teoksesta olevan tekeillä teatteria. Odotukset olivat tietenkin myös korkealla, koska Sapiens – ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus olivat vaikuttavia lukukokemuksia tietomääränsä ja toki myös kerrontatyylin vuoksi, ja onneksi tämä juuri nämä olivat merkittävässä osassa Kansallisteatterin ja Wauhaus-kollektiivin Sapiensissa. Näytelmä toimii siis vallan hyvin, vaikka Hararit olisivat lukematta, vaikka ehkäpä näytelmän jälkeen tekee mieli tarttua taas kirjaan, koska teatterin lavalle luodusta historiapikakelauksesta ja esityksen maagisesta tunnelmasta ei haluaisi päästää irti.

Tarina alkaa ajasta, jolloin ihmislajeja oli maapallolla useampia. Esitys alkaa kuitenkin siitä ihmetyksestä, että täällä me istumme yhdessä, kansallisteatterissa, tarinoiden äärellä – ja sen jälkeen yleisö pääsee seuraamaan lavalle rakentuvia kohtauksia, ihmettelyn aiheita, kasvottomia ihmislajin edustajia menneestä ja nykyhetkestä.

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Näyttämöversiona Sapiens rakentuu Jarmo Heikkisen kertojanäänen varaan. Tämä Avarasta luonnosta tuttu ääni yhdessä lavalle rakentuvien kuvien kanssa vie luontodokumenttien tunnelmaan, mutta välillä katse kääntyy ihan konkreettisesti myös yleisöön. Niin, me olemme myös homo sapienseja, tarinoiden kertojia ja kuuntelijoita, yhteisöllisiä, kuvittelukykyisiä olentoja, jaetun kokemuksen perässä teatterisaliin raahautuneita – niitä, mistä näytelmä kertoo. Vaikka aikajänne on kymmeniä tuhansia vuosia, ja kyse tosiaan on ihmislajin historiasta, kyse on kuitenkin myös siitä, mitä on olla ihminen, mikä meille on ollut ja on tärkeää. Siksikin tämä yleisöön kohdistuva katse on paikallaan.

Laajasta alkuperäisteoksesta on rakennettu vauhdikkaasti etenevä kokonaisuus, joka rakentuu Hararin kirjasta hyvin valittujen yksityiskohtien varaan. ”Historian kulkua ovat muokanneet kolme merkittävää vallankumousta. Kognitiivinen vallankumous pani historian alulle noin 70 000 vuotta sitten. Maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä noin 12 000 vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous, joka alkoi vasta 500 vuotta sitten, saattaa hyvinkin lopettaa historian ja aloittaa jotain aivan muuta.” (lainaus  käsiohjelmasta) Alkupuolen tulentekotaidon ihmettelyn jälkeen tarina kulkee  eriarvoistuvien yhteisöjen kuvaukseen, kun yltäkylläisyys lisääntyy toisilla, mutta samalla yhä useampi uurastaa henkihieverissä, ”vehnän kesyttämänä”, niin kuin Harari sanoo. Toisilla on aikaa taiteeseen, kuvitteluun ja ajatteluun, kaikille ei aukea ovi yhteisen hyvän jakamiseen, näytelmässä yhteiseen lasikopperoon keskellä lavaa.

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Lavastus on liikkuvaa ja monikäyttöistä, ja liikkuvat osaset kuljettavat katsojaa ajasta ja tilanteesta toiseen. Yksi lempikohdistani kirjassa, vehnän näkökulma, on näyttävä kohtaus: vehnä kasvaa näyttämön etureunasta ja liikkuvat elementit kulkeutuvat lavaa täyttäväksi viljapelloksi. Muutenkin lavastus on välillä jopa mahtipontista, ja toisaalta samoilla elementeillä rakennetaan monenlaisia tiloja. Yksi toistuva rakennelma on lasilla tai seinillä rajattu koppero, jonka avulla näytetään monta tärkeää tilannetta. Ihmiset rajaavat itsensä sisäpuolelle, samalla toiset ulkopuolelle. Toisaalta koppero näyttäytyy valitun joukon elintilana, jonka ihmiset ovat valmiit saastuttamaan – säästyäkseen vaikkapa tunkeilijoilta tai osoittaakseen ylemmyyttään.

Vaikka osa kohtauksista on pieniä ja rajattuja, antaa Kansallisteatterin suuri näyttämö myös hienot puitteet loppupuolen mahtipontisille kuville siitä, miten tieteellisessä vallankumouksessa ei kaikkea kehitystä ole tietenkään käytetty vain hyvään. Siinäpä ihminen ihmettelee. Alkupuolella ihmishahmot vielä huokailivat suureen ääneen ”Oooooooh” – ihmetystä ja ylistystä esimerkiksi syttyvän tulen tai palvottavan hahmon edessä. Loppupuolella vauhti kiihtyy ja yksityiskohdat lisääntyvät. Yhteisöllinen ihminen käpertyy laitteensa äärelle.

Kuva: Kansallisteatteri / Katri Naukkarinen

Sapiens toimii näytelmänä paremmin, kuin osasin odottaakaan. Jarmo Heikkisen kertojan ääntä olisin kuunnellut pimeässäkin salissa sen tunnin ja 40 minuuttia, mitä esitys kesti, mutta lisäksi olen vaikuttunut upeista asetelmista, joita näyttelijä-tanssijat rakensivat lavalle, liikkeestä, valoista ja väreistä. Erityisesti olen vaikuttunut siitä, miten tämä hieno tietokirja sai uuden elämän, sellaisen muodon, joka ei voi olla jättämättä jälkeä katsojaan, pakottamatta ajattelemaan vaikkapa sitä lopussa esitettyä suurta kysymystä: Mitä me haluamme haluta?  Tällä produktiolla on varmasti valtaa lumota moni nuori, ehkä vasta vähän tai ei lainkaan  teatterinpenkkejä kuluttanut ihminen näyttämötaiteen pariin, sillä Sapiensissa on niin paljon tarttumapintaa meille ihan kaikille, kuvittelemaan ja  kertoilemaan kykeneville ihmisille.

 

Ohjaus ja koreografia: Anni Klein ja Jarkko Partanen

Alkuperäisteos: Sapiens. A Brief History of Humankind. Yuval Noah Harari

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus: Minna Leino

Kertoja: Jarmo Heikkinen

Näyttämöllä: Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen, Juha Varis

Lavastus: Samuli Laine

Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

Valosuunnittelu: Jani-Matti Salo

Äänisuunnittelu: Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Alkuperäisen musiikin sävellys: Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen

Naamioiden ja tarpeiston suunnittelu: Sanna Sucksdorff

Sapiens lomalukemistonani kesällä 2017 Italiassa.

Kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista, joista toisen sai minut ja monen muun Hararin teosten äärelle innostaneelle lukijalle.

 

 

Kolme päivää, kolme sisarusta

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018.

”Hytti on tavallisesti täynnä elämää. Jokaisessa penkissä istuu puhaltajamestari, jonka ympärillä pyörivät vanhempi ja nuorempi puhaltaja, kolme lasimassaa uunista noutavaa postipoikaa, formupoika sekä kantaja, jonka tehtävä on viedä valmiit lasit kyyluuniin jäähtymään.” (s. 69)

Pintti, mänki, koopa, puhalluspilli – erikoiset sanat vievät Tommi Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen maailmaan. Jussi, Helmi ja Raili, sisarukset, ovat eläneet elämänsä, lapsuudesta tarinassa kuvattuun aikuisuuteen lasitehtaan ympärille rakentuneessa kylässä, ja Pintissä heidän elämäänsä seurataan kolmen päivän aikana vuosina 1949-1951. Jokaisessa päivässä on eri näkökulma, ensin Jussin, sitten Helmin ja viimeisenä Railin. Vaikka kerronta keskittyykin näihin kolmeen päivään, takaumissa avataan myös mennyttä – kadonnutta isää, Railin piipahdusta Helsingissä, Helmin rakastumista ja Jussin rankkaa syrjityn, hulluksi leimatun elämää.

Pintin taustalle piirtyy luonnostelma lasinpuhalluksen maailmasta. Välillä kuva tarkentuu, ja erikoiset sanat saavat selityksensä, vaikka lasinpuhalluksen ympärillä pysyy sille kuuluva mystisyyden kehä. Toki tarinassakin painotetaan, että lasinpuhalluksen salat eivät kuulu kaikille, eivät naisille varsinkaan, vaikka sota-aikana myös naiset pääsevät tälle alueelle tehtaassa. Muutoin heille on paikkansa hiomossa tai muissa töissä, ja joka tapauksessa töitä riittää, jos niitä tehdä haluaa.

Lasiin ja lasinpuhallukseen, terävyyteen, haurauteen, turhuuteen, hienouteen, kauneuteen, vaarallisuuteen ja salaperäisyyteen, rinnastuukin lopulta paljon, niin kuin kirjan nimessäkin mainittuun pinttiinkin. Pintti on siis lasijätettä, jota lasinpuhalluksesta syntyy ja jota on kuulemma tehtaan ympäristö täynnä. Pintti ei kuitenkaan ole pelkästään jätettä, sillä pinttimurskaa käytetään osana lasinvalmistusmassaa. Pintti myös kummittelee Jussin näyissä, ja tällä on vaikutuksensa moneen. On asioita, jotka viiltävät kuin lasi, ja lasinhaurasta on joskus elämäkin. Tehdasmiljöö myös tuntuu monella tavalla vaaralliselta, varsinkin kun Helmi joutuu ottamaan pienen tyttärensä Saaran mukaan töihin.

Kinnusen aiemmat romaanit, Neljäntienristeys ja Lopotti, vaikuttivat tarkkuudellaan, ja ihmiskohtaloiden, omaa tietään kulkeneiden tai yhteisön valtavirrasta hieman syrjässä eläneiden, koskettava kuvaus on myös jäänyt häilymään lukumuistoissani. Pintissäkin yksi henkilöistä miettii, miten lasikylän väki asettuisi jonoon ja missä kunkin paikka tässä arvojärjestyksessä olisi, missä oma, ja esimerkiksi Raili saa kuulla rumia puheita ja kokea syrjintää, Jussista puhumattakaan. Lisäksi tässä romaanissa on samaa haikeutta ja surumielisyyttä kuin vaikkapa Neljäntienristeyksestä muistelen, ja se syntyy ehkä siitä, että lukiessa on pakko olla päähenkilöhahmojen puolella, kun päähenkilöiden osa yhteisössään ei ole helppo. Jokaisella henkilöllä on tämän lisäksi oma haavansa tai arka kohtansa, menetys tai suru, mikä vaikuttaa elämään – ei kuitenkaan pelkästään latistavasti, mikä on aika lohdullista, koska tunnelma Pintissä on pääosin synkkä ja surullinen. Paljon on tässä myös pysähdyttävää ajateltavaa: perheestä, sodan vaikutuksista, sisaruudesta, rakkaudesta, erityisyydestä ja yhteisöistä vaikkapa. Romaania voikin lukea monella tavalla. Voi ihmetellä lasin mystisyyttä ja pohdiskella tiiviin, suljetun yhteisön ahtautta, voi ihailla Kinnusen kerrontaa ja kieltä, kykyä pysähtyä ja tarkentaa, tai voi uppoutua tunteella ihmiskohtaloihin. Tai kaikkea tätä.

—

Astun tämän kirjan myötä metsäpolulle ja aloitan metsähaasteen, vaikka kirja ei sinänsä metsästä kerrokaan vaan tosiaankin tehdasmiljööstä. Yhden päähenkilöistä, Jussin, kautta kuitenkin kuvataan kuitenkin ihmisen kykyä nähdä ympäristö ja yksityiskohtia tarkasti, ja Jussin katse kohdistuu myös metsään lasikylän reunamilla (ja onko Suomessa kylää, joka ei uppoaisi metsän keskelle?).

”Veli osoittelee välillä metsään päin ja paljastaa sisarilleen metsän salaisuuksia: osoittaa heitä valtavan kuusen rungolta tarkkailevaa oravaa tai kääntää läheisen paatsaman lehteä ja näyttää, miten sen alapuolella perhosentoukka syö itseään aikuiseksi.” (prologista, jossa ollaan sisarusten lapsuudessa)

Kevään kirja- ja kiiremuistoja

Kevät, ihana vuodenaika, joka sujahtaa aina liian nopeasti ohi, on täynnä työkiireitä ja valon yllyttämiä suunnitelmia, joista osa jää auttamatta toteuttamatta. Toukokuu ei varsinaisesti ole koskaan ollut kaunokirjallisuuden ahmimisen kannalta otollinen kuukausi, sillä luettavana on yleensä hirmuinen määrä tekstiä työn puolesta. Toukokuussa myös työmatkalukeminen jää, sillä pyöräily houkuttaa, mutta vaikka määrä ei ole hirmuinen, on laatu ollut tänä keväänä sitä parempaa.

