Tätä iloista siltaa

Juuli Niemi: Et kävele yksin. WSOY, 2016.

img_1522

Kun kuulin Juuli Niemen uuden nuortenkirjan nimen, Et kävele yksin, alkoi korvissani rahista c-kasetilta kuunneltu Dave Lindholm. Kun näin kirjan kirjaston varaushyllyssä, laulu taukosi: vaaleanpunainen söpöläinen on kaukana teini-ikäisen pitkistä kävelyretkistä 1990-luvun pikku kaupungissa tai tupakansavuisista baareista, jossa Iloinen silta, kitara ja huuliharppu tuolloin kauan sitten soivat. Mutta kun ristiriitoja on kirjan sisällössäkin,  sopii hämmennys alkutunnelmiin paremmin kuin hyvin. Ja kyllä Davenkin ääni alkaa taas kuulua.

Et kävele yksin kertoo ysiluokkalaisista nuorista, Adasta ja Egzonista, jotka löytävät toisensa mutta ovat muuten kovin eksyksissä.  Kerronnasta välittyy niin nuoruuden ankeus, epävarmuus kuin välittömyyskin, kun tarinaa kerrotaan kummankin päähenkilön näkökulmasta. Puhumattomuus, väärinymmärrykset, törmäykset ja yksinäisyys tai irrallisuus  tekevät päähenkilöiden tarinoista riipaisevan, vaikka on tarinassa hetkittäin iloa ja välittämistä – ja teinirakkautta!  Mitä pidemmälle luin, sitä syvemmälle upposin näiden henkilöiden nuoruuteen, jossa Davea kuunteleekin Adan äiti, Elina.

Pidän sinusta, siinä kaikki, pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla. Miehen ääni kuulostaa siltä, että hän olisi juuri haudannut siskonsa ja veljensä ja ehkä vielä kaivanut heidät ulos haudasta.” (s. 201)

Vaikka Egzon ei voi ymmärtää, miksi Elina haluaa kuunnella jatkuvasti ”näitä kappaleita”, ”taas sitä samaa musiikkia”, yhdistää nuorta kosovolaistaustaista poikaa ja keski-ikäistä yksinhuoltajaäitiä viehtymys kuvataiteeseen. Tarinassa onkin paljon viittauksia kuvataiteeseen, josta Egzon löytää oman keinonsa tulla näkyväksi, edes hetkittäin. Adan ilmaisukeinona on puolestaan kirjoittaminen, ja vaikka nuoret tuntuvat elävän kovin erilaisissa maailmoissa tai olevan hyvin erilaisista taustoista, on heillä herkkyytensä. Kun edellinen lukemani nuortenkirja kertoi jalkapalloilijoista, on virkistävää (ja vähän ahdistavaa…) lukea taiteilijasieluista. Adan kirjoittaminen näkyy myös katkelmina rytmittämässä kerrontaa, joka ei muutenkaan päästä nuorta lukijaa liian helpolla.

 

Et kävele yksin on kertomus kahdesta kovin erilaisesta nuoresta, laajemmin nuoruudesta ja  epävarmuuksista suurten asioiden edessä, ja tärkeäksi teemaksi oman identiteetin etsimisen lisäksi siinä nousee vaikeneminen ja vaikenemisen seuraukset perheessä. Adan ja Elina-äidin välit tuntuvat aluksi mutkattomilta, mutta yhteys ei aina toimi. Egzon puolestaan jää omassa perheessään ja yhteisössään yksin, hän yrittääkin olla näkymätön ja väritön, ettei aiheuttaisi tuskaa vanhemmilleen niin kuin häntä huomattavasti räiskyvämmät veljet. Egzon tavallaan yrittää ymmärtää liikaa vanhempiensa tuskaa, jolloin hänen oma elämänsä on vaarassa jäädä sivuun – tähän en toivo monenkaan nuoren lukijan samastuvan, vaan toivottavasti iloa pilkahtava loppu on se, joka jättää jäljen.

 

Kansikuva ei liity mielestäni kummankaan päähenkilön tarinaan, ja minua harmittaa, että se ehkä karkottaa ainakin joitakin lukijoita, vaikka tähän tarinaan soisin monen epävarmuudessaan rypevän tai rämpivän nuoren tarttuvan. Toisaalta räikeä vaaleanpunaisuus saattaa herättää huomiota, ja kyllä olisin parikymmentä vuotta sitten tarttunut tähän innosta värisevin käsin. Nyt lasken tämän riipaisevan, ristiriitaisen söpöläisen haikeana matkaan ja toivon nuorten löytävän tämän aarteen, nuortenkirjan, joka on upea ja omaperäinen niin kerronnaltaan kuin tarinansa osalta. Ja kyllä aikuistenkin kannattaa tämä lukea – jos nuoruuden epävarmuus ja kamaluus eivät pelota liikaa.

