Kansallisteatteri: Yhdestoista hetki

Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa, ensi-ilta 6.3.2019

Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis ja Vesa Vierikko
Muusikko: Samuli Laiho
Ohjaus: Esa Leskinen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Tutkiva journalisti: Jarno Liski
Musiikki: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Livekuvasuunnittelu: Ida Järvinen
Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu: Ville Virtanen
Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen
Ohjaajan assistentti: Helena Vierikko

 


 

Kansallisteatterin  pääohjaajan Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän  dokumentaarinen näytelmä Yhdestoista hetki on  teatteria, joka pakottaa ajattelemaan demokratian tilaa Suomessa ja Euroopassa. Se katsoo kymmenisen vuotta taaksepäin, vähän tulevaisuuteen, siihen, mikä meitä ehkä odottaa, ja avaa oven poliitiikan kabinetteihin viime hallituskaudella. Vaikka välillä faktojen, lainausten ja nimien vyörytys oli vauhdikastakin, informaatiotulvaa voi ajatella myös vertauskuvana siitä tiedon ja mielipiteiden määrästä, joka meitä ympäröi. Kuinka kiinnittää huomio oikeaan, kuinka olla tarkkanäköinen, kuinka kurkistaa oman kuplan ulkopuolelle tai selvittää näkymättömät taustavaikuttajat?

img_20190306_1850482463508281499353202.jpg

Näytelmä alkaa vuodesta 2008 ja talouden kriisistä. Katsoja päätyy  kuuntelemaan poliittisia keskusteluja kabinetteihin, katsomaan vaaliväittelyä, todistamaan vaalien jälkeisen lupausten rikkomisen, leikkurit ja lainalaskurit. Näytelmän kohtauksissa ja  esitellyissä lainauksissa valta valuu talouden piiriin, ja rivipoliitikko ei voi kuin katsoa vierestä, kun päätöksiä jyrätään läpi. Lavalla on vuorotellen ja yhtä aikaa talouden ja politiikan vaikuttajia – vuoroin sanelemista, selittelemistä ja ihmettelyä.   Videoilla näkyvät vakavat, keskittyneet kasvot, puheet ja henkilöt tulevat katsojaa lähelle, vaikka seuraankin tätä kaikkea  kaukana parvella.

Poliittisuutta ja politiikkaa näytelmän aiheena ei kannata säikähtää, vaikka itse parvellani välillä hieman värisinkin – mietin, ymmärränkö riittävästi, olenko riittävän perillä. Ja oikeastaan tämä on ydinajatus, josta pursuaa paljon: teatterin mahdollisuus on herätellä ajatuksia, näinkin suoraan. Jos ei kaikista käsitellyistä asioista niin edes siitä, keneltä voin kysyä ja millaisia kysymyksiä olisi osattava kysyä.  Eihän teatterin tehtävä ole antaa vastauksia vaan herättää ajattemaan, tässä tapauksessa vaikkapa sitä, mistä kaikesta voisi ja pitäisi ottaa selvää. Paljon on tähän näytelmään aineistoa kerättykin, ja se näkyy. Videoscreeneille heijastetaan tiedotteita ja lainauksia, ja henkilöiden repliikeistä osa on suoraa lainausta sekin.

Kansallisteatterin näyttelijät muuntuvat vaihtuviin rooleihinsa upeasti, ja videon käyttö tuo näyttelijäntyötäkin lähemmäksi, niin kuin se tuo monessa tilanteessa henkilöhahmon tunnetilan, jähmettyneisyyden koneiston edessä tai ylitsepursuavan itseriittoisuuden. Toisaalta poliitikot ja päätöksentekijät tuntuvat jäävän etäälle, ruudun taa, katse omaan ruutuun naulittuna.  Lavastus, videot ja henkilöhahmojen käsiin liimautuneet älylaitteet kuvastavat koneistoa ja sitä liikettä, jossa on pysyteltävä mukana tarkkanäköisenä ja -korvaisena. Yhdennessätoista hetkessä pidin erityisesti siitä, miten tilanteesta toiseen soljutaan tai oikeastaan ryöpsähdetäänkin nopeasti, ja tarkkailtavana on joissain kohtauksissa jopa liikaa liikkuvia osia. Välillä kuitenkin kuva tarkentuu, ja tilanteesta siirrytään välillä yllättävästikin mahtipontisiin musiikkiosuuksiin. Kun taitavaa väkeä on lavalla paljon, musiikkikohtaukset ovat upeita, ja laulut myös kommentoivat tilanteita.