Luin nimittäin toukokuussa – ehkä näin uskaltaa sanoa –  koko kirjavuoden parhaan kirjan, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin -dystopian. Lukemisesta on jo hetkinen, ja silti synkkä maailma pyörii mielessä, ja erityisesti lukukokemuksen hämmentävyys vetää takaisin romaanin maailmaan. Olin odottanut pääseväni Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan kuuntelemaan ja fanittamaan Anyurua (ja aika montaa muutakin kirjailijaa), mutta väsymys iski ja osallistuin kirjallisuusfestivaaliin etänä:

Johannes Anyurua haastatteli Kjell Westö.

Aika hyvä tapa nauttia kirjallisuuskeskusteluista tämäkin, vaikka aurinko heijasti kuvan melko etäiseksi, mutta kuuluihan ääni. Keskustelut saattoi myös kuunnella ajatuksen kanssa uudestaan, ja jonkin keskustelun kuuntelinkin riippumatossa parvekkeella. Jäin paitsi kirjallisuuspöhinästä, mutta väsyneenä se olisikin voinut tuntua liialliselta (tai sitten se olisi saattanut piristää…). Onneksi on aina ensi vuosi, ja toiseksi onneksi on kirjoja, joihin nyt helleaallon väistyttyä voin palata.

Anyurun tyyli teki vaikutuksen jo häneltä aiemmin suomennetussa teoksessa Myrsky nousee paratiisista. Siinä seurataan 1970-luvulla Kreikassa lentäjän koulutuksen saaneen ugandalaisen P:n kohtaloa, kun hän palaa Afrikkaan saadakseen lentää. Suuri osa tarinasta on P:n selviytymistaistelua, mutta välillä kerronta vaihtuu lähemmäs nykyaikaa, ja kertojana on P:n poika. Myrsky nousee paratiisista -romaanissa kerronta on paikoin runollista, vaikka kuvatut tapahtumat ovat ahdistavia ja pelottavia: kerronta on osin toteavaa, osin yksityiskohtiin tarttuvaa, hengittävää. Sitä on pakko lukea, on selvitettävä, miten ihminen voi selvitä, ja tyyli houkuttelee lukemaan raakuuksista huolimatta.

Synkkä on August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanikin. Synkkyys syntyy jo alussa, jossa kuvataan terroristi-iskua sarjakuvakaupassa, mutta yhä tummempi on tulevaisuuskuva, jossa näkyvät iskun jäljet. Erikoisen kiehtovan romaanista tekee se, miten tulevaisuudesta saadaan tietoa: myönnän olleeni vähän väliä sekaisin siitä, miten kaikki oikeastaan menikään, kuka on kuka ja mikä on tarinan maailmassa totta (ja tunnustan, että edelleen vinksahtanutta maailmaa tuntuu olevan hankala selittää – enkä sitä aiokaan tehdä, sanonpa vain, että kannattaa lukea).

Romaanin maailmassa on kuitenkin paljon pelottavan tuttua: tulevaisuuden tyttö kertoo, mihin maahanmuuttajavihamielisessä Ruotsissa on ajauduttu, kun on saatu syntipukki. Kansalaisuus tulevaisuuden Ruotsissa on entistä hankalampi saada tai todistaa, ja romaani ottaakin monella tavalla kantaa maahanmuuttokeskusteluun ja siihen, mitä kansalaisuus oikeastaan onkaan. Suvaitsemattomuuden ja vihan lisäksi esille nousevat vankileirit ja ihmiskokeet niin tarinan nykyajassa kuin tulevaisuusvisiossakin, ihmisten luokittelu ja alistaminen – siis yhtä aikaa  jotain menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta toivottavasti ei tulevaisuudesta.

”Isralla oli tapana sanoa että me elimme aikaa, jolloin jokainen kivi maailmassa oli todistanut niin paljon inhimillistä julmuutta, että se riittäisi räjäyttämään maailman palasiksi.” (He hukkuvat äitiensä kyyneliin, s. 220)

 

Toukokuun koonti: luin poikkeuksellisesti sarjakuvia, mistä olen tyytyväinen ja mitä aion jatkaa. Luin Marjane Satrapin sarjakuvan Pistoja (hauska!), uusintaluin Satrapin Persepolis-sarjiksen ensimmäisen osan (koska en ole lukenut toista osaa) ja ahdistuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvan Vihan ja inhon Internetin parissa. Tärkeä kirja, mutta olen edelleen sanaton. Tärkeäksi muistoksi jäi viimeisen sivun kuva: ”Meitä ei vaienneta!” Toukokuussa mietiskelin vielä sisällissodan tapahtumia Yksi kevät -teoksen myötä, valvoskelin flunssan kourissa ja kuuntelin ensimmäisen ja viimeisen Läckbergini (postaus tulossa dekkariviikolla), luin novelleja, jotka unohdin (anteeksi, Anna Gavalda!) ja ihastuin Ayọ̀bámi Adébáyọ̀on, jota olisin fanittanut Helsinki Litissä, jos olisin sinne päässyt, mutta jonka haastattelun onnekseni sain katsoa Yle Areenasta.

 

Kirjoista kirjoittaminen jatkuu pian, kunhan pääsen loman luku- ja kirjoitusmoodiin – paitsi jos aurinko houkuttelee ulos pyöräilemään. Tällä hetkellä herättelen lukuintoani lukemalla uudestaan Harry Potteria, ja siinäpä vierähtää jokunen tunti, vaikka päätin lukea vain viimeisen osan. Ensi viikolla on edessä jokunen tunti matkustamista, ja matkakaverina on tietysti kirjoja ja Sodankylän elokuvajuhlien katalogi.  Sodankylä-raportti on tulossa sitten seuraavalla viikolla. Kiireinen kevät jää taakse, edessä on pitkä ja leppoisa kesä!

 

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista, Schildts & Söderströms, 2014. He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Kustantamo S & S, 2018. Suomennos Outi Menna.

Helmet-lukuhaasteessa ujutan kirjat kohtiin 1. kirjassa muutetaan (He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa sekä muutetaan että ollaan muuttamaisillaan maasta) ja 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Teatterissa: hyytävän hyvä Veriruusut

Veriruusut KOM-Teatterissa (21.4.2018, ensi-ilta oli 16.2.2018)

ALKUPERÄISTEKSTI: Anneli Kanto
DRAMATISOINTI JA OHJAUS: Lauri Maijala
LAVASTUS: Markku Pätilä
PUKUSUUNNITTELU: Tiina Kaukanen
MASKEERAUS: Leila Mäkynen
VALOSUUNNITTELU: Tomi Suovankoski
ÄÄNISUUNNITTELU: Jani Rapo
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Eero Leichner
YLEISÖTYÖ: Jenni Bergius, Rosa-Maria Perä ja Maaretta Riionheimo

ROOLEISSA: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

 

KOM-Teatterin Veriruusut-näytelmä saa katsojat haukkomaan henkeään, kyynelehtimään, vavahtelemaan ja eläytymään sekä iloon että hirveyksiin. Näin ainakin minun penkkirivilläni – enkä siis ollut  ainoa. Sali oli täynnä, ja esitykset syystäkin loppuunmyytyjä, koska kehuja on kuulunut suunnasta jos toisestakin. Lisäesityksiä on tarjolla syksyksi, joten kalenterit esiin.

