Helteiset Sodankylän elokuvajuhlat 2019

Sodankylän elokuvajuhlat, Midnight Sun Film Festival 12.-16.6.2019, Sodankylä, Lappi

IMG_20190618_075344

Ahkerasti selailtu katalogi, 14 käytettyä elokuvalippua ja muistikirja, johon kirjoitin viiden päivän aikana kaksi lausetta.

Kesän  odotetuin retkeni on taas takanapäin, ja lähes vuoden odotus alkaa. Oikeastihan aloitan Sodankylän elokuvajuhlille lähdön suunnittelun yleensä jo tammikuussa, ja pari juhlia edeltävää viikkoa kuluukin jo hyvinkin malttamattomissa ja hieman absurdeissa tunnelmissa, kun kesän vihdoin koittaessa kaivan villasukat, huivit ja pipot talvisäilöstä. Tänä vuonna tosin villakerrastoille ei ollut käyttöä, vaan kiitin itseäni, että oli heittänyt laukkuuni myös hameen ja aurinkorasvan.

Tämän vuoden keskiyön auringon elokuvatapahtuma oli 34. ja minulle kuudes. Moni asia sujui tuttuun (mutta aina yhtä huikaisevaan) malliin: auringon pursuaminen elokuvateatterin näytöksen jälkeen, aplodit juhlavieraille ja kaikille elokuville, hymähdyttävät sihahdukset pimeyden laskeutuessa leffateatteriin tai -telttaan, auringon melkein lasku Kitisen jokirannassa. Ja elokuvat. Yleensä voi mihin tahansa näytökseen lipun ostettuaan ja elokuvan katsottuaan (tai torkuttuaan) myhäillä tyytyväisyyttä, loistaa innostusta tai hehkua elämyksentäyteisyyttä, niin tänäkin vuonna, vaikka aivan kaikki tarinat tai kuvat eivät täysin auenneet tai koskettaneetkaan. Aiemmin (2015, 2016, 2018) olen kirjoittanut tarkemmin elokuvista, mutta nyt kokoan tähän vain tärkeimmät, sellaiset, joita en halua unohtaa (mutta joista näin pari viikkoa festareiden jälkeen en muista enää paljoakaan).

img_20190616_125143.jpg

 

Tänä vuonna Sodankylän ohjaajavieraina olleilta iranilaisilta Marzieh Meshkiniltä ja Mohsen Makmalbafilta näin molemmilta kaksi elokuvaa. Meshkinin elokuvista molemmat olivat festareiden parhaimpia ja koskettavampia, ja myös ohjaajan kommentit elokuvista olivat mielenkiintoisia (ja nekin koskettavia: esimerkiksi Stray Dogsin päähenkilöstä kertoessaan ohjaaja liikuttui lähes kyyneliin). HS:n juttu elokuvajuhlista keskittyi näihin ohjaajavieraisiin.

Meshkinin Stray Dogs (Iran/Ranska/Afganistan, 2004) kertoo afganistanilaisista sisaruksista, katulapsista, jotka viettävät yönsä milloin vankilassa äitinsä luona, milloin jossain muualla. Sisarusten matkassa kulkee alussa pelastettu koira, jota muut lapset ajavat takaa ja yrittävät polttaa – maailma näyttäytyy siis alusta saakka julmana ja uhkaavana, vaikkakin elokuvassa on sen kaikessa kamaluudessa myös hieman lämminsydämistä, hahmoja lempeästi tarkastelevaa huumoria. Kuvattu tilanne on kuitenkin raastavan toivoton, vaikka lapset selviytyvätkin joten kuten. Elokuvan jälkeen Meshkini  kertoi miettineensä paljon oikeutustaan tehdä elokuvaa tällaisista kohtaloista. Hän kertoi myös, että päähenkilön tilanne ei ole enää niin toivoton, mikä se oli elokuvaa ennen, ja tähän kertomukseen liittyy yksi festarin tähtihetkistäni: ohjaaja sanoi, että elokuvan budjettista osa oli määritelty näyttelijän perheelle, jotta perhe sai kodin ja mahdollisuuden pienyrittäjyyteen, eli elokuvantekijät olivat huolehtineet, ettei näyttelijää jätetä elokuvan jälkeen omilleen.

The Day I Became a Woman (Iran, 2000) on Meshkinin elokuvista ensimmäinen, ja se on kolmen episodin kertomus naisista Iranissa. Elokuva on lähes 20 vuotta vanha, mutta Meshkinin sanoin se voisi kertoa nyky-Iranistakin (ellei nykytilanne ole vielä pahempi naisten kannalta). Elokuvan ensimmäisessä osassa on Havva-nimisen tytön 9-vuotissyntymäpäivän aamu, ja hänen ystävänsä tulee hakemaan häntä leikkimään. Päähenkilölle kuitenkin sanotaan, että hän on nyt nainen, eikä enää voi leikkiä. Ystäväpoika ajetaan pois, ja Havva saa huivin. Havva saa kuitenkin aneltua puoleenpäivään saakka leikkiaikaa, ja tuon hetken aikana hän kuljkee lähipiirissään aivan niinlapsena kuin hän on. Huivikin vaihtuu leluun rannalla, jolla isommat pojat saavat jatkaa leikekjään ja seikkauíujaan, mutta tytön aika on lopussa. Toisessa osassa päähenkilö, aikuinen nainen, haluaa osallistua pyöräilytapahtumaan, mutta hänen miehensä ja miessukulaisensa kieltävät ensin häntä eron uhalla pyöräilemästä ja sitten eroamasta (koska ero olisi häpeällistä miehelle). Juhannuksen pyöräretkelläni, vapaudenhuumassa, tämä kohtaus tuli monesti mieleeni.

Monessa tänä vuonna näkemässäni elokuvassa tarkasteltiin lapsen elämää, niin myös saksalaisen Nora Fingscheidtin  System Crasherissä (Systemsprenger, Saksa 2019). Elokuva kertoo yhdeksänvuotiaasta Benni-tytöstä, jolle ei löydy sijoituspaikkaa ja jonka äiti ei pysty huolehtimaan hallitsemattoman aggressiivisesta lapsestaan. Eivät pysty sosiaalihuollon tahotkaan, mutta yritys on periksi antamatonta, vaikka äiti ei aina saavu palavereihin ja tilanne ei etene muutenkaan. Elokuva on tärkeä kuvaus siitä, millaista työtä lastensuojelussa tehdään, ja erityisesti siitä, miten päähenkilö ei toimi pahuuttaan pahasti, vaan kyse on jostain, mihin hän ei voi vaikuttaa itse. Paljon kylläkin kyse on surusta ja ikävästä ja tarpeesta olla tärkeä ja rakastettu, ja näitäkin hetkiä on.  System Crasher on tulossa syksyllä elokuvalevitykseen, ja vaikka se on tarinan osalta järkyttävä, suosittelen ehdottomasti sekä kerronnan, tarinan että näyttelijäsuoritusten vuoksi. Nenäliinoja  kuitenkin mukaan ja paljon.

Arnaud Desplechiniltä, yhdeltä ohjaajavieraista, näin elokuvan Oh Mercy! (Roubaix, une lumière, Ranska2019), joka nousi yhdeksi suosikeistani. Elokuva kertoo ranskalaisesta kaupungista, Roubaixista, joka elokuvan nimessäkin mainitaan, ja kaupungin poliisiasemasta ja siellä erityisesti yksinäisestä, lempeästä komisario Daoudista. Tavallaan elokuva on ahdistava, koska kaupungin ja kaupunkilaisten tulevaisuus ei näyttäydy kovin valoisana, päin vastoin. Kaupungista suuri osa on päähenkilön mukaan no go -aluetta, ja sivuhenkilöt ovat pikkurikollisia tai syrjäytyneitä (elleivät ole poliiseja). Juonta tärkeämmäksi nouseekin elämä poliisilaitoksella, ja elokuvan jälkeen Desplechin kertoi, että osa näyttelijöistä (osa poliiseista ja rikollisista) olivat roubaixlaisia, mikä sai näkemään elokuvan uudessa valossa. Ohjaaja myös arveli, että kaupunkilaiset saattavat olla käärmeissään elokuvasta, mutta elokuva ei ole vielä päätynynyt levitykseen.

— — —

Elokuvaelämysten lisäksi festareilla oli muitakin onnenhetkiä, kuten se, miten System Crasherin ohjaaja jakoi kuumassa teltassa esitettävän  elokuvansa alussa yleisölle ostamiaan vesipulloja. Näytöksiä, jotka koskettivat muuten kuin itse elokuvan vuoksi, olivat Badding-karaoke ainutlaatuisen tunnelmallisuuden vuoksi ja kotimainen yllätysensi-ilta, joka on hauska pelkästään siksi, että yleisö ei tiedä, mitä leffaa ollaan menossa katsomaan. Bonuksena elokuvassa oli saunakohtaus, johon ainakin ylälehtereillä istuva yleisö eläytyi hikoilemalla  lähes yhtä hartaasti kuin elokuvan saunojat.

 

IMG_20190612_143959

Lopuksi vielä survival pack -lista ensi vuotta varten:

– Varaa liput haluamiisi näytöksiin etukäteen. Ok, et ehkä saa kaikkia elokuvia, mutta ainakin saat joitain lippuja. Onnekseni tänä vuonna sain lähes kaikkiin toivomiini näytöksiin lipun, mutta se vaati sinnikästä jonotusta ja ihanan, reippaan ystävän, joka pääsi lippujonoihin jo keskiviikkoaamuna.

– Ota lippalakki tai lierihattu tai jopa aurinkovarjo mukaan, vaikka joku pelottelisikin pohjoisen kylmillä öillä. Ota myös perinteiset villa- ja sadevaatteet. Jonotusta on joka tapauksessa tiedossa, eikä koko festaria kannata muutenkaan viettää sisätiloissa.

– Kylmät juomatölkit (täydet) toimivat hyvinä viilentäjinä teatterissa. Viuhka on myös ilo ison teltan ”lauteilla”. Ensi vuonna varmaankin on taas kylmä ja märkää, mutta villavaatteethan kulkevat mukana aina, helletarpeet eivät paljoa tilaa vie.

– Bikinit voi jättää kotiin. Et ikinä uskalla Kitisen kymmenasteiseen veteen.

– Kulje pohjoiseen junalla. Se, että et saa nukuttua parina yönä ei ole mitään koko festareilla kertyvään univelkaan verrattuna. Tänä vuonna siis matkustin ensi kertaa elämässäni yöjunan makuuvaunussa, ja se oli osa reissuelämystä, vaikka tosiaan muut taisivat nukkua paremmin kuin minä.

IMG_20190611_230215

Matka oli alusta saakka elämys: ensin yöjunalla Rovaniemelle ja Rovaniemen asemalta suoraan bussiin ja Sodankylään. Ehdin reissun aikana tosin kuunnella yhden äänikirjan, kun junan hytkyminen ja kolahtelu pitivät hereillä.

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. Otava 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi (2017), suomentanut Jaana Nikula.

”Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni. Tai tuo nyt on latteasti sanottu, noin varmaan sanovat kaikki, jotka tekevät kuolemaa. Mutta haluaisin uskoa olevani erikoinen tapaus, niin kuolemassa kuin kaikessa muussakin.” (s. 9) 

Kun Olimme kerran -romaanin päähenkilö, viisikymppinen Nahid, saa kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, hän raivostuu. ”Helvetin noita-akka”, hän ajattelee lääkäristä, joka ei lupaa paljoa elinaikaa. Miten epäreilulta lähestyvä kuolema tuntuukaan, miten hämmentävältä ja vaikealta! Teoksen kerronta on alusta asti tiivistä tunteiden mylläkkää, lyhyitä vuoropuheluita, nopeasti suuntaa vaihtavia ajatuksia, intensiivisiä kohtaamisia, ja tämä kaikki vangitsi minut täysin. Luin kirjan nopeasti, ja onhan se lyhytkin, mutta tarinassa on kirjan lyhyyteen nähden yllättävän paljon aineksia, ja siksi se ei meinaa päästää otteestaan.

Kun Nahid saa huonot uutiset, hän yhtä aikaa sekä raivostuu että ikään kuin lamaantuu. Samalla hänen ajatuksensa kulkevat muistoihin, ja kolmenkymmen vuoden takaisesta Iranista, Nahidin kotimaasta ja nuoruudesta siellä, paljastuu järkyttäviä asioita. Nuoruudessa on myös idealistista intoa ja iloa, hulluutta, ja lopulta myös pelkoa, ja Nahidin pieni perhe onkin joutunut pakenemaan Ruotsiin 1980-luvun alussa. Kun Nahid on nykyhetkessä, hän äksyilee tyttärelleen, vaikka tavallaan hän haluaisi olla kiltimpi. Hän kyllä kuulee ja näkee surun ja pahan olon, mitä hän aiheuttaa tyttärelleen, mutta silti sammakot purskahtelevat hänen suustaan. Tällä tavalla Nahidista tulee kovin inhimillinen surussaan ja kuolemanpelossaan, joka on tavallaan seurannut häntä aina. Hän ei todellakaan ole miellyttävä hahmo, mutta juuri siksi hän on niin mielenkiintoinen, koko teoksen ydin – ei ollenkaan tuttu henkilöhahmona mistään, vaikka hänessä paljon tuttua onkin. Eikä Nahid ole koko ajan vihainen ja äkeä (ainakaan ajatuksissaan), ennemminkin hän on vahva kaikissa tunteissaan.

