Havaintoja kivisestä kaupungista

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista. Gummerus 2016.

img_1954

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on monella tapaa kaunis teos: sen kieli on tarkoin harkittua, runollistakin, nimi on kaunis, kansikin. Lisäksi ne rakennukset, jotka teoksen kuvaamana aikana nousevat, ovat kauniita – eikä pelkästään arkkitehti Engelin mielestä. Arkkitehtuurin tai luonnosten kuvailua romaanissa ei paljoa ole, mutta helsinkiläisenä en voi olla näkemättä 1800-luvulla noussutta kivikeskustaa, kun luen Engelin yöpäiväkirjamerkintöjä.

 

”9. maaliskuuta 1816

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta.” (s. 11)

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamuotoinen romaani. Se kertoo  Johan Ludvig Engelin vuosista Helsingissä, josta lopulta tulee Engelin uusi kotikaupunki. Kuusi vuotta ei riitä mihinkään. Ajasta Helsingissä kerrotaan sekä työtehtävien kautta, merkinnöistä käy ilmi myös Engelin vierauden kokemus, kun hän ihmettelee kylmyyttä, juopumusta ja tapoja. Koska kyse on kuitenkin yöllisten hetkien ajatuksista, on tyyli ennemminkin pohdiskelevaa kuin raportoivaa.

Päiväkirjamerkinnät ovat irrallisia: välillä ne ovat hyvinkin lyhyitä ja välillä välissä on rutkasti aikaa; toisinaan kuvailu on tarkkaa, toisinaan merkintä on kuin yksittäinen mieltelause. Engelin kuvitteellisten päiväkirjamerkintöjen välissä ajatukseni karkaa jykeviin kivirakennuksiin ja historialliseen Helsinkiin. Kirjaa lukiessa tekee mieli saada lisätietoa kaikesta siitä, mitä Engel Suomen-vuosinaan tekikään (paljon!), ja kyllähän tietoa löytyy, tosin romaanista vähemmän. Siinä viitataan toki moneen Engelin suunnittelemaan rakennukseen, ja monessa merkinnässä Engel kuvailee ihailemaansa tyyliä. Tiedonhaun lisäksi tekee mieli päästä kävelemään Engelin Helsinkiin, tuijottaa kivisiä julkisivuja ja tutkailla pylväitä uusin silmin. Tämä on romaanin yksi hienoista ominaisuuksista: se auttaa kuvittelemaan mennyttä osoittelematta tai selittelemättä liikaa tai oikeastaan lainkaan, ja samalla se tarkentaa lukijan katsetta nykyiseen ympäristöön, jossa vanhaa on onneksi säilynyt jonkin verran.

 

”11. maaliskuuta 1818

Tavallinen aamu. Kävelemme Ehrenströmin kanssa kolisevan ja paukkuvan kaupungin halki kohti päävartion työmaata. /- – / En koskaan kyllästy rakentamisen ääneen, kaupunki nousee, ensin tuli vie kaiken niin kuin metsässä ja sitten uudet puut alkavat kasvaa, uusi istuttaja, uudet puut, uudet varjot.” (s. 38)

Vaikka päähenkilö Engelin mielestä Helsinki tarvitsee upeat rakennuksensa, mietin, mitä onkaan ajettu nurin Engelin luomusten tieltä. Sitä miettii sekunnin Viikilän luoma Engelkin, mutta uuden on saatava tilansa. Kallio saa väistyä rakennusten tieltä, ja kivi saapuu ikään kuin suojaaman kaupunkia tulipaloilta. Päiväkirjamerkintöihin on saatu kuvattua se, miten työhönsä vakavalla rakkaudella suhtautuva ihminen ajaa asiaansa, pyrkii toteuttamaan ideoitansa ja unelmiaan (miten voikaan saada kunnian suunnitella kokonainen kaupunki!). Päiväkirjamerkinnöissä mainitaan perhe, erityisesti vaimo Charlotte – tosin erityisesti vaimon kuoltua – sekä tytär ja pojatkin, mutta perhe tuntuu jäävän kunnianhimoisen arkkitehdin elämässä työn jalkoihin. Kunnianhimoinen suhtautuminen arkkitehtuuriin vaatii siis uhrauksia, niin arkkitehdin omassa elämässä kuin ympäristössäkin.

Viikilän sanat ovat kylmiä, keveitä, harsoisia. Engelin rakennukset sen sijaan vankkoja, ihannoituja, majesteetillisia. Tästä syntyy nautinnollinen lukukokemus.