Anneli Kannon romaaniin pohjautuva tarina kertoo valkeakoskelaisista tehtaantytöistä, jotka ajautuvat punakaartiin, kuka mistäkin syystä. Vaikka näytelmässä kuvataan  aikaa sisällissodan molemmin puolin, ei sodasta tai vankileireistä kerrota suoraan suurtakaan osaa kokonaisuudesta, ja kun kerrotaan, pienetkin vihjeet ja viittaukset riittävät. Toteutus luottaa katsojan kykyyn kuvitella kauheudet, ja se on yksi asia, mikä tekee tästä näytelmästä hienon. Muita syitä riittää luetteloksi asti: näyttelijät, lavastus, pyörölavan käyttö, musiikki, muusikot, valot, äänet, no, kaikki!

Esitys on aloitusta myöten hieno. Puhallinmusiikki hiljentää tarinan äärelle, herättelee jo haikeutta ja vihjaa siitä, että musiikki on osa tarinankerrontaa. Itse tarina alkaa synkeissä merkeissä, kun päähenkilön, Sigridin (Helmi-Leena Nummela), ankea äiti usuttaa tyttärensä töihin tehtaalle. Isäkin usuttaa, vaikka tietänee tehtaanjohtajan kohtelevan naistyöntekijöitään todella huonosti. Synkän tästä alusta tekee  myös ajatus siitä,  että  vaihtoehtoja ei ollut. Tehtaan vaietuille salaisuuksille kerrotaan syitäkin, ja samassa tarinaan tulee lohtua ja ystävällisyyttä. Suosikkihahmoni, elämäniloa puhkuva Maija (Oona Airola), ystävystyy alussa araksi pelotellun ja kolhitun Sigridin kanssa, tartuttaa eloa tähän, ja näytelmän aikana nähdäänkin mieletön muutos Sigridin hahmossa. Melkein kuin näyttelijä olisi vaihtunut, kasvua on niin paljon. Maijan hahmossa on roppakaupalla inhimillisyyttä, ja hän on se, joka saa yleisön niin nauramaan kuin itkemäänkin.

Musiikkia on monessa kohdassa käytetty taitavasti, ja taitavia ovat laulajat ja muusikotkin. Moniääniset laulut ovat vaikuttavia, varsinkin lopun teatterin aulaan katoava laulukulkue, jonka ääni kuuluu kaukaa, muistuttaa etäisyyksistä ja läheisyyksistä niin ajassa kuin maailmassa. Nämä tapahtumat tapahtuivat tasan sata vuotta sitten, tässä. Erityisesti loppupuolen tapahtumat saivat miettimään, miten tuo aika vaikutti pitkään, miten paljon asioista melkein tietämättömätkin saivat kärsiä, kun  hirveät teot ja hirveä aika traumatisoivat ihmisiä molemmilla puolilla. Alun vauhdikkaat kohtaukset, hillitön energia on poissa loppupuolella, ja lavan pimetessä tuntuu lähes sanattomalta. Siksi tuo laulukin vie valtaansa, mutta kyllä näytelmän jälkeen riittää puhuttavaa ja pohdittavaa. Suosittelenkin, että tämä näytelmä kannattaa katsoa seurassa, joka jaksaa käydä läpi niin näytelmän hienouksia kuin historian kauheuksia.

Erityisen vaikutuksen näytelmässä minuun teki rytmitys ankeuden ja ilon, vauhdin ja pysähtymisten välillä. Ajankulun huomasi vain siitä, että penkit olivat aika kovat, mutta siksi sainkin kiemurrella ja vähän purkaa kuristavaa oloa liikkumalla. Alussa tehdasmiljöö oli kuvattu pyörivän lavan avulla niin huimaavasti, että melkein pelotti, että pian vauhdissa sattuu – niin kuin tehtaissa sattuikin. Yksi työläisistä oli kätensä työtapaturmassa menettänyt Lyyti (Eeva Soivio), ja tehdastyön fyysisyyteen rinnastui tehdaskohtausten kiire ja hikisyys. Maijan ja Anttonin hääkohtauksessa oli taas vauhtia ja iloa, kun tanssijat pyörivät vuorostaan, vaikka kirkonaamenet jäivät saamatta. Pyörölava pyöri armottomasti taas lopussa, kun yksi hahmoista toisensa perään kohtasi kohtalonsa.

Paperitehtaan tyttöjen välille syntyy luottamus ja ystävyyttä, ja kun olot kiristyvät, päättävät nuoret naiset, melkein tytöt, liittyä punakaartiin. En ole lukenut juurikaan näistä naiskaarteista, mutta tiedän jotain, ennen kaikkea siitä, mitä naisille kävi sodan loppuvaiheissa, ja siksi naisten uhmaa ja intoa on kamalaa katsella. Näissä kohtauksissa näkyy kuitenkin myös näytelmän (ja romaanin) ajankohtaisuus: miten vietävissä ihminen voi olla, kun nykyisyys tuntuu toivottomalta, mutta tulevaisuudessa näkyy jonkun luotetun lupaama valonpilkahdus. Näytelmän naishahmoissa on näkyvillä erilaista suhtautumista sotaan ja vallankumoukseen, on kovanaamaa, intoilijaa ja myötäilijää. Taas mietin, että tyttöjen vaihtoehdot olivat vähissä, että kyse on joskus ajautumisesta, joskus väärästä valinnasta, eikä ero ole aina kovin suuri.

Veriruusut on ihailtavan taidokasta teatteria  tärkeiden asioiden äärellä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että on muistettava historia, vaan siitä, että on oltava tietoinen, kuinka moni asia toistuu ja siitä, että joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa. Jos voimaa ja halua tai tarvettakaan ei ole yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, antaa näytelmä mallin myös arjen tekojen merkityksestä.  Naurua hersyvä Maijan äiti (Ursula Salo) on valmis niin jakamaan vähästään kuin tukemaan täysillä omia lapsiaan, mutta Sigridin äiti saa synkeydellään ja synninpelollaan melkein tukahdutettua tyttärensä.  Näytelmän naiskaartilaiset eivät ehkä voineet vaikuttaa kohtaloihinsa, mutta siihen he pystyivät, miten toisiaan kohtelivat. Kaiken kauheuden jälkeen mieleen pulpahtaa tyttöjen välinen nauru ja toivo paremmasta tulevaisuudesta, kun he työstä uupuneina naureskelivat ja unelmoivat rakkauksista. Näytelmästä jää värisyttävän synkkä olo, mutta sitä suuremmalla syyllä se kannattaa mennä katsomaan.

Keväisen keveä todellisuus tuntui lempeältä hytisyttävän teatterikokemuksen jälkeen.

Raastava sadan vuoden takainen

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017.

 

”Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?” (s. 156)

Heidi Köngäksen Sandra aloittaa minun 1918-vuoteni. Tähän kevääseen mahtuu paljon sadan vuoden takaisesta, sillä sisällissodan tapahtumia käsitellään nyt niin teatterissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessakin ja vanhemmatkin tarinat nousevat luettaviksi. Tekisi mieli sulkea silmät, mutta en sulje, ja varsinkaan en kadu, että tartuin Sandraan. Enkä jätä aihetta: varaan muutaman pakan nenäliinoja ja lipun ainakin Komin Veriruusuihin (ja koitan ehtiä lukea kirjankin ennen teatteria). Kirjastosta jonotan paria kaunoteosta, tiedon osalta luottanen historiatietäjäystäviini.

Sandrassa tarinaa kerrotaan kolmella tasolla, mutta nimihenkilö on koko ajan keskiössä. Alkupuolella Klaara, Sandran tyttärentytär, löytää isoäitinsä kalenterimerkintöjä, jotka  herättävät mielenkiinnon ja joiden merkitys aukeaa Sandran tarinassa.  Myöhemmin Klaara palaa tutkimaan tätä ilmeisen vaiettua sukunsa historiaa, jota Sandran ja Sandran miehen siskon Lyytin osioissa kerrotaan.

Vaikka Sandra kertoo sisällissodasta, se ei niinkään kerro taisteluista sodasta, ja aika vähän siinä suoraan kerrotaan teloituksista, oikeudenkäynneistä tai vankileireistäkään. Vankileireiltä tihkuu tietoa esimerkiksi Sandran miehen Jannen kirjeissä ja harvojen kotiinpalaajien mukana. Lyhyet kuvaukset, tiedot, jotka päähenkilö Sandran tai myöhemmin tämän lapsenlapsen Klaaran tavoittavat, kuitenkin herättävät lukijan mielikuvat, joita muut aiheesta kertovat tarinat ovat  jättäneet. Kertomuksen kauheudet kiteytyvät aikaan sodan jälkeen, odotukseen, elämään äärimmäisessä köyhyydessä, tautien ja muiden vaikeuksien keskellä, tilanteissa, joihin päätymistä on vaikea kuvitellakaan. Mutta jotka eivät historiassamme ole yksittäisiä.

Kun muualla tapahtuvat taistelut tai sodan jälkeen vangit kituvat epäinhimillisissä oloissa, kertoo romaani hengissä pysymisestä ja itsensä ylittämisestä, siitä, miten  köyhyyden, niukkuuden ja kylmyyden keskellä on yritettävä selvitä, millaista on, kun rakas on jossain, edes toivottavasti elossa, kun  läheisen vähäisiin avunpyyntöihin ei pysty vastaamaan. Jatkuvan epätietoisuuden kidutuksestakin Sandra kertoo. Ja sattumasta – Janne ei edes halunnut sotaan, kukapa haluaisi. Sodalta vaan ei voinut välttyä, ei edes kovin kaukana siitä.

Alussa Sandra-romaani kertoo kuitenkin paljonkin melkein hyvästä, ainakin ihan riittävän hyvästä vaikkei kovinkaan helposta elämästä ilman sotaakaan, ja ehkä tätä nuoren Sandran melkein-onnea vasten hätä ja tuska, kylmä, nälkä, kuolema ja vääryys tuntuvat entistä kamalammilta. Siinä onkin tämän romaanin hienous: alku oli niin hennonkaunista, pientä ja somaa, tavallista elämää, jossa oli toivoa paremmasta. Takana on raastavan kamala huutolaislapsuus, mutta siitä on selvitty, sitä Sandra muistelee omien häidensä alla, pian oman torpan emäntänä. Ei onnea eikä helppoa elämää sekään, mutta sellaista, josta voi selvitä, kun tekee riittävän hyvin.  On 1900-luvun alkupuoli ja vielä aikaa sotaan, jota nämä torpparit eivät olisi ehtineet ajattelemaankaan, kun selviämisessä oli riittävästi.

”Marraskuun yhdentenätoista päivänä Armon Vuonna 1910

Eilen me muutimme sisään Lepistöön, missä kaikki on niin uutta ja puhtoista, ettei melkein raaskisi edes lattialankuilla kävellä. Minä en ole uskoa tätä todeksi. Ensin en osannut tehdä mitään, vaan kävelin klasista klasiin ja katsoin, miltä kaikki eri ikkunoista näyttää.” (s. 123)

Sandra kertoo paljon niin yhden perheen selviytymistaistelusta, johon sadan vuoden takainen maailma jo ilman sotaakin heitti. Lisäksi se kertoo Lyytin (ja toki Sandrankin) tarinan kautta naisen osasta, joka ei ollut eikä tässäkään romaanissa kauniina näyttäydy. Lyyti kulkee palveluspaikasta toiseen, onnekseen sentään saa töitä aina tehdäkseen, mutta palkat ovat toki mitättömiä. Ja eipä vain saa langeta, ei rakastua! Ei naidun naisenkaan osa ole helppo synnytyksineen, lapsikatraineen, ei Sandran lapsuudenperheessä, eikä silloin, kun Sandran mies on vangittuna määrättömäksi ajaksi. Helppo ei ole silloinkaan naisen osa, kun mies palaa sodasta tai tässä tapauksessa vankileiriltä. Tuntuu käsittämättömältä, miten vähän aikaa tällaisesta elämästä on, ja käsittämättömän todelta tuntuu se, miten Sandran tarinaa tästä menneisyydestä kerrotaan. Se nenäliinapakka on paikallaan moneen otteeseen.

Lukuvinkkejä vuoden  1918 tapahtumista on listattuna Reader, why did I marry him? -blogin 1918-haasteessa. Sandra on  tänä vuonna ensimmäinen haasteeseen lukemani teos, ja saa nähdä, kuinka paljon pystyn (tai ehkä en pysty!) tästä aiheesta enää lukemaan.

