Klassikko herää eloon

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa (30.6.2017)
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Teksti: Aleksis Kivi

IMG_3608

Seitsemän veljestä on tekstinä tuttu: olen sen kahlannut kirjallisuuden perusopinnoissa, lukenut Mauri Kunnaksen koiraversiona useampaan kertaan ja vuosittain pureudumme johonkin katkelmaan oppilaiden kanssa. Teatterisovituksena en veljeksiä ole kuitenkaan koskaan nähnyt, ja nyt Ryhmäteatterin version jälkeen en taida vähään aikaan uskaltaakaan. Eilinen teatterikokemus tuulisessa Suomenlinnassa oli vaikuttava, ja se sai taas tarttumaan Kiven teokseen. Veljesten sanailu jäi mieleen näytelmästä, mutta nyt selailtuani romaania siinä on muistamaani enemmän kertovia osioita.

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä on monella tapaa vaikuttava: se on uskollinen Kiven hienolle kielelle, siinä veljesten väliset suhteet tulevat oivaltavasti esille, rytmitys toimii, ja esille nousevat niin näyttelijälahjakkuudet yksilöinä kuin joukkokohtausten koreografiat. Tunteista päällimmäisenä on riemu, ja nauru raikaa, mutta yli kolmen tunnin aikana käydään läpi tunteiden kirjoa, kiitos Kiven koskettavan tarinan. Esitys ei tosin tunnu kolmituntiselta, vaan aika laukkaa. Kun tarina on tuttu, loppupuolella jo surettaa, että kohta joudun hyvästelemään veljekