Ilmeikäs, irvistelevä, tihkuva ja ähkyvä Synty

Johanna Laitila: Synty. Otava 2020.

Ihastuin Johanna Laitilan persoonalliseen, ilmaisuvoimaiseen kieleen jo esikoisteosta Lilium regale (2019) lukiessani. Kieli ja aistit ovat Laitilan Synty-romaanissakin korostuneita, mutta vielä vahvasti enemmän kuin esikoisessa: Synty on tiivis kooltaan ja tiheä ilmaisultaan, välillä hengästyttävä vertauksissaan ja eritteiden ja hönkäyksien vyöryssä. Tunnelma on kuitenkin aivan eri näissä kahdessa, ja vielä sulattelen lukuhämmennystäni. Synty ei nimittäin päästä helpolla; se melkein karkottaa luotansa ja silti pitelee tiukasti kiinni tahmaisessa, kiehnäävässä, kahisevassa, väliin kauniistikin soivassa aistimaailmassaan.

”Hän nytkähti nauruun, samanlaiseen kuin syötettyään minulle muurahaisia, holtittomaan ja vatsasta pursuavaan. Ääni vilisi selkärangassani, kutitti nikamien välejä.” (Synty, s. 107)

Päähenkilö Aleksanteri elää vuoden 2017 Helsingissä, Sörnäisten rantatie 1:ssä, josta hän harvoin poistuu ulos ja jossa seinänaapurina on mystinen ja Aleksanteria häiritsevästi kiehtova Ulja. Olin kuullut ennen Synnyn lukemista, että tämä Ulja on Vladimir Lenin, joka asui Helsingissä tuolloin. Asia selviää myös romaanin viime sivuilta, joten tämä etukäteistieto ei pilaa tarinasta mitään, ennemminkin herättää kiinnostuksen – ainakin minä halusin tietää, miten tämä historiallinen henkilö ujuttautuu mukaan fiktioon. Kuitenkin kiinnostavammaksi osoittautuu päähenkilö ja hänen suljettu tai sulkeutunut elämänsä, joka tuntuu kiristävän ahtaalta. Aleksanteri on oikeastaan tekemisissä vain erään Elnan ja kodinhoitajansa kanssa ja sitten tietysti Uljan, johon hän tutustuu naapurinsa Rovion kautta. Välillä Aleksanterin oven takaa löytyy rasiallinen tahmeita, sokerisia marmeladeja – taas muutama aistimus lisää.

Marmeladit ja makeus ovat mukana myös silloin, kun tarina siirtyy kuvaamaan aikaa vuonna 1912. Nuori nainen on raskaana, osaansa puristuneena, katseiden alle ahdistettuna. ”Vatsa paisutteli kaikkien katseissa, eikä hänellä ollut paikkaa minne piiloutua.” Ajat ja henkilöt yhdistyvät yllättävällä tavalla romaanin loppupuolella, ja samaa niissä on marmeladien lisäksi myös pianon sointi, vaikkakin myös tiheää nahkeutta ja loiskuvia eritteitä, rottia ja kärpäsiä.

”Todellisuudesta tuli aukko, joka kutistui hänen ympärilleen, jäljelle jäi vain kiikareiden nurja puoli, kutistunut lasiympyrä, sormenmentävä rotanuni. Sen väärällä puolella hän oli vankina, keskellä kapeaa sakaratonta täheä, muodotonta terhentä, jossa hänellä ei ollut raajoja, ei tuota julmaa vatsaa eikä hyödytöntä suuta, ei hengityksen painoa, ei nimeä eikä peilikuvaa.” (s. 120)

Katkelmassa vuoden 1912 kuvauksen päähenkilö vaipuu synnytyksen ja eetterin voimasta pakoon omaa olemustaan, ja ruumiista ja vallasta (tai vallan puutteesta) omaan kehoon Synty kertoo myös, molemmilla aikatasoilla. Tuntemukset ja kokemukset ovat vahvoja, ja välillä kuvaus liikkuu jopa unenomaiseen, jopa tunkkaiseen painajaisen tuntuun. Ahdistava hiki, väreily, kiristys ja nihkeys ovat henkilöiden epämukavuuden olossa tuttuja.