Kurkistus Romanian historiaan

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat. Otava 2017.

”Huhtikuu tuoksuu jäältä ja hiekalta. Aurinko on sirppi taivaan nurkassa.”

Cristina Sandun esikoisteos viettelee mukaansa ensi sivulta. Sillä tutustun Sandun kieleen, jota tekee mieli lukea ääneen. Ensi sivuilta alkaen mukana ovat myös kiehtovat, osin salaperäisiksi (ja kai myös siksi mielenkiintoisiksi) jäävät henkilöt: päähenkilö Alba, joka toimii Helsingissä tulkkina, Alban isoisä Susi, jonka kuolema vie tapahtumat ja Alban (taas) Romaniaan, ja Albert, mies, joka on sitonut Suomeen asettuneen Alban tämän suvun kotimaahan. Myöhemmin esille nousevat myös Popescun veljekset, Alban isä ja setä sekä Suden sukupolvi.

Romaanin tapahtumat keskittyvät päiviin isoisän kuoleman jälkeen, jolloin suku kokoontuu perheen kotikylään. Tarina laajenee kuitenkin Alban ja suvun menneisyyteen, suvun tarinoihin ja hieman myös Romanian historiaan. Pienessä kirjassa on siis paljon: moni asia jää kurkistukseksi tai välähdykseksi, mutta näistä hetkistä ja kuvista rakentuu  kokonaisuus, johon liittyvät omat mielikuvani kuvatuista ajoista. Teos vei minut muistoissa sekä lapsi-minua järkyttäneisiin uutiskuviin Ceaușescun viimeisistä päivistä että elokuvamuistoihin diktatuurin ajan Romaniasta.

”Punainen kylä 1973

Vaaleissa äänestäminen ei tietenkään ole pakollista, mutta vaaliuurnalla on kuitenkin hyvä käydä. /–/ He astuvat vuoronperään äänestyskoppiin ja äänestävät sitä yhtä joka on listassa. Salissa tunnelma käy riehakkaasti. Viinilasit täyttyvät ja suklaakonvehdit tahraavat sormet. Illalla uutiset kertovat: ’Kansa on puhunut, toveri Ceaușescu on saanut äänistä 100 prosenttia!'” (s. 147)

Romaanissa luvut vuorottelevat menneisyyden Punaiseen kylään tai Bukarestiin sijoittuvien ja tarinan nykyhetkestä kertovien osioiden välillä. Tarina ulottuu Suden nuoruuteen, vuodesta 1952 alkaen. Menneisyydestä paljastuu perheen poikien lähtö ulkomaille, helpomman tai hienomman elämän perässä. Myös Alban kesät Punaisessa kylässä luovat kuvaa siitä, millaista Ceaușescun aika rajoituksineen ja hulluuksineen oli. Sekä Alban isä että myöhemmin tämän veli tuovat materialistista yltäkylläisyyttä Punaiseen kylään, jossa isovanhemmat ja lopulta vain isoäiti Flavia asuvat hiljalleen homehtuvassa talossa.

 

Entä sitten se valas? Goliat on kuollut valas, jota kuljetetaan ympäri Eurooppaa ihmeenä ja jota Susi vie poikansa katsomaan. Se on yksi tarinoista, joita kerrotaan ja joissa tosi, keksitty ja muistot sekoittuvat.

Sandun teos oli Finlandia-ehdokkaana 2017. En ole ehtinyt lukea muita ehdokkaita, en siis voittajaakaan, mutta jos ne ovat yhtä lailla särmikkäitä ja moniulotteisia kuin tämä, on minulla vielä paljon hyvää luettavaa tiedossa.

Havaintoja kivisestä kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016.

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on monella tapaa kaunis teos: sen kieli on tarkoin harkittua, runollistakin, nimi on kaunis, kansikin. Lisäksi ne rakennukset, jotka teoksen kuvaamana aikana nousevat, ovat kauniita – eikä pelkästään arkkitehti Engelin mielestä. Arkkitehtuurin tai luonnosten kuvailua romaanissa ei paljoa ole, mutta helsinkiläisenä en voi olla näkemättä 1800-luvulla noussutta kivikeskustaa, kun luen Engelin yöpäiväkirjamerkintöjä.

 

”9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.” (s. 11)

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamuotoinen romaani. Se kertoo  Johan Ludvig Engelin vuosista Helsingissä, josta lopulta tulee Engelin uusi kotikaupunki. Kuusi vuotta ei riitä mihinkään. Ajasta Helsingissä kerrotaan sekä työtehtävien kautta, merkinnöistä käy ilmi myös Engelin vierauden kokemus, kun hän ihmettelee kylmyyttä, juopumusta ja tapoja. Koska kyse on kuitenkin yöllisten hetkien ajatuksista, on tyyli ennemminkin pohdiskelevaa kuin raportoivaa.

Päiväkirjamerkinnät ovat irrallisia: välillä ne ovat hyvinkin lyhyitä ja välillä välissä on rutkasti aikaa; toisinaan kuvailu on tarkkaa, toisinaan merkintä on kuin yksittäinen mieltelause. Engelin kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen välissä ajatukseni karkaa jykeviin kivirakennuksiin ja historialliseen Helsinkiin. Kirjaa lukiessa tekee mieli saada lisätietoa kaikesta siitä, mitä Engel Suomen-vuosinaan tekikään (paljon!), ja kyllähän tietoa löytyy, tosin romaanista vähemmän. Siinä viitataan toki moneen Engelin suunnittelemaan rakennukseen, ja monessa merkinnässä Engel kuvailee ihailemaansa tyyliä. Tiedonhaun lisäksi tekee mieli päästä kävelemään Engelin Helsinkiin, tuijottaa kivisiä julkisivuja ja tutkailla pylväitä uusin silmin. Tämä on romaanin yksi hienoista ominaisuuksista: se auttaa kuvittelemaan mennyttä osoittelematta tai selittelemättä liikaa tai oikeastaan lainkaan, ja samalla se tarkentaa lukijan katsetta nykyiseen ympäristöön, jossa vanhaa on onneksi säilynyt jonkin verran.