Kansallisteatterin bloggariklubilla joulukuussa ohjaaja Esa Leskinen kertoi, että hän haluaa sekä viihdyttää että ravistella ajatuksia, ja molemmissa Yhdestoista hetki onnistuu, ja tämä on myös syy, miksi näytelmä kannattaa nähdä. On ajateltava politiikkaa, tulevaisuutta ja ilmastonmuutosta, jotka kietoutuvat yhteen viimeistään näytelmän toisessa näytöksessä. Yllättävää, jopa hieman ahdistavaa, lukuisten teatterikeinojen joukossa on loppuolella yhtäkkinen pimeys  koko teatterisalissa. Pimeydessä mietin, miten paljon jääkään näkemättä. Miten voimme itse yrittää avata silmiämme lukemalla ja keskustelemalla, miten voimme myös sulkea silmämme samoissa puuhissa, miten monessa asiassa niin on helppo tehdä. Pimeydessä tai sen jälkeen koko näyttelijäkaartin äänet kertovat filosofi Tere Vadénin ajatuksia, joista osa menee auttamatta ohi. Se ei kuitenkaan kokonaisuuden kannalta ole olennaista, vaan tämäkin töytäilee ottamaan selvää siitä, millaisten ihmisten ja ajatusten antaa vaikuttaa omaan ajatteluun ja ennen kaikkea päätöksentekoon ja tulevaisuuteen. Toki sitäkin sopii miettiä, onko meillä mahdollisuuksia vaikuttaa, ja vaikka synkältä politiikan kenttä välillä tässä näytelmässä näyttikin,  lienee taas monta syytä ryhdistäytyä hyvien kysymysten äärelle.


Kiitos bloggariklubille ja Kansallisteatterille lipusta!


 

Mainokset

Kun kesä ei koitakaan

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät. WSOY 2017.
Tämä voisi olla dystopia, tämä voisi olla totta. Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Seitsemäs kevät kertoo muun muassa ilmastonmuutoksesta ja sen moninaisista vaikutuksista sekä – yhtenä kertomuksena monista – lapsettomuusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta tai ihmiskaupasta, kummin vain haluaa asian nimetä. Kirja on ohut, vain 178-sivuinen, mutta siihen mahtuu paljon. Kuvattujen ihmisten reitit hipaisevat toisiaan, yksilöiden pienet ongelmat ja salaisuudet punoutuvat suurempiin kuvioihin; kesä ja unelmien toteutuminen ovat lähellä, mutta eivät saavutettavissa.

 
“Pohjolassa ei ole ollut kunnon kesää kuuteen vuoteen.”

 
Näin romaani alkaa, ja jokaisen kertovan luvun alussa on tietokirjamaisia katkelmia ilmaston tilasta ja muutoksista sekä tietoa kesästä ja keväästä ja niiden määritelmiä. Osa katkelmista on pohdiskelevampia, esseemäisiä, osa jämäkämpää faktaa. Myös kertovissa luvuissa kommentoidaan poikkeuksellisia sääolosuhteita: varsinkin meteorologi Peteristä kertovassa osuudessa, jossa sekä puhutaan small talkia säästä että kerrotaan Peterin työstä.