Niin kuin Synnyssä jokin ääni nirhaisee Aleksanterin herkkää kuuloa, kieli ja ylitarkka kuvaus riipivät ja puistattavat lukijaansa. Groteskiksikin takakannessa teosta kuvaillaan, ja toden totta välillä melkein tekisi mieli sulkea silmät valokuvantarkaksi äityvältä kuvaukselta, lopettaa mukana kuvittelu – mukana ovat näön lisäksi siis kaikki muutkin aistit – suoristaa vertaukset laimeiksi toteamuksiksi, jotta pääsisi helpommalla. Helppous ja kauneus eivät ole tämän romaanin ydintä, ja siksi se onkin niin kiehtova. Teos on lyhyt, miljöö ja ihmisen osa ahtaita, mutta tarina tursuaa laajemmalle, jää väreilemään ja häiritsemään.

Kieli, luonnonvoima

Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019.

IMG_20190319_182538

Ihmetys, lähes haltioituminen kielen äärellä. Ilmaisun kauneus ja yllättävyys. Näihin muutamaan sanaan tiivistyy paljon lukukokemuksestani, kun mietin Johanna Laitilan esikoisteosta Lilium regale. Tekee mieli etsiä lainauksia kielestä, käyttää liikaa huutomerkkejä ja vähän myös huokailla. Tällaisesta kirjallisuudesta todellakin pidän!

”He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja laski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärillään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä.” (prologin loppu)

Lilium regale kiehtoo niin kerronnan ja kielen kuin aiheidensakin osalta – päähenkilö Elsen isä kertoilee myyttisestä hirvestä, joka muutamassa kohdassa nousee uudelleen esille, ja kieli on  aiheena hieno, ja Laitilan kieli on  upeaa, aistivoimaista ja runollista. Romaani on kielikuvien vyörytystä, yllättäviä vertauksia ja sanavalintoja. Lisäksi kieli on tärkeässä osassa sekä liittämässä henkilöitä osaksi yhteisöä ja asuinpaikkaa, niin kuin dialogissa käytetty vahva  pohjoinen murre, ja toisaalta kielen tai yhteisen kielen poissaolo tuntuu välillä vahvana. Vaikka kieli on siis monella tavalla merkityksellinen teoksen maailmassa, yhtä lailla kyse on välillä puhumattomuudesta tai kadonneista sanoista  – jopa siitä, että sanoja asioille ei ole.

Ajallisesti romaani sijoittuu sodan loppupuolelle ja aikaan sodan jälkeen, vaikka alussa ja lopussa on lyhyt siivu nykyaikaa. Mietin tuota nykyhetken kehystä ja sitä, miten henkilöiden mukana jotain siirtyy eteenpäin niinkin pitkälle, vaikka kehyskertomus toki osoittaa myös sen, että aika on muuttunut. Säie menneeseen kulkee sukupolvien ja myös kielen kautta. Alussa Elisa hoitaa kuolevaa äitiään, Elseä siis, Ruotsissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu Elsen nuoruuteen. Idyllisistä yhteisistä metsäretkistä lapsuudessa siirrytään äkkiä sota-aikaan ja isän kuolemaan, mikä järkyttää Elsen äidin täysin  ja koko perheenkin siinä samalla. Mieleltään sairas, lähes puhumaton äiti, mummo, Else ja Elsen pienet sisarukset  joutuvat pakenemaan sodan alta Ruotsin puolelle, ja heidät majoittavan perheen luona Else löytää, muun muassa, kirjallisuuden. Ruotsi-kodin tyttären, Ingan, kanssa Else oppii ruotsia, ja tämä on yksi kohdista, joissa kieli ja sen ihmeellisyys erityisesti korostuu; kieli on yhtä aikaa tunnetta, tunnelmaa, aineetonta ja jollain tavoin myös orgaanista.

Glömma tuntui suussa raa’alta maksalta, pehmeältä ja märältä. Fan oli kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, fruktkött kylmää vettä kielen ja posken välissä ont tömähdys kurkussa.

Osan sanoista taas haistoi. Längtan tuoksui savulta ja isän nokipannukahvilta jo ennen kuin Else tiesi sen merkitystä – – .” (s. 126)

Kieli on merkityksellistä Ingalle ja Elselle myös runouden vuoksi, ja Edith Södergranin runot soivat monessa kohdassa tarinaa. Myöhemmin kirjallisuus on tärkeässä osassa Elsen elämää, kun hän on  piikana apteekkarilla ja tämän kirjakauppaa pitävällä vaimolla, Irinalla. Irina on yksi Elsen elämän tärkeistä naisista, vaikkakaan esimerkiksi Elsen lapsille nämä tarinat jäävät kertomatta. Elsen nuoruuden rakkaussuhteissa kielen lisäksi korostuu kehollisuus: fyysinen vetovoima, läheisyys, jopa ihmisen eritteet, hiki ja veri, kaikki aistit. Intensiivisiin hetkiin liittyy kuitenkin salailu. Pesemällä talon ja lakanat voidaan peittää ja vaieta paljon, ja rakkauttakin voi yrittää piilottaa.

Romaani kertoo naisten tarinaa: perheessä on enää naisia, kun nuorin sisaruksista jää Ruotsiin parempiin oloihin Elsen perheen palatessa sodan runtelemille kotiseuduilleen. Mummo yrittää pitää huolta järkkyneestä tyttärestään, Elsen äidistä, ja Else ja pikkusisko Anja jäävät  vaikenemisen ja kärsimisen verukkeilla hirveän Urho-enon armoille. Naisten ketju jatkuu kehyskertomuksen myötä Elsen lapsenlapsiin saakka, joista tosin vain lyhyesti kerrotaan – yhteyden menneisyyteen ja sidoksen mummon ja lapsenlapsen välillä luo taas kieli, jota Else ei ole siirtänyt tyttärelleen. Oikeastaan kehyskertomus tulee kielen vuoksi merkityksellisemmäksi: Else on lähes menettänyt kielen, ja äiti ja tytär elävät viimeisiä hetkiä kietoutuneina lähes kielettömään, ruumiilliseen tilaan, jossa kuitenkin hieman kadehditaan sitä, millaisen kuilun yhteisen kielen puute voi muodostaa.  Lapsuuden kieli, murre, yhdisti perheen ja sitoi paikkaan, mutta tällaista yhteyttä  ei enää lopussa ole. Kieleen siis kiteytyy paljon,  myös osia menneisyydestä, ja tavallaan tässäkin on kyse vaikenemisesta, mistä monella tapaa myös Lilium regalen tarina kertoo.

Kieli ja  raastava tarina sekä hieno kuvaus tässä romaanissa siis tekivät todellakin vaikutuksen, ja ihmettelen nyt, millaiseen kirjaan osaan tarttua seuraavaksi. Murteen osalta muistelin Rosa Liksomin teoksia, tarinan ja miljöön osalta toista lähivuosien lempikirjaani Minna Rytisalon Lempiä. Lilium regale on monitasoisuudessaan upea, ja varmasti palaan  nautiskelemaan sen runollisuudesta vielä uudestaankin.

”Koti                          

Sana hytisi ilmassa, kylmässä värjötellen, se siilasi pehmeästi multaa jalkojen alla, hiiskui hammasaihioissa ja tuoksui melkein samalta kuin ennen, auringon lämmittämältä maalta, pikkukiviltä, kostealta sammaleelta, mummolta ja papalta, keitetyiltä lakanoilta puutiinun pohjalla.” (s. 185)