 

”11. maaliskuuta 1818

Tavallinen aamu. Kävelemme Ehrenströmin kanssa kolisevan ja paukkuvan kaupungin halki kohti päävartion työmaata. /- – / En koskaan kyllästy rakentamisen ääneen, kaupunki nousee, ensin tuli vie kaiken niin kuin metsässä ja sitten uudet puut alkavat kasvaa, uusi istuttaja, uudet puut, uudet varjot.” (s. 38)

Vaikka päähenkilö Engelin mielestä Helsinki tarvitsee upeat rakennuksensa, mietin, mitä onkaan ajettu nurin Engelin luomusten tieltä. Sitä miettii sekunnin Viikilän luoma Engelkin, mutta uuden on saatava tilansa. Kallio saa väistyä rakennusten tieltä, ja kivi saapuu ikään kuin suojaaman kaupunkia tulipaloilta. Päiväkirjamerkintöihin on saatu kuvattua se, miten työhönsä vakavalla rakkaudella suhtautuva ihminen ajaa asiaansa, pyrkii toteuttamaan ideoitansa ja unelmiaan (miten voikaan saada kunnian suunnitella kokonainen kaupunki!). Päiväkirjamerkinnöissä mainitaan perhe, erityisesti vaimo Charlotte – tosin erityisesti vaimon kuoltua – sekä tytär ja pojatkin, mutta perhe tuntuu jäävän kunnianhimoisen arkkitehdin elämässä työn jalkoihin. Kunnianhimoinen suhtautuminen arkkitehtuuriin vaatii siis uhrauksia, niin arkkitehdin omassa elämässä kuin ympäristössäkin.

Viikilän sanat ovat kylmiä, keveitä, harsoisia. Engelin rakennukset sen sijaan vankkoja, ihannoituja, majesteetillisia. Tästä syntyy nautinnollinen lukukokemus.

 

– – – – –

Helmet-lukuhaasteessa Viikilän teos sopisi moneen kohtaan, erityisesti kohtiin ”kirjan nimi on mielestäsi kaunis” ja ”kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja”. Valitsen jälkimmäisen ja katson kotikaupunkiani taas hieman uudella tavalla.

Vainon ja vainottujen kasvot

Meidän luokka Espoon kaupunginteatterissa 29.9.2016.

Teksti: Tadeusz Słobodzianek

Ohjaus: Satu Rasila

Rooleissa: Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella, Timo Torikka

Miten näytelmä ja teatterin keinot voivatkaan vaikuttaa! Espoon kaupunginteatterin Meidän luokka tärisytti, itketti, kuristi, puristi ja lopulta valvotti, ja melkein jätin näytelmän kesken kaiken maailman kauheuksien vuoksi.

Meidän luokka kertoo puolalaisesta kylästä, jonka asukkaiden synkkää historiaa kuvataan yhden koululuokan kautta. Samalla kuvataan tietenkin koko Euroopan historian hirveyksiä, mutta ajatukset siirtyvät myös nykyhetken tilanteeseen. Mistä pursuaa se käsittämätön vierauden viha? Tai miten ystävästä voikin kasvaa vihollinen?

En tietenkään lähtenyt väliajalla – ja kesken jättäminen se vasta olisikin valvottanut! Yöllä mietin niitä kysymyksiä, joita tarinat holokaustista heittävät herkkien silmille: mistä viha syntyy, miksi emme näe tai uskalla katsoa lähelle, miten kauheuksien jälkeen voi elää, kummallakaan puolella?  Vastauksia näytelmässä annetaan vähän, ehkä koska niitä ei olekaan. Katsoja viedään ensin keskushenkilöiden lapsuuden hetkiin, yhteiseen luokkaan, siihen ”meidän luokkaan”, jossa unelmat ovat melkein yhtä nykylapsen haaveiden kanssa, askel on kepeä, silmät kirkkaat ja tuikkivat. Nämä luokkatoverit antavat kasvot myöhemmin erilaisille kohtaloille: vainotuille, vainoajille, turvaan päässeille. Lyhyiden tilannekuvien kautta liikutaan ajassa ja oppitunneissa kohti nuoruutta, kohti Euroopan ja Puolan tilanteen kiristymistä. Muutokset näkyvät luokkahuoneessa ja hahmoissa, eikä minimalistinen lavastus eivätkä koko näytelmän ajan samanikäisinä ja -näköisinä pysyvät näyttelijät estä ainakaan minua uppoamasta illuusioon, joka on totta, joka on teatteria, joka oli totta. Miehittäjiä eikä myöhemmin väkivallantekoja varsinaisesti näytetä, ne tulevat kuviksi roolihenkilöiden kertovassa puheessa tai yksittäisten kohtausten kautta. Henkilöt pääosin siis kertovat, hieman jopa puhuvat toistensa ohi, välillä toistavat tapahtumat puheissaan. Tästä syntyy ahdistava tunnelma – ja se ajatus: miten tällaista voi tapahtua?

Näytelmän lavastus ja rekvisiitta ovat tavallaan minimalistisia, tavallaan massiivisia – me katsojat istumme ladossa, joka on yksi hirmutekojen paikoista. Samassa tilassa on kuitenkin ainakin myös koulu, tori, metsä, kodit piilopaikkoineen ja jopa Amerikka, josta yksi näytelmän henkilöistä lähettää kirjeitä vanhoille luokkatovereilleen. Katsomo kiertää ”näyttämöä” kolmella sivulla, mutta näyttämö laajenee katsojien taakse ja korkealle näyttämön yläpuolelle. Korkeuksissa istuvat vuoroin kuolleet, vuoroin vainoja piileskelevät juutalaiset. Samalla tavalla kuin tilassa on päällekkäisiä kerroksia, eivät kuolleet tai lähteneet katoa. He ovat lässä, ja  samalla katsojankin on mahdotonta olla olematta mukana, eläytymättä. Tilaan ja tilanteisiin uppoutumista tuovat valosuunnittelu sekä äänimaisemat, ja erityisesti  valot ja lavastus yhdessä.

Vaikutuin siis tarinasta ja toteutuksesta, ja erityiskiitoksen ansaitsevat näyttelijät. Hahmot kasvavat ja tulevat tutuiksi katsojalle, eikä haittaa, vaikka näyttelijä on toisinaan selin tai oman selän takana. Hahmoista hirviömäisimmät ovat hirvittäviä mutta eivät pelkästään yhden piirteen tyyppejä, ja heistä kuvastuu ajan kamaluus niin kuin toki kaikista muistakin. En voi olla mainitsematta Markus Riutun hienovireisesti rakennettua Jakub Kacin roolia, ja Jukka Rasila oli pelottavan vaikuttava ensin nuoruudenhöpsönä Rysiekinä, joka muuttuu väriseväksi hirviöksi. Erityisen vaikutuksen teki Seela Sella, ja tähän  vaikutti ehkä myös ennen esitystä seuraamani keskustelu myötätunnosta (kiitos toki myös muille keskustelijoille!). Miten muuntautumiskykyinen tämä yksi suosikkinäyttelijöistäni onkaan!