Menneisyyden kuvailussa on hienoja välähdyksiä siitä, miten siskosjoukko elää itsenäistä elämää ja Nahid on mukana opiskelijapolitiikassa nuoruuden innolla. Näissäkin kohtauksissa on jo synkempiä varjoja, kun menneisyydestä kerrotaan tiiviisti ja kuvataan vain yksittäisiä kohtauksia. Kaikki muuttuu nuoren Nahidin elämässä äkkiä, ja lopulta tosiaan Nahid joutuu erilleen lapsuuden perheestään, sillä äiti ja siskot jäävät Iraniin, kun Nahid, hänen miehensä ja heidän pieni tyttärensä pakenevat Iranista. Pelkästään tähän pakenemisen pakkoon ja ajatukseen perheen jättämisestä taakse kiteytyy hirvittävät määrät surua ja kaipuuta, ja viimeisten Iranin-vuosien tapahtumiin myös kipua, pelkoa ja piilossa vietettyä aikaa.

”Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva?” (s. 80)

Nahidin tarinaan tiivistyy monen pakolaisen kokemuksia, vihjauksia siitä, millaista väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa voi olla lähdön taustalla tai millaista on joutua outoon, vieraaseen maahan, kaikkine pelkoineen ja traumoineen.  Nahid on monen muun pakolaisen tavoin joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, asettumaan sinne, mihin määrätään, olemaan erillään läheisistä ja tietämättä, mitä heille kuuluu. Hän jopa potee huonoa omatuntoa, sillä hän kokee hyljännensä äitinsä. Yksi koskettavista muistoista on kuvaus siitä, millaista vastaanottokeskuksessa oli – tai oikeastaan sitä ei kuvata. Kerrotaan vain lyhyestä puhelusta Iraniin, kun Nahid ei saa sanottua itkultaan mitään, tai miten hänellä on siellä Sonjansa, työntekijä, joka halaa ja itkee asiakkaittensa kanssa kaikkien erillisiä ja yhteisiä suruja. Vaikka kyseessä on vain yksittäinen maininta, jään siihenkin kiinni: on ihmeellistä, miten romaanissa muutamalla virkkeellä kuvataan taas niin paljon, paljastetaan, että kaiken surumassan alla on viipale myötätuntoa.

”Ajattelen saaren isoja puita. Ajattelen, ettei lapsenlapsestani tule samanlaista kuin minä. Hänestä tulee sellainen, jolla on juuret, ei mikään hiekkaihminen.” (s. 147)

Nahid saa elämänsä loppupolella hyviä uutisia, jolloin hänestä tulee esiin muitakin piirteitä kuin se alun raivo ja äkäisyys, varsinkin suhteessa tyttäreensä. Edelleen hän raivoaa mielessään, miksei tytär  vastaa hänen oikutteluihinsa, mutta samalla hän löytää vielä voimia yhteen taisteluun.  Syövän eteneminen on hirveää, ja on hirveää lukea siitä, mitä sairaus ihmiselle tekee – taaskaan ei ehditä kuvata paljoa, mutta tunnelma välittyy. Olimme kerran saa todella pysähtymään monen ajatuksen äärelle: siihen, miten kohtaamme toisiamme tai miten puhumme itsellemme, millaisia valintoja voimme tai emme voi tehdä. Se saa yhden pakolaisen tarinan kautta pohtimaan, millaista tuskaa ihmiset kantavat sisällään. Tunteiden myllerrys ei meinaa kaikota lukemisen jälkeen, olo on kuin vaikuttavaan elokuvaan uponneena. Edelleen ihmettelen tiiviyttä. Todellakin odotan, että kuulen tästä kirjailijasta lisää!

 

IMG_20180426_202200_009

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde on yksi tämänkeväisen Helsinki Litin vieraista. Sinne!