 

– – – – –

Helmet-lukuhaasteessa Viikilän teos sopisi moneen kohtaan, erityisesti kohtiin ”kirjan nimi on mielestäsi kaunis” ja ”kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja”. Valitsen jälkimmäisen ja katson kotikaupunkiani taas hieman uudella tavalla.

Mainokset

Vainon ja vainottujen kasvot

Meidän luokka Espoon kaupunginteatterissa 29.9.2016.

Teksti: Tadeusz Słobodzianek

Ohjaus: Satu Rasila

Rooleissa: Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella, Timo Torikka

image

Miten näytelmä ja teatterin keinot voivatkaan vaikuttaa! Espoon kaupunginteatterin Meidän luokka tärisytti, itketti, kuristi, puristi ja lopulta valvotti, ja melkein jätin näytelmän kesken kaiken maailman kauheuksien vuoksi.

Meidän luokka kertoo puolalaisesta kylästä, jonka asukkaiden synkkää historiaa kuvataan yhden koululuokan kautta. Samalla kuvataan tietenkin koko Euroopan historian hirveyksiä, mutta ajatukset siirtyvät myös nykyhetken tilanteeseen. Mistä pursuaa se käsittämätön vierauden viha? Tai miten ystävästä voikin kasvaa vihollinen?

En tietenkään lähtenyt väliajalla – ja kesken jättäminen se vasta olisikin valvottanut! Yöllä mietin niitä kysymyksiä, joita tarinat holokaustista heittävät herkkien silmille: mistä viha syntyy, miksi emme näe tai uskalla katsoa lähelle, miten kauheuksien jälkeen voi elää, kummallakaan puolella?  Vastauksia näytelmässä annetaan vähän, ehkä koska niitä ei olekaan. Katsoja viedään ensin keskushenkilöiden lapsuuden hetkiin, yhteiseen luokkaan, siihen ”meidän luokkaan”, jossa unelmat ovat melkein yhtä nykylapsen haaveiden kanssa, askel on kepeä, silmät kirkkaat ja tuikkivat. Nämä luokkatoverit antavat kasvot myöhemmin erilaisille kohtaloille: vainotuille, vainoajille, turvaan päässeille. Lyhyiden tilannekuvien kautta liikutaan ajassa ja oppitunneissa kohti nuoruutta, kohti Euroopan ja Puolan tilanteen kiristymistä. Muutokset näkyvät luokkahuoneessa ja hahmoissa, eikä minimalistinen lavastus eivätkä koko näytelmän ajan samanikäisinä ja -näköisinä pysyvät näyttelijät estä ainakaan minua uppoamasta illuusioon, joka on totta, joka on teatteria, joka oli totta. Miehittäjiä eikä myöhemmin väkivallantekoja varsinaisesti näytetä, ne tulevat kuviksi roolihenkilöiden kertovassa puheessa tai yksittäisten kohtausten kautta. Henkilöt pääosin siis kertovat, hieman jopa puhuvat toistensa ohi, välillä toistavat tapahtumat puheissaan. Tästä syntyy ahdistava tunnelma – ja se ajatus: miten tällaista voi tapahtua?

Näytelmän lavastus ja rekvisiitta ovat tavallaan minimalistisia, tavallaan massiivisia – me katsojat istumme ladossa, joka on yksi hirmutekojen paikoista. Samassa tilassa on kuitenkin ainakin myös koulu, tori, metsä, kodit piilopaikkoineen ja jopa Amerikka, josta yksi näytelmän henkilöistä lähettää kirjeitä vanhoille luokkatovereilleen. Katsomo kiertää ”näyttämöä” kolmella sivulla, mutta näyttämö laajenee katsojien taakse ja korkealle näyttämön yläpuolelle. Korkeuksissa istuvat vuoroin kuolleet, vuoroin vainoja piileskelevät juutalaiset. Samalla tavalla kuin tilassa on päällekkäisiä kerroksia, eivät kuolleet tai lähteneet katoa. He ovat lässä, ja  samalla katsojankin on mahdotonta olla olematta mukana, eläytymättä. Tilaan ja tilanteisiin uppoutumista tuovat valosuunnittelu sekä äänimaisemat, ja erityisesti  valot ja lavastus yhdessä.

Vaikutuin siis tarinasta ja toteutuksesta, ja erityiskiitoksen ansaitsevat näyttelijät. Hahmot kasvavat ja tulevat tutuiksi katsojalle, eikä haittaa, vaikka näyttelijä on toisinaan selin tai oman selän takana. Hahmoista hirviömäisimmät ovat hirvittäviä mutta eivät pelkästään yhden piirteen tyyppejä, ja heistä kuvastuu ajan kamaluus niin kuin toki kaikista muistakin. En voi olla mainitsematta Markus Riutun hienovireisesti rakennettua Jakub Kacin roolia, ja Jukka Rasila oli pelottavan vaikuttava ensin nuoruudenhöpsönä Rysiekinä, joka muuttuu väriseväksi hirviöksi. Erityisen vaikutuksen teki Seela Sella, ja tähän  vaikutti ehkä myös ennen esitystä seuraamani keskustelu myötätunnosta (kiitos toki myös muille keskustelijoille!). Miten muuntautumiskykyinen tämä yksi suosikkinäyttelijöistäni onkaan!

Suosittelen ehdottomasti Meidän luokkaa näytelmänä ja tätä toteutusta. En tosin kovin nuorille, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että en suosittele herkille, suosittelen kuitenkin. Kyllä näiden tarinoiden edessä saa ja pitää itkeä, enkä varmasti ollut ainoa.

image

Kuolleen miehen rouva

 

Terhi Rannela: Frau. Karisto, 2016.

image.jpeg

Terhi Rannelan historiallinen romaani Frau kertoo Lina Heydrichistä. Rouva Heydrichin mies, Reinhard, SS-kenraali, joka tunnettiin myös liikanimellä Prahan teurastaja, salamurhattiin vuonna 1942. Romaani kertoo tästäkin, kuvaa synkkää aikaa Euroopan historiassa, mutta enemmän se kertoo miestään kaipaavasta Linasta, vaimosta, jolla on oma menneisyytensä. Ja samalla romaani on pohdiskelu halusta ymmärtää mennyttä,  eikä se ole vain yksilön tarina. Yksilöiden kautta menneisyyttä toki tarkastellaan, ja näistä toisiaan hipaisevista kohtaloista syntyy sillä tavalla ilmava kokonaisuus, että rivien väliin mahtuu lukijankin kuvitelmia.

 

Fraussa vuorottelevat pääasiassa vuoden 1942 tapahtumat Tsekissä ja seesteisempi ajanjakso vuodelta 1984. 1980-luvulla ollaan Fehmarnin saarella Saksan liittotasavallassa. Saarella Lina elää eristyksissä, osin omissa kuvitelmissaan ja muistoissaan. Unissaan hän elää yhä vaimona miehelleen, joka on vanhentunut yhtä lailla. Vanhaa Linaa haastattelemaan saapuu historiantutkija Erich Richter, ja Linan ja Erichin keskusteluissa alkaa aueta Linan menneisyys. Ja kuva menneestä täydentyy kuvitelmilla ja houreilla – ei ole yhtä menneisyyttä tai pysyvää, yksiselitteistä nykyhetkeä.

 

Linan ja Erichin vuoropuhelu on osin katkonaista, ja sitä rytmittävät välillä viittaukset Erichin muistiinpanoihin, välillä yksittäiset lehtijutut. Erichhän tietää Linasta paljon, se tulee selvästi ilmi, vaikkei itse romaanissa siis kerrota Linan taustoja kuin hiljalleen. Samalla paljastuu Linasta yhtä jos toista. On pohdittava, millaista elämä natsisotilaan läheisenä on saattanut olla. On otettava selvää Heydricheistä, vaikkei mieli tekisi. On ihmeteltävä ihmisen pahuutta ja sokeutta. Onko mahdollista, ettei omaa aikaansa voi nähdä, jos ei halua? Lina on todella elänyt omassa kuplassaan, leuka pystyssä, ja hän tuntuu pitävän kiinni siitä näkemyksestään, että ennen kaikkea häntä on maailma murjonut toisen maailmansodan aikana.

 

”Lina oli kuin arkiston kätköihin unohtunut kirja, jonka Erich nosti päivänvaloon. Merituuli puhalsi voimalla kannet auki.

– Isälläni ei ollut suhteeni suuria odotuksia. Tytöistä tuli opettajattaria, sihteerikköjä tai sairaanhoitajia. Mutta piskuisen saaren Linastapa tulikin Schlossin kuningatar!

Jungfern-Breschan, Erich kirjoitti.” (s. 28)

 

Keväästä 1942 kertovat osiot vievät ensin Prahan kaduille, salamurhayrityksen hetkiin ja sitä seuraaviin tapahtumiin. Sattumalta murhapaikalle sattuneen henkilön näkökulmasta kuvataan sota-ajan julmuutta ja pelon ilmapiiriä, murharyhmään kuuluva antaa äänen vastarintaliikkeelle. Yksittäisten henkilöiden kautta kuvataan Reinhard Heydrichin kuoleman jälkeistä aikaa – ei niinkään sotaa tai keskitysleirejä, ne ovat taustalla, mutta Lidicen kylässä tapahtunutta verilöylyä ja toisaalta Lina Heydrichin elämää Schlossissa. Lidicen kohtalosta kerrotaan pääosin nuoren Marta-tytön silmin, osin myös vankien näkökulmasta. Tässä kohdin jouduin lukijana todella synkkiin kuviin, mutta kauheuksista huolimatta Lidicen tapahtumien kuvaus – etäältä, ihmisten mielessä, läheltä – on romaanin yksi hienoimmista kohdista.

 

”Prahassa Franz Varga herää keskellä yötä. Hän kuulostelee, mistä räjähdyksen kaltaiset äänet mahtavat olla peräisin. Hän katsoo olohuoneen ikkunasta ja näkee etäälle taivaanrantaan kertyvää savua.” (s. 175)

 

Luin kirjan jo alkukesällä, mutta Berliinin-matkan jälkeen se palasi mieleeni. Aluksi tuntui, etten juuri muistanut, mistä siinä oli kyse – muistin teoksen imaisseen maailmaansa, vaikuttaneen vahvasti, saaneen ajattelemaan sitä, miten aikalainen joskus voikin  olla näkemättä laajasti. Pidin erityisesti siitä, miten yksittäisten ihmisten kohtaloita kuvaamalla on syntynyt kokonaisuus, jossa samat tapahtumat nähdään eri suunnista.

 

Selaillessani kirjaa muistin, mikä teoksessa vavahdutti: Rannela osaa viedä lukijan kuvaamaansa maailmaan vihjaamalla, kertomalla vain välttämättömän, kuljettamalla tarinaa verkalleen, kuitenkin koko ajan edeten. Kuvitelma tuntuu todelliselta mahdollisuudelta: kun emme voi tietää, voimme arvailla ja kuvitella. Kuva Linasta syntyy hitaasti, ja se väreilee; ihmetys säilyy, ja vaikka teksti on paikoin toteavaa, saan lukijana kuvitella riittävästi. Kun Linan kertoma, muistama ja Erichin kuvittelema sekä sota-ajan luvuissa kerrottu sekoittuvat, syntyy hieno kudelma, yksityiskohtien värittämä kuva yhdestä viipaleesta historiaa. On historiankirjojen menneisyys ja siinä ihminen, ristiriitainen olento, Frau. Yhtä aikaa hauras ja vahva, pelottava ja säälittävä.

 

”Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä.” (s. 116)

Klassikkohaaste 2: Pojat

Paavo Rintala: Pojat. Kuvia vv. 1941-44. Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Otava, 1958.

image

Nappasin kirjani Klassikkohaasteeseen koulukirjaston hyllystä. Lukemani kappale oli lähes loppuun luettu, painos oli vuodelta 1977. Teokset eivät varsinaisesti olleet kovin kutsuvan näköisiä, ja ymmärrän, että nuoren kynnys tarttua näihin resuisiin pokkareihin on korkea… Jaksan edelleen suositella tätä, juurikin nuorille. Paavo Rintalan Pojat mainitaan monella ysiluokan ja lukion klassikkolistalla, ja se kertoo nuorehkojen poikien elämästä toisen maailmansodan ajan Oulusta. Miksiköhän tämä olikaan jäänyt jäänyt minulta lukematta? Kun oppilas loppusyksystä valitsi tämän luettavakseen, oli vihdoin minunkin vuoro. Hyvä niin! Elokuvan olen nähnyt, ja sen loppukohtaus on piirtynyt mieleeni, mutta lukukokemus avasi koko tarinaa uudella tavalla.