 
Seitsemäs kevät rakentuu luvuista, joissa näkökulma on aina eri henkilön. Ensin kuvataan Peteriä, joka lähtee sateiseen Skotlantiin (sateisesta Tukholmasta), sitten tukholmalaista lifestyle- tai ihmissuhdeblogaaja Susannea, ja myöhemmin intialaista Padman perhettä. Padma odottaa Susannelle lasta sijaissynnytysklinikalla, ja Susannen Peteriin yhdistää taas Peterin kampaajavaimo, joka hänkin saa ilmi näkökulmansa tarinassa. Oman lukunsa saavat kiinteistövälittäjä Paula, Markus, Susannen mies, sekä Susannen ja Markuksen lukioikäinen tytär. Näidenkin henkilöiden tarinat liittyvät yhteen, ja Matilda punoo ilmastoaiheen kokoon romaanin loppupuolella.

 
Jokaisella henkilöllä on salaisuutensa, ja tästä kirjasta onkin vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Henkilöiden salaisuudet, toiveet ja tavoitteet, pyrkimys onneen tai ainakin jonkin toisen tilan löytämiseen, ovat kuitenkin pääosassa, ja niiden kautta kuvataan esimerkiksi sitä, mitä kaikkea ihminen onkaan valmis saavuttaakseen usein kovin itsekkäät tavoitteensa. Erityisesti minua koskettivat Susannen ja Padman sukulaisperheen osiot: tarinat olivat miljööltään niin kaukana toisistaan kuin mahdollista, ja silti nämä ihmiset eri puolilla maapalloa liittyvät yhteen. Ja siksi tässä korostuvat ei pelkästään häikäilemättömyys luonteenpiirteenä vaan myös silmitön sinisilmäisyys ja itsekkyys. Susannen pyrkimyksiä äitiyteen vielä kerran kuvataan sekä pinnallisena, oman tyhjyyden täyttämisenä että auttamiseksi verhottuna ihmisten huono-osaisuuden hyväksikäyttämisenä.

 

“Taiteessa kevät on aina ollut merkittävä inspiraation lähde. Se on innoittanut säveltäjiä, kuvataiteilijoita ja kirjailijoita enemmän kuin muut vuodenajat.” (s. 36)

 

IMG_0122

Kesä löytyi Italiasta ja Firenzen Uffizin galleriasta Botticellin Kevät satojen vuosien takaa. Maalaus veti taiteen tarkastelijoita puoleensa, ja ehkä sen näkeminen onkin monelle unelmien täyttymys.

 
Väliosioissa viitataan useisiin kevätaiheisiin teoksiin ja pohditaan sitä, mitä kevät (tai kesä) merkitsee. Romaanihenkilöiden toivo kesän suhteen saattaa olla hiipunut, mutta he pyristelevät muita tavoitteitaan kohti, melko kieroinkin menetelmin. Se, kuka mitäkin saavuttaa, jääköön lukijan selvitettäväksi. Teoksen lopussa on vielä kirjallisuusluettelo, jossa mainitaan kevät- kesä- ja ilmastoaiheisia teoksia, joihin romaanissa on viitattu. Lista houkuttelee lukemaan aiheesta, varsinkin, kun romaani loppuu niin äkkiä, vaikkakaan ei ollenkaan kesken.

 

 

Luulen, että olen löytänyt aarteen. On ihanaa löytää esikoiskirjailija ja odottaa uutta, mutta vielä ihanampaa on marssia kirjastoon ja lainata vaikutuksen tehneen kirjailijan kirjoja. Laitila Kälvemarkilta on ilmestynyt aiemmin romaani Karkulahti (2015) ja novellikokoelma Kadonnut ranta (2012). Siinäpä jatkoa luettavien kirjojen listaani, joita jo tämän romaanin lopusta löysin muutenkin lisää.

 

IMG_3582

Luin Seitsemäs kevät -romaania epätavallisen kylmän kevään jälkeen epätavallisen kylmässä kesäkuussa 2017. Välillä pilkahti aurinko kuin muistutuksena siitä, että emme voi ennustaa, mitä ilmastonmuutos tuo tullessaan. Ongelmahan ei suinkaan ole se, ettei rantakelejä ole luvassa…