Tyttö ja spraypurkki

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä. Tammi 2016.

image.jpeg

Jari Järvelän dekkaritrilogian viimeisestä osasta Tyttö ja seinä ei vaaran hetkiä puuttunut. Aluksi myönnänkin, että hulvaton ajelu, takaa-ajot, läheltä piti -hukkumiset ja aluskasvillisuudessa rämpimiset alkoivat uuvuttaa minua, huhhuijaa! Mutta vauhdin takana on muutakin, ja jos en lukemisen aikana malttanut pysähtyä, lukemisen jälkeen riitti ajateltavaa. Vaikka kesiini kuuluukin aina pari dekkaria, en ole lajityypin suurkuluttaja. Nämä Järvelän Metro-tarinat sopivatkin hyvin minunlaiselleni: ne ovat nopealukuisia, vauhdikkaita, ja niissä on paljon muutakin kuin rikos, vaikka sivuja ei tässäkään osassa ollut kuin 262. Ja rikos ei ole pääosassa, vaikka rikos tai rikollisuus on kuin taustalla oleva laajempi kangas tai rikkeiden ja vääryyksien verkko.

 

Ihastuin Järvelän Metro-trilogian ensimmäisissä osissa siihen, miten niissä kuvataan rakennettua ympäristöä erikoisesta näkökulmasta, ja miten mielenkiintoisia kohtaloita teosten henkilöillä onkaan. Kolmannessa osassa samat asiat ihastuttavat edelleen. Henkilökuvaus sinänsä jää kaiken toiminnan ja vauhdin jalkoihin, ja jotkut henkilöt ovat hieman liian ennalta-arvattavia, mutta mitä siitä, kun vauhdin hiljennyttyä kirjan lopussa saattaa yksi jos toinenkin lukija katsella ympäristöään tai kulkijoita hieman tarkemmin, ehkä joltain osin jopa ymmärtäväisemmin. Tässä osassa liikutaan pääosin Kouvolassa, kun edellisissä osissa oltiin Kotkassa, Prypjatin autiokaupungissa ja Berliinissäkin.

 

”Pohjola-talon toisella puolella aukeni Kouvolan muutama vuosikymmen sitten uudelleen rakennettu keskusta. Se oli täynnä kaupungin kokoon nähden kohtuuttoman korkuisia mammuttitornitaloja ja mausolumin näköisiä betonilaatikoita joita oli kutsuttu rakennusvaiheessa Upeaksi Liikekeitaaksi Erämaassa. /–/

Koko Kouvolan vanha puutalokeskusta oli lanattu betonikeitaan tieltä muutamassa vuodessa. Vanhoissa puutalokortteleissa olis yttynyt sopivasti tulipaloja, ja rakennusliikkeiden rekrytoimat pyromaanit olivat vastaanottaneet kulman takana ruskeita pullottavia kirjekuoria.” (s. 61)

 

Koska sarjan edellisistä osista Tyttö ja pommi ja Tyttö ja rotta en kirjoittanut mitään, muistan juonen vain pääpiirteittäin. Jonkin verran aiempien osien tapahtumiin toki viitataankin, onneksi ei liikaa. Minulle juoni ei tässä trilogiassa  kuitenkaan olekaan tärkeintä, vaikka koko ajan tapahtuu jos mitä, sillä minua kiinnostaa näissä rakennetun  ympäristön kuvaus, graffititaide ja siihen liittyvän kulttuurin kuvaus. Mielenkiintoista on tässä osassa myös se, miten henkilöt toimivat – miksi Metro kostaa, millaisia unelmia ihmisillä onkaan ja miten niitä toteutetaan. Ketkä ovat rikollisia, ja kuka sen määrittelee? Entä keneen voi luottaa?  Päähenkilö Metro on mielenkiintoinen, ehdottomasti erikoinen, välillä aika raivostuttavakin.

 

Vaikka lukukokemus ei ollut yhtä raikas ja riemastuttava kuin sarjan edelliset osat, olihan Metron saatava loppu rakkaustarinalleenkin. Ja kosto. Loppu on kovinkin seesteinen, ja siihen on lipsahtanut aimo annos siirappia, mutta olipa vauhdikkaiden juonenkäänteiden sekaan ujutettu kauhalla huumoria, niin ja sitä toimintaa, sitä ei todellakaan ole säästelty.

 

Mainokset

Joki jatkaa lauluaan

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto. Gummerus, 2015.

Rakastuin Lappiin luettuani Joenjoen laulun, ja Soruian tarina jäi kaihertamaan. Onneni oli siis saada tarinalle jatkoa, vaikka Soruian, nuoren saamelaisnaisen, tarina muuttuikin yhä synkemmäksi. Kristinusko levittäytyy yhä pohjoisemmaksi, ja valloittajat tuovat mukanaan ahneuden, epäluuloa ja väkivaltaa…

Soruian hahmo on kiehtova. Soruia kantaa taakkanaan nuoruuden virhettään – rakastumistaan pirkkalaiseen – ja selviytyäkseen painolastin alla hänen on oltava vahva. Ja Soruia on: vahvuutta kuvataan suorasukaisten päätösten ja yllättävien toimien kautta. Rakkaus ja luottamus luontoon sekä läheisiin on sekin vahvaa, mikä näkyy päähenkilön suhtautumisessa ennen kaikkea lapseensa ja perheeseensä ja luontojumaluuksiin.

Luonto on edelleen kerronnassa koko ajan läsnä, ja vanha luonnonusko tulee esille entistä vahvempana, kun saamelaiskylään pirkkalaisten mukana saapuu kristinusko melko luotaantyöntävässä hahmossa: kirkonmies Tuomas osoittautuu puheissaan ja teoissaan raakalaismaiseksi. Tuomas tuhoaa Soruian kylän sukupolvia vanhan seidan ja Soruian isän rummun sekä pahoinpitelee kylän naisia. Alasalmi tavoittaa kertomuksellaan jotain siitä surusta ja kauhun tunteesta, kun pyhä ja rakastettu tuhotaan, ja kuvaus toimii esimerkkinä siitä, miten alkuperäiskulttuureja on pyritty tukahduttamaan väkivalloin. Joenjoen laulun 1800-luvulle sijoittuvassa osiossa kuvauksessa vanhasta uskosta oli enää kaikuja, mutta Pajulinnun huudossa usko luonnonjumaluuksiin, Sarakkaan ja Äijihiin, elää vahvana.  Säilyttääkseen itsensä, selvitäkseen nälkäkuolemalta ja pysyäkseen jumalien suojeluksessa, on saamelaisyhteisön siirryttävä yhä syvemmälle erämaahan, jotta valloittaja ei Hiesuksineen uhkaisi hiuksenhienojen lankojen varassa tasapainottelevaa elämänmuotoa. Tasapaino järkkyy, pajulintu huutaa, mutta Joenjoki laulaa. Tarina jatkuu, toivoo ainakin tämä lukija.

FullSizeRender (2)

Pajulinnun huuto -romaania lukiessani kaipuu Lappiin kasvoi, ja lisäksi kasvoi uteliaisuus: miten vähän tiedänkään vanhoista suomalaisista tai varsinkaan saamelaisista uskomuksista. Kumpikin kiinnostaa, jälkimmäinen enemmän, ja lisäksi haluaisin tietää enemmän saamelaisuudesta ylipäätään. Aionkin osallistua Eniten minua kiinnostaa tie -blogin lukuhaasteeseen Kansojen juurilla, kun se niin sopivasti alkoi juuri. Haastepostauksesta löytyy paljon lukuvinkkejä ja lukuaikaa on aina elokuuhun 2016, joten ei haittaa, vaikken tätä Pajulinnun huutoa saakaan lasketuksi haasteeseen.