 
Pojat kertoo Immusta, Jakesta, Patesta, Matista ja Urkista, jotka elävät nuoren pojan melko huoletonta elämää sodasta huolimatta. Toki sota vaikuttaa elämään taustalla, ja varsinkin vuosien kuluessa sen vaikutukset näkyvät selvemmin. Rintala kuvaa poikiaan lämmöllä ja avaa vain hieman kerronnassa näiden isättömien vilperttien taustoja. Eivät isät (kaikki) suinkaan kuolleita ole, mutta poissa, sodassa, muualla, pojat elävät keskenään tai välillä yksinkin. Pääosassa ovat pojat, heidän keskinäiset suhteensa ja yhteensattumat muiden ihmisten, paikallisten ja vieraiden, kanssa. Henkilöt pääsevät usein ääneen, ja vuoropuhelussa hyrisyttävät murteet, niin paikallinen kuin välillä kaakkoismurrekin. Vuoropuhelussa kuuluvat niin poikien elämänvimma ja ölinä kuin lapsen totisuuskin, suurimmaksi osaksi hurja into ja vitsailu, toisinaan vähän vakavammat pohdinnat.


– Joo, joo kyllähän pojat, mutta kun me mennään vaanimaan sakemanneja ja, ja… (15)

Pojat käyvät koulua, mutta vapaa-aikaa on tietysti varsinkin kesäisin paljon. Saksalaissotilaat tuovat jännitystä, ja heiltä liikenee toisinaan erikoisuuksia, herkkuja, leipää tai tupakkaa, joko rehellisillä tai arveluttavammilla keinoilla. Pojat esimerkiksi vaanivat sotilaita, jotka ovat onnistuneet hurmaamaan nuoria suomalaisia naisia. Palkkana tästä on jännitys, ja vaaniminen on pojille leikkiä, jossa jännitys syntyy tietoisuudesta, että tarkkailtavat kohteet ovat paheksuttavia – tämän kuulee tietysti aikuisten puheista.

 

– En minä mihinkään erikoiseen, ratapihalle vaan, sakemanneille kaljaa myymään, Pate huusi juostessaan.

Äiti oli selitykseen tyytyväinen:

– Ei saa olla kauan, kymmeneltä pitää olla nukkumassa… Hyvä, että tietää, missä ne milloinkin, hän puheli itsekseen – – (30)



Sodasta ja poikkeustilasta otetaan irti se, mitä saadaan – jos ylioppilastyttö ihastuukin sotilaaseensa, ihastuu hän myös osin siihen, että hänen on mahdollista saada jotain ylimääräistä, ylellistä. Pojat hankkivat taskurahaa myymällä kaljaa, mutta tienaamisen lisäksi kaljakauppiaita kiinnostaa seikkailu ja vaara. Pojat-romaani onkin ennen kaikkea poikkeustila-arjen kuvaus. Se on kuvaus siitä, miten selvitään, eletään sodasta huolimatta.

 

Jake ei pelännyt vaikeuksia. Hän tunsi miten valtimot kaulassa ja rinnassa sykkivät, kädet pyrkivät vapisemaan. Kaljanmyynti oli Jakesta kaikkein jännittävin suhde saksalaisiin ja yleensäkin kaupanteko, ei hän vaanimisesta ei edes ammusten varastamisesta niin paljon koskaan innostunut. (34)



Pojat kokeilevat ja pähkäilevät sankaruutta, haluavat itse olla sankareita ja jollain tavoin pitävät sotilaitakin sankareina, kunnes sädekehä sotilaiden ympäriltä pikkuhiljaa haalistuu. Sotilaat eivät eivät meinaa kestää talven  kylmyyttä, ja pojat keksivät tehdä vaihtokauppaa villavaatteilla.  Tästä seikkailut käyvät yhä hurjemmiksi ja poikien meno arveluttavammaksi. Huono omatunto on kuitenkin yhdellä jos toisellakin, ja pojat yrittävät selitellä rikoksiaan melko hellyyttävästikin: kerskailevalta rautatieläiseltä on sopivampi varastaa kuin sotilaalta. Nämä öiset kauppaharrastukset vievät pojat todistamaan sotatilan synkkiä puolia – niin kamalia, etteivät pojat haluaisi päästää irti kuvitelmistaan. Seikkailut loppuvat hetkeksi, kunnes talvi kääntyy keveämmäksi kevääksi.

 

Pojat-romaanissa sota-aika näyttäytyy välillä raakana, mutta pojanmieli vetää vaanimaan ja tarkkailemaan kaupungin naisten mielihaluja ja menoja sekä haalimaan saksalaisia alastontutkielmia. Hauska tilanne ja hykerryttävää vuoropuhelua syntyy esimerkiksi silloin, kun kuvataan poikien teatterispektaakkelia tai kun pojat ryhtyvät tilastotieteilijöiksi. Tutkimusmenetelmänä on sotilassaappaissa kopistelu naisten ikkunan alla, mistä syntyy hulvaton mielikuva! Poikien ajatuksenjuoksu ja sanailu on muutenkin hauskaa luettavaa, vaikka välillä toistuvat katkokset ja lukuisat höö-, aah- tai hiaah-huudahdukset käyvät välillä ärsyttämään.

