Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Alkuperäisteos Le otto montagne (2016), suomentanut Lotta Toivanen.

FullSizeRender

 

”Granan kylä sijaitsi laakson perukassa, ja sen ohitti huomaamatta kuin jonkin mitättömän mahdollisuuden; kylän yläpuolella kohosivat teräksenharmaat huiput ja sen alapuolella oli kieleke, joka teki pääsyn laaksoon vaikeaksi.” (s. 19)

 

Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta vie ainakin minut aivan tuntemattomaan maisemaan. Pohjois-Italiassa kohoavat vuoret jäätikköineen ja lumisine rinteineen ovat tärkeä osa tarinaa, ja niihin kytkeytyy niin vahvoja tunteita, että nämä vieraat seudut tuntuvat yhä houkuttavammilta myös minusta. Vaikka  osa kirjan viehättävyydestä liittyy upeisiin, haikailtaviin vuoristoseutuihin, osa ihastuksen alkua on jo siinä, etten juuri ole törmännyt italialaiseen kirjallisuuteen (paitsi Ferranteen, jonka uusia suomennoksia odotellessa on ihanaa löytää jotain muuta). Paljon on tässä teoksessa muutakin kiehtovaa!

 

Kahdeksan vuorta kertoo lapsuudenystävyksistä Pietrosta ja Brunosta. Pojat tapaavat, kun Pietron vanhemmat pääsevät Milanon kaupungin melskeestä ja kuohunnasta kesäpaikkaansa Granan kylään. Varsinkin Pietron isällä on kiihkeä suhde vuoristoihin ja huippuihin, ja hän vie myös poikaansa vuoristoretkille. Romaani kertoo myös isän ja pojan välisestä suhteesta, jossa poika tuntee epävarmuutta ja pyrkii heti aikuistuttuaan etäämmälle – ja vasta isän kuoltua oikeastaan näkee arvon yhteisissä asioissa. Tässä tarinassa siis vuoriston ihmeellisyydessä ja toisaalta myös yhdessä kulkemisessa.

 

Mielenkiintoista tarinassa on vuorten lisäksi päähenkilön, Pietron, ja tärkeän sivuhenkilön eli ystävän Brunon ystävyys. Ystävyyden synnyllä ja kestävyydellä kuvataan hienosti sitä, miten mutkatonta toisaalta lapsuudessa toisen kohtaaminen voi olla, ja toisaalta miten sujuvaa voi olla toisen kohtaaminen, kun yhdistäviä tekijöitä myöhemminkin on riittävästi. Brunoa ja Pietroa yhdistävät vuoret, vaikka kovin eri tavoin, ja lopulta suhde isään. Etäisyyksissä on kuitenkin jotain surumielistäkin, mutta se, mikä erityisesti tarinassa ilahdutti, oli kuvatun ystävyyden  syvyys välimatkasta huolimatta. Välillä on vain niin ihanaa lukea jotain etäisempää, tällaista tasaisesti eteenpäin soljuvaa tarinaa, jonka käänteissä ei tarvitse pelätä suurempia ahdistuksia. Surulliseksi tosin minut sai poikien elämäntilanteen erilaisuus, yksi vastakkaisuus sekin tässä tarinassa.

 

Maisemien kuvaus, vuorilla liikkuminen ja asuminen ovat tämän romaanin ydintä. Tärkeät ystävyyden tai isä-poika-suhteen kuvaukset kulkevat siinä sivussa, ja vuoriin, huippuihin, vaikeisiin jäätikkövaelluksiin ja vuoristoelämään liittyy paljon vertauskuvallisuutta. Vuoristoseudut ovat jylhiä, ja henkilöt suhtautuvat eri tavoin ympäristöönsä. Pietrolle vuorissa on jotain eksoottista, lomaa, kesää, myöhemmin ehkä pakoakin, Brunolle seudussa on sen sijaan pakkoa, selviytymistä ja luonnon kanssa yhdessä elämistä. Pietron isälle vuoret ovat jollain tavoin pakkomielle, kilpailukin.  Varsinkin isälle ja Brunolle vuoristo-olosuhteet vertautuvat myös elämän rajallisuuteen. Minulle vuoret edustavat etäistä kauneutta, ehkä jotain samaa kuin Pietron äidille, joka haluaa jäädä niittyvyöhykkeelle, mutta voisin kuvitella haluavani sittenkin johonkin korkeammalle. Tarinassa kuvatut jäätiköt, somerikot, joet, purot, rinteet gemsseineen ja luonnon armoilla olevat rakennukset jäävät mieleen ja houkuttavat ehkä joskus noille seuduille. Hienoa on päästä noihin maisemiin myös kirjallisuuden kautta.

 

”Oli kuin olisin yhtäkkiä ollut tuhat metriä alempana tai vaihtanut vuodenaikaa. Edessäni olivat kesän valo ja eläinten eläväiset äänet, takanani hämärä, synkkä syksy ja sen kosteat kalliot ja lumilämpäreet.” (s. 146)

 

Kahdeksan vuorta on Paolo Cognettin kuudes teos, ja se palkittiin 2017 Premio Strega -palkinnolla, joka on Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Toivottavasti moni lukija löytäisi tämän suomennoksen ja pääsee nauttimaan mutkattomasta, lempeänrauhallisesta kerronnasta. Ja toivottavasti saamme lukea suomennoksia kirjailijan muustakin tuotannosta!

 

Mainokset

Loistava äänikirjaystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni. Suomentanut Helinä Kangas. Kuuntelin Wsoy:n äänikirjana, lukija: Erja Manto. WSOY 2016.

img_1971

Olen koukussa äänikirjoihin. Marraskuussa kuuntelin työmatkakävelyilläni Hobitin, joulukuussa Elena Ferranten Loistavan ystäväni. Jälkimmäinen sujahti yli 12 tunnin kestostaan huolimatta melko nopeasti, sillä olen ottanut tavakseni jäädä bussista niin kaukaisella pysäkillä, että ehdin kuunnella kirjaa ennen työpäivää. Kun Loistava ystäväni vei mukanaan, otin tavakseni myös körötellä bussissa kuulokkeet korvillani, muissa maailmoissa – tai oikeastaan siis 1950-luvun Napolissa.

Ferranten teos aloittaa neliosaisen Napoli-sarjan, enkä malttaisi odottaa seuraavaa. Loistava ystäväni kertoo Lenùsta eli Elenasta ja Lilasta, ystävyksistä, jotka kasvavat yhdessä 1950-luvun Napolin köyhissä kortteleissa. Romaanin prologissa Lilan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo Lilan kadonneen ja Elena ryhtyy kirjoittamaan ystävysten tarinaa muistiin, ”kaikkia yksityiskohtia mitä minulle on jäänyt mieleen.”

Loistava ystäväni on siis tarina ystävyydestä, mutta se on tietysti myös kasvutarina. Ystävykset kasvavat samassa ahtaassa ympäristössä, jossa esimerkiksi tyttöjen kouluttautuminen ei ole niinkään itsestään selvää kuin se, että jossain vaiheessa, jopa hyvin aikaisin, olisi syytä päätyä hyviin naimisiin. Romaani on myös kuvaus köyhyydestä, yritteliäisyydestä ja  naisista ja naisen asemasta. Kertomuksesta tekee mielenkiintoisen se, miten yksityiskohtaisesti tietyistä tapahtumista tai Lenùn tunnetiloista kerrotaan. Samalla kuin minäkertoja kertoo oman näkemyksensä ja omat huomionsa, muodostuu kuva muista henkilöistä ja ajasta sekä henkilöiden, erityisesti näiden kahden ystävyksen, välillä olevista jännitteistä, kun välillä suhteet todella hiertävät tai henkilöt ajautuvat erilleen, mutta välillä ongelmat ovatkin kuin unohdettuja.  Kun kyse on tosiaan muistelusta, ja yksi tapahtuma vie toiseen, kokonaisuus muodostuu pienemmistä tarinoista eikä kertomus etene koko ajan kronologisesti vaikka toki pääosin kerronta eteneekin lapsuuden hetkistä kohti nuoruutta.

Suurin jännite on Lenùn ja Lilan välillä, sekä hyvässä että pahassa. Ystävykset tavallaan erkanevat toisistaan Lenùn saadessa jatkaa koulua ja Lilan jäädessä pois koulusta, pyörittämään kotia ja isän suutarinverstasta. Erilaisista elämäntilanteista huolimatta kortteliston kaveriporukka on tiivis, ja hetkittäin Lenùn muistoissa on hyvinkin lämpimiä kohtauksia myös tyttöjen ystävyydestä. Porukassa kulkevat mukana myös ystävysten veljet ja naapuruston muut nuoret. Tästä joukosta Lenù kuitenkin alkaa tuntea itsensä yhä ulkopuolisemmaksi, varsinkin kun elämät erkanevat konkreettisesti  Lilan avioiduttua.  Ystävykset ovat kuitenkin toistensa silmissä loistavia – ainakin se, miten ihailevasti Lenù muistelee ystävänsä kuritonta kapinaa, kauneutta ja erityisyyttä, tuntuu hyvinkin rakastavalta ja ylistävältä. Lila puolestaan sanoo ystäväänsä loistavaksi, mutta Lenù ei todellakaan korosta Lilan näkökulmaa vaan pysyttelee omassa, hieman ulkopuolelle jäävässä tarkkailijan osassaan.

Henkilöiden välisten jännitteiden lisäksi miljöön kuvaus pitää otteessaan. Lapsuutta ja nuoruutta varjostaa väkivalta niin kotona kuin kadullakin, ja ajatus siitä, että tästä ilmapiiristä voisi olla reitti johonkin muualle, kannattelee tarinaa – toivottavasti läpi seuraavien osien. Myös nuoruuden kesinä Lenù pääsee hetkittäin pois kortteleiden pölystä ja kauas ahdistavasta äidistään, ja hän tuntuu vapautuvan edes hetkittäin ahdistavista tapahtumista huolimatta. Tarina on monella tapaa synkkä niin kuin kuvattu miljöökin, mutta henkilöt ovat mielenkiintoisuudessaan jo kietoneet minut valtaansa. Myös toive muutoksesta pakottaa kuuntelemaan ja jatkamaan seuraaviin osiin, kunhan suomennokset ilmestyvät.

Äänikirjassa Erja Mannon luenta on rauhoittavaa, kunhan totuin rauhalliseen, jopa hieman laahaavaan ääneen. Kirjaa kuunnellessani saatoin vajota mielikuviin Lenun ja Lilan Napolista: Manto lukee melko hidastempoisesti, ja toki tämä kirja sopii rakenteensakin puolesta ääneen luettavaksi, koska näkökulma on niin vahvasti Lenùn ja luvut ovat melko lyhyitä. Yksityiskohtainen kerronta teoksessa upottaa kuuntelija-lukijan tarinan maailmaan, ja tapahtumien etenemistä on helppo seurata kuunneltunakin. Ainoa häiritsevä asia oli nimien sekamelska tarinan alkupuolella. Painetussa kirjassa henkilöt onkin lueteltu, mutta tämän sain todeta vasta kuunneltuani kirjan – ja huomattuani, että henkilöt kyllä erotti toisistaan, kun vain malttoi kuunnella. Alkupuolella olisi ollut kuitenkin hyötyä siitä, että nimiluetteloon olisi voinut välillä vilkaista. Tämä ei ehkä ole tarpeen lukiessa, kun kirja etenee vauhdikkaammin kuin kuunnellessa.