[Egzon:]

”Tuntui hyvältä nojata Imanin kanssa nuorisotalon säästä rohtuneeseen seinään ja leikkiä, että seinä ei ole yhä liian kylmä nojailuun, että minä ja Iman emme ole aivan liian hukassa auttamaan toisiamme ja että kaikki olisi nyt sanottu ja rinnan päällä painava tiiliskivi pudonnut kolisten jalkojen juureen.” (s. 326)

 

Mainokset

Runoja, päiväkirjamerkintöjä, tarinoita ja kansitaidetta

Aluksi tunnustus: en ole sitten opiskeluaikojen juuri lukenut runoja. Tai joskus luen, mutta harvemmin kokoelmaa kokonaan, ennemmin asetun vain eteeni pudonneen runon äärelle, luen, unohdan… Nyt sattuma toi eteeni kaksi runokirjaa: lukupiirini valitsi Eeva Kilven Kuolinsiivouksen (joka osoittautuikin paljon muuksikin kuin runoteokseksi) ja kirjastosta kannen tai mainoksen perusteella varaamani Juuli Niemen Tuhat tytärtä on, tietysti, runoteos – mitä en tiennyt ennen kuin sain kirjan käteeni. Sattumaa myös: kummassakin kirjassa kantta koristaa puu, Kilven teoksessa syksy on jo voittanut, kirjaimet varisevat, elettyä elämää haravoidaan palasista kasaan. Niemen teoksen puussa saatan kuvitella silmujen heräilevän, vaikka mustat oksat haarautuvat harmaata taustaa vasten. Punaiset, oranssit, mustat ja harmaat pallurat tuovat mieleeni some-kuvien koristelut, vaikka kansi onkin ennemminkin maalausmainen kuin valokuva. Molemmat kirjailijat ovat minulle uusia tuttavuuksia, ja ainakin Kilven vanhempiin teoksiin taidan tarttua. Lukioaikoina muistan pyöritelleeni käsissäni Tamaraa, nyt sen voisin jo avatakin.

IMG_7789

Kuolinsiivous-kokoelma rakentuu päiväkirjamerkinnöistä, huomioista, ajatuksista, jotka liittyvät muun muassa vanhenemiseen tai vanhana olemiseen, äidin ja lasten suhteisiin, kirjailijuuteen, maailmaan, evakkouteen, elämään ja kuolemaan. Katkelmat ovat lyhyehköjä, joskus vain muutama sana tai lause, ja katkelmat noudattavat vuodenkiertoa, kokoelman osat ovat kuukausia. Päiväkirjamerkinnöistä ja runoista rakentuu kuva tarkkailijasta, pohdiskelijasta, herkästä, iättömästä ihmisestä, joka yhtä aikaa kaipaa ja on läsnä.

Kirjoittamista ja kirjailijuutta sivuavat huomiot olivat kiinnostavia, vaikka ne jäivätkin – kuten monet muutkin ajatukset – hyvin lyhyiksi huomioiksi:

”10.8. Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta. (2001)” Kuolinsiivous s. 73.

”29.7. Sunnuntai-ilta. Äiti luonani Tapiolassa.

Vasta kun ajatukset kohoavat niin syvältä, ettei niitä voisi kertoa kenellekään, ne kannattaa kirjoittaa muistiin. (1984)” Kuolinsiivous s. 65.

Kirjailijan osa näyttäytyy rankkana siltä osin, että päiväkirjamerkintöjen minä myös aistii ja kokee vahvasti rakkautta, vastuuta ja ikävää.

Niemen Tuhat tytärtä on kuin kertomus, vaikka kyseessä tosiaan on runokokoelma. Runoista ja proosarunoista muodostuu tarina, jonka keskiössä on tyttö: pikkusisar, tytär, nuori nainen, tyttöystävä. Runojen minä on kuopus, tarkkailija, pudokas, minuuden tai oman paikkansa etsijä.

”Lapsista kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista

kasvaa aikuisia, jotka synnyttävät lapsia, joista kasvaa

aikuisia jotka.

Ketjun renkaiden välistä voi pudota. Aina tulisi olla myös

riittävästi tilaa sinne tänne pudota.” Tuhat tytärtä s. 56.

Runoissa puhutaan myös perheestä ja perheistä, siitä, millaisia odotuksia vanhemmilla tai ulkomaailmalla on. Tyyli on kepeä ja toteava, välillä runot ovat hauskojakin, kuten suosikkini Meidän perheen autot, joka ei muuten olekaan kovin runomainen. Tarinassa autoihin kietoutuu muistoja lapsuudesta, kuvia nuoruudesta, kertomus erilleen ajautuvista vanhemmista, aikuistuvista lapsista. Aika juoksee 1980-luvun turvavyöttömyydestä turvaistuimiin ja uusiin sukupolviin. Ehkä tässä on jotain samaa kuin meidän perheen autoissa, ja samastun tarkkailijaan, kyydissä istujaan, joka ei itse oppinut ajamaan vaan antaa ympärillään elämän pauhuta.

Lopuksi lupaus: tänä vuonna luen vielä lisää runoja. Ja toive vielä: haluaisin oppia kirjoittamaan ja puhumaan runoista!

Eeva Kilpi: Kuolinsiivous. WSOY, 2012. Kansi: Mika Tuominen. Tarkemmin Kuolinsiivousta esittelee esimerkiksi Luettua elämää -blogin Elina.

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä. Otava, 2015. Kansi: Päivi Puustinen.