 

Pojat ei tietenkään ole hauska tarina, vaikka poikien menolle ei voi olla hymähtelemättä. Kuolema ja epäonni ovat  väistämättä läsnä, vaikka sotaa käydään kaukana. Oluenmyyntireissulla eksytään ruumisjunaan, hautausmaalla ihmetellään vanhoja ristejä ja pelätään uusia vielä tulevan, ja hajun huippu -vitsi kääntyy vakavaksi, kun Immu muistelee käyntiä ruumishuoneella. Immun veljen kuolema on surullinen ja konkreettinen todiste rintaman tapahtumista kaukana, mutta varsinainen surullinen hahmo on Jake Hoikka. Jaken muistan elokuvaversiosta – ja siitä loppukohtauksesta – ja alkuun lukiessani ihmettelin, miksei Jake tunnu nousevan esille. Pikkuhiljaa hänestä saadaan tietoja, ja tapahtumat hänen elämässään saavat nuoren pojan mielen järkkymään. Välillä kerronta keskittyykin häneen.

 

Niin, aij…joo, niin, niin, Jake sanoi. Isä ei asunut enää kotona, isä oli suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ”koko perkeleen sotkulle”, isä oli lähtiessään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu oli varmasti syyllinen. Ei ollut muita mahdollisuuksia. Fritzille Mayer, yliluutnantti, kotoisin Münchenistä, ei hän voinut olla syyllinen, ei millään, hän oli aina kova nauramaan ja, ja … joo kyllä minä olisin nähny, jos Fritzillä olis paha mielessä, kyllä sen näkee ihmisestä päältä. Äiti … ei äiti millään voinut olla syyllinen. Silloin ei jää enää muita kuin minä. Minä. Joo. (196)



Pojat on edelleen ajankohtainen tarina monella tapaa, ja puolestani se jää vinkkilistalle. Kotirintaman kuvauksena se on mielenkiintoinen, mutta myös sankaruuden, nuoruuden, nuoren kasvun tai vaikkapa ystävyyden tarkasteluun siinä on paljon aineksia.  Puhekielen tarkasteluunkin tämä teos sopii, kun vuoropuhelua ja ajatuspuhetta on paljon ja puhekieli on kovin murteellista. Ja voisipa romaania ja elokuvaa tarkastella rinnakkain.

 

Ikkuna kylmään historiaan

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala, 2012.

image

”Kesä on tullut. Siihen ajatukseen mies takertuu ja toivoo, että se täyttää mielen autiuden niin ettei sinne muuta mahdu. Kuikka huutaa uudestaan. Mies kahlaa syvemmälle, ja kun vesi ylettyy yli polvien, hän levittää kätensä ja kaatuu eteenpäin. Järvi ottaa hänet vastaan, hän painuu pinnan alle ja vajoaa hitaasti kohti pohjaa. Hetken mies ajattelee, ettei enää nouse pinnalle.

Sitten hän ryhtyy uimaan.”

Näin loppuu Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Kevät on tullut, joillekuille. Tuhansia ihmisiä on ollut liikkeellä, talvi on ollut kylmä ja synkkä kuin harhaileva painajainen. Mutta nuo vuodet ovat totta. On ollut vuosia kylmää, märkää, mätää, ja ruokaa ei ole kansalle. Liian monien muiden tavoin Marja lapsineen joutuu lähtemään kerjuulle, kohtaamaan vihan, halveksunnan, väkivallan, kylmyyden  ja kuoleman – monta kertaa.