Suosittelen ehdottomasti Meidän luokkaa näytelmänä ja tätä toteutusta. En tosin kovin nuorille, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että en suosittele herkille, suosittelen kuitenkin. Kyllä näiden tarinoiden edessä saa ja pitää itkeä, enkä varmasti ollut ainoa.

Kuolleen miehen rouva

 

Terhi Rannela: Frau. Karisto, 2016.

Terhi Rannelan historiallinen romaani Frau kertoo Lina Heydrichistä. Rouva Heydrichin mies, Reinhard, SS-kenraali, joka tunnettiin myös liikanimellä Prahan teurastaja, salamurhattiin vuonna 1942. Romaani kertoo tästäkin, kuvaa synkkää aikaa Euroopan historiassa, mutta enemmän se kertoo miestään kaipaavasta Linasta, vaimosta, jolla on oma menneisyytensä. Ja samalla romaani on pohdiskelu halusta ymmärtää mennyttä,  eikä se ole vain yksilön tarina. Yksilöiden kautta menneisyyttä toki tarkastellaan, ja näistä toisiaan hipaisevista kohtaloista syntyy sillä tavalla ilmava kokonaisuus, että rivien väliin mahtuu lukijankin kuvitelmia.

 

Fraussa vuorottelevat pääasiassa vuoden 1942 tapahtumat Tsekissä ja seesteisempi ajanjakso vuodelta 1984. 1980-luvulla ollaan Fehmarnin saarella Saksan liittotasavallassa. Saarella Lina elää eristyksissä, osin omissa kuvitelmissaan ja muistoissaan. Unissaan hän elää yhä vaimona miehelleen, joka on vanhentunut yhtä lailla. Vanhaa Linaa haastattelemaan saapuu historiantutkija Erich Richter, ja Linan ja Erichin keskusteluissa alkaa aueta Linan menneisyys. Ja kuva menneestä täydentyy kuvitelmilla ja houreilla – ei ole yhtä menneisyyttä tai pysyvää, yksiselitteistä nykyhetkeä.

 

Linan ja Erichin vuoropuhelu on osin katkonaista, ja sitä rytmittävät välillä viittaukset Erichin muistiinpanoihin, välillä yksittäiset lehtijutut. Erichhän tietää Linasta paljon, se tulee selvästi ilmi, vaikkei itse romaanissa siis kerrota Linan taustoja kuin hiljalleen. Samalla paljastuu Linasta yhtä jos toista. On pohdittava, millaista elämä natsisotilaan läheisenä on saattanut olla. On otettava selvää Heydricheistä, vaikkei mieli tekisi. On ihmeteltävä ihmisen pahuutta ja sokeutta. Onko mahdollista, ettei omaa aikaansa voi nähdä, jos ei halua? Lina on todella elänyt omassa kuplassaan, leuka pystyssä, ja hän tuntuu pitävän kiinni siitä näkemyksestään, että ennen kaikkea häntä on maailma murjonut toisen maailmansodan aikana.

 

”Lina oli kuin arkiston kätköihin unohtunut kirja, jonka Erich nosti päivänvaloon. Merituuli puhalsi voimalla kannet auki.

– Isälläni ei ollut suhteeni suuria odotuksia. Tytöistä tuli opettajattaria, sihteerikköjä tai sairaanhoitajia. Mutta piskuisen saaren Linastapa tulikin Schlossin kuningatar!

Jungfern-Breschan, Erich kirjoitti.” (s. 28)

 

Keväästä 1942 kertovat osiot vievät ensin Prahan kaduille, salamurhayrityksen hetkiin ja sitä seuraaviin tapahtumiin. Sattumalta murhapaikalle sattuneen henkilön näkökulmasta kuvataan sota-ajan julmuutta ja pelon ilmapiiriä, murharyhmään kuuluva antaa äänen vastarintaliikkeelle. Yksittäisten henkilöiden kautta kuvataan Reinhard Heydrichin kuoleman jälkeistä aikaa – ei niinkään sotaa tai keskitysleirejä, ne ovat taustalla, mutta Lidicen kylässä tapahtunutta verilöylyä ja toisaalta Lina Heydrichin elämää Schlossissa. Lidicen kohtalosta kerrotaan pääosin nuoren Marta-tytön silmin, osin myös vankien näkökulmasta. Tässä kohdin jouduin lukijana todella synkkiin kuviin, mutta kauheuksista huolimatta Lidicen tapahtumien kuvaus – etäältä, ihmisten mielessä, läheltä – on romaanin yksi hienoimmista kohdista.

 

”Prahassa Franz Varga herää keskellä yötä. Hän kuulostelee, mistä räjähdyksen kaltaiset äänet mahtavat olla peräisin. Hän katsoo olohuoneen ikkunasta ja näkee etäälle taivaanrantaan kertyvää savua.” (s. 175)

 

Luin kirjan jo alkukesällä, mutta Berliinin-matkan jälkeen se palasi mieleeni. Aluksi tuntui, etten juuri muistanut, mistä siinä oli kyse – muistin teoksen imaisseen maailmaansa, vaikuttaneen vahvasti, saaneen ajattelemaan sitä, miten aikalainen joskus voikin  olla näkemättä laajasti. Pidin erityisesti siitä, miten yksittäisten ihmisten kohtaloita kuvaamalla on syntynyt kokonaisuus, jossa samat tapahtumat nähdään eri suunnista.

 

Selaillessani kirjaa muistin, mikä teoksessa vavahdutti: Rannela osaa viedä lukijan kuvaamaansa maailmaan vihjaamalla, kertomalla vain välttämättömän, kuljettamalla tarinaa verkalleen, kuitenkin koko ajan edeten. Kuvitelma tuntuu todelliselta mahdollisuudelta: kun emme voi tietää, voimme arvailla ja kuvitella. Kuva Linasta syntyy hitaasti, ja se väreilee; ihmetys säilyy, ja vaikka teksti on paikoin toteavaa, saan lukijana kuvitella riittävästi. Kun Linan kertoma, muistama ja Erichin kuvittelema sekä sota-ajan luvuissa kerrottu sekoittuvat, syntyy hieno kudelma, yksityiskohtien värittämä kuva yhdestä viipaleesta historiaa. On historiankirjojen menneisyys ja siinä ihminen, ristiriitainen olento, Frau. Yhtä aikaa hauras ja vahva, pelottava ja säälittävä.

 

”Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä.” (s. 116)