Suruja pakoon ja kohti

Juha Itkonen: Ajo. Otava, 2014.

”Kun hän avaa silmänsä, ulkona on pimeää. Huoneessakin on, sisällä yhtä pimeää kuin ulkona, kaikki lamput ovat pimeinä mutta Heljä ei nouse sytyttämään niitä. Pimeys on joka tapauksessa laskeutunut, pimeys hänen ylleen; ei ole sellaista valoa, jonka voisi napista painaa päälle.” Ajo, s. 262.

Ajo on täynnä piilotettuja suruja. Se kertoo Ainosta, joka pakkaa autoonsa poikansa Aarnen ja lähtee päämäärättömälle matkalle: pakoon, turvaan, piiloon, mihin? Ajo kertoo vähän myös Joukosta, jolla ei juuri ole suruja mutta joka kuolee auto-onnettomuudessa, ja Joukon äidin ja isä surusta lapsen kuoleman jälkeen.

Niin kuin aiemmin lukemissani Itkosen teoksissa asioista kerrotaan sirpaleisesti, henkilökuvat rakentuvat hitaasti – lukijana tiedän, että jokin jäytää, se sanotaankin, niin kuin Joukon vanhempien kuvauksessa, mutta kokonaisuus muodostuu pikkuhiljaa. Ihmisten väliset suhteet tarkentuvat, samoin surujen syyt, vaikkei niistä olisikaan lupa puhua tai niille ei ole tilaa tai ilmaisukeinoa. Pidän tästä arvoituksellisuudesta ja siitä, että henkilöiden elämät rinnastuvat kerronnassa. Ajossa kulkevat rinnan 1960-luvun tapahtumat Heljän ja Onnin ja välähdyksenomaisesti myös Joukon näkökulmasta kuvattuina sekä nykyhetki, jossa kuvataan Ainon ja Aarnen matkaa.

Tarinassa liikutaan ajassa muutenkin kuin 1960- ja 2000-lukujen välillä. Aino kertoo minäkertojana paljon menneestä, avaa syitä, miksi ehkä on nyt siinä tai siellä missä onkaan. Aino kertoo myös kirjoittamisesta, kirjoittamisen mahdollisuudesta, siitä, miten hän kirjoittaa Piille, puolisolleen. Hän kertoo elämästään, siitä mitä se oli ja mitä se olisi voinut olla. Ainon elämässä on menetyksiä ja menneisyydessä pelkoa, joka heijastelee nykyhetkeen.

”Herääkö hän tästä vielä? Herääkö tästä enää ikinä, katselee jonain tulevana kesäyönä järvelle eikä ajattele pimeyttä sen pinnan alla?” Onnin hahmo on täynnä surua. Onni ei puhu, suru jää, ei katoa. Surua lapsen kuolemasta ei pääse pakoon, kun toinen suremaan jäänyt syyttää ja etsii syitä.  Onni ei ole niin pääosassa kuin Aino tai Heljä, ja myös suhteessaan Heljään hän jää varjoon tai hiljaisuuteen. Myöskään Joukosta ei kerrota paljoa, mutta Joukon yksittäiset päiväkirjamerkinnät ovat valonpilkahduksia kaiken surun ja surussa vellomisen keskellä, vastapooli synkille vesille. Valoa on hyvin vähän, mutta sitä on: Aino saa pyytämättään suojaa, nuori rakkaus on kaunista, ja Joukon Laika-koira odottaa uskollisesti isäntäänsä. Muuten tummuu veden pinta.

kuva (1)

Mainokset