 

Marjan perheen tarina hipaisee lääkäri Leo Renqvistiä ja hänen veljeään, Larsia, jotka elävät toisessa maailmassa, vaikka samassa maassa. Renqvistien kautta saadaan yhteys myös senaattoriin  ja siihen, miten valtiollisella tasolla katastrofia pyrittiin hoitamaan. Nälkävuoden (joka ei ole ensimmäinen) tapahtumista kerrotaan siis kolmella tasolla: köyhää torppariperhettä katastrofi koskettaa kuolemankylmästi, kun sivistyneistöllä tuntuisi olevan aikaa miettiä, mikä olisi oikea ratkaisu teoreettiseen kysymykseen nälästä. Senaattori taas on joutunut tekemään ratkaisunsa.
Tasapainoilua oikeiden ja väärien ratkaisujen edessä Nälkävuoden vähäisillä sivuilla onkin – tai jos ei sivuilla, niin lukijan mielessä. Joku hyvä antaa vähästänsä, kun toinen ei, paljoa ei ole kenelläkään. Marja joutuu jättämään miehensä kitumaan, jotta voisi pelastaa lapsensa: ”Nyt on lähdettävä, ennen myrskyn jatkumista, sen jälkeen he eivät selviäisi edes seuraavalle talolle vaan tuupertuisivat ennen Pajuojaa ja hautautuisivat lumeen. Lähteminen ei pelota vaan se, että pitäisi palata takaisin. /–/ Täällä ei ole jäljellä kuin kuolemaa.” (s. 31).

 

Valintoja ja ratkaisuja on tehty myös valtion tasolla, ja talven taitteessa senaattori pohtii, miten käykään maaseudulta hätäaputöihin saapuville nälkäisille. Keväällä se jo tiedetään, ja myös senaattori näkee vaihtoehdottomuuden, vaikka valinnoista on seurauksena syyllisyyden tunteita ja painajaisia.

 

Kaikilla ei ole mahdollisuutta valita tai pohtia, mitä tekisin: on tehtävä, oltava, mentävä, hyväksyttävä. Nälkävuosi kuristaa, ahdistaa ja itkettää. Se on tärkeä historiallisena ajankuvana, jäähileisenä ikkunana menneisyyteen, mutta teos muistuttaa myös nykymaailman kipukohdista. Moni tilanne, johon Marja tai muut nälkää pakenevat ihmiset törmäävät, rinnastuu nyky-Suomen tai -Euroopan tilanteeseen, jossa ihmiset etsivät suojaa tai parempaa elämää ja nimetön pelko tekee ihmisestä joskus hirviön. Ja nälkä on liian monella, edelleen.

 

”- Ja samoja jälkiä takasin! Isokokoinen riippuviksinen mies on sysännyt talon oven auki. Mies on paitahihasillaan, kohotetusta nyrkistä ojentuu pitkä sormi, joka osoittaa kohti peltoa. Samaa, jolle Marjan käärme äsken asettui. Sillä on aikaa odottaa, Marjalla ei.” (s. 95)

 

Haluaisin suositella tätä kirjaa kaikille, koska se pakottaa näkemään sekä kauas että lähelle, eivätkä hienoudet liity pelkästään sisältöön vaan myös kieleen. Kuitenkin samalla haluaisin iskeä painoksiin varoitusleimoja: ei herkille, ei maailmantuskaisille, ei nyt ainakaan alle 18-vuotiaille! Ja kuitenkin suosittelen.

image

 

Nainen, joka rakasti

Heidi Köngäs: Hertta. Otava, 2015. 

image

”Olin aina odottanut jotain, kohtaamista, ihmistä joka valvoo samaa kuuta, joka menee kokonaan minun lävitseni. Sitten hän tuli kohdalle, soitti itsensä minuun. Nauran yhä hänen seurassaan ääneen, en malta vain hymyillä. Hänellä on sellainen vaikutus minuun.” (Hertta, s. 127)

 

Hertta on rakkaustarina. Se on myös kertomus siitä, miten nuori Hertta Kuusinen jatkaa aatteensa puolesta taistelua vapauduttuaan vankilasta, vaikka sinne  joutuminen uudestaan olisi tuskallista – ja pakoiluyrityksistä huolimatta hän sinne taas lopuilta joutuu. Vaikka hänen poikansa on jäänyt rajan taakse, jää Hertta Helsinkiin vankilasta vapauduttuaan, sillä rakkaus tuntuisi menevän  kaiken edelle, eikä pelkästään rakkaus mieheen, vaan todellakin tuntuu, että myös aate tuntuu olevan Hertalle happea, itsestään selvä osa elämää. Siihen Otto-Wille Kuusisen tytär on kasvanut ja sitä hän on opiskellut Moskovassa. Moskovaan jää poika, Juri, ja Hertta on vain tiedonmurusten varassa.

 

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin.” (s. 179)

 

Tarina on fiktiota, vaikka perustuukin tosiasioihin – ainakin osin. En oikeastaan välitä siitä, mikä on totta, mikä ei; joka tapauksessa historiallinen miljöö on mielenkiintoinen ja teosta lukiessa on mietittävä, mikä ajoi ihmisiä uskomaan aatteeseensa, tai ajaa edelleen. Hertta kuvataan taistelijana, ahertajana, johtohahmona. Kuvattu historian ajanjakso on ahdistava, mutta koska kerronta keskittyy Herttaan, eivät esimerkiksi sota tai kuulustelut korostu, vaikka tietysti niistä ei voi olla tietämättä.  Varmastikin Köngäs on lukenut paljon aiheestaan ja kuvaamastaan ajasta, syntyihän Hertta-romaani  hänen valmistellessaan Kuusisesta kertovaa minisarjaa. Romaanin syntyprosessista Köngäs kertoo Yle radio 1:n ohjelmassa Viikon kirja (17.11.2015, jakso on kuunneltavissa Yle Areenassa).

 

Romaanissa ääneen pääsevät Hertan lisäksi rakastettu Yrjö Leino ja etsivä Esko Riekki,  ja henkilöt ovat uskottavia tässä fiktiossa ja draamaa syntyy, kun Hertta uskoo Leinoonsa vihjailuista huolimatta. Mikseivät asiat olisi voineet mennä juuri näin? Henkilöiden suhteet ja toiminta saavat ihmettelemään ja ajattelemaan, miten erilaisia valintoja ihmiset joutuvat tekemään tai millaisia seuraamuksia teoilla on tai voisi olla. Tapahtumiin on helppo eläytyä – paitsi siihen, miten Leinosta tulee ministeri (vaikka tämä nyt on niitä historiallisia faktoja). Sitä ei juuri pohjusteta, ja kylläpä romaanihenkilö Herttakin tätä tapahtumaa oudoksuu. No, toisaalta ehkä se, miten Hertta puurtaa ja puhkuu poliittisessa työssään, korostaa Leinon jonkinsorttista saamattomuutta tässä tarinassa, ja siksi Leinon eteneminen jää minulle hieman mystiseksi. Keskityinkö vain Herttaan? Voi olla – Hertan hahmo on kokonaisin ja jollain tavoin rakastettava, vaikken monessakaan asiassa olisi samaa mieltä.

 

Hertta omistautuu siis työlleen ja rakkaudelleen, tarinan loppupuolella pääasiassa työlleen. Ihmettelin kovasti sitä, mikä saakaan Hertan hylkäämään poikansa. Jollain tavoin se on uskottavaa, että hän lähtee alun perin Suomeen, hetkeksi, hän ei voi kieltäytyä, mutta miksi hän ei vankilasta vapauduttuaan tee enemmän töitä saadakseen yhteyden poikaansa tai saadakseen hänet luokseen? Se on raastavaa! En usko rakkauksiin tai aatteisiin ehkä tarpeeksi, kun en ymmärrä, miten kukaan voisi sietää sellaista ikävää, siirtää pois mielestä. Ei kai Hertta lopulta kestä hänkään, kun vuosien eron jälkeen huonot uutiset tavoittavat hänet. Ja kyllä Hertta ikävöi poikaansa vankilassa ja Helsingissä, kyselee hänen peräänsä. Ja suree, hukuttaa sitten ehkä ikävänsä siihen aatteen paloon.

 

”Kuin eläintä kidutettaisiin. En kestä katsoa häntä. En kestä tällaista surua, se ei laannu yhtään. Hän on kuin itsensä luonnos, sekin hätäisesti lyijykynällä muutamalla vedolla piirretty, valju. /–/ Hertta oli viikon poissa, palasi sitten toverinsa luota kotiin, mutta hän pysyy silti poissa.” (S. 240)

 

Lainauksessa kertojana on Leino. Ja vaikka alun asetelma olikin se, että Leino oli Hertan kimpussa tietojen vuoksi ja sodan aikana ja jälkeen Leino etsii lohdutusta ja lämpöä muualta kuin kotoaan, täytyy näiden kahden, hyvin erilaisen henkilön välillä olla rakkautta.

 

Hertta-romaani kiehtoo minua päähenkilön vimman vuoksi: kuvatessaan Hertan paloa elämää, vapautta,  politiikkaa ja rakastettuaan kohtaan Köngäs tekee hahmosta elävän, leiskuvan. Vaikka Hertan kanssa ajattelisi hyvinkin eri tavalla, hänestä hehkuu ihailtava voima.

 

* * *

Heidi Köngäksen ohjaama minisarja Punainen kolmio on vielä katseltavissa Yle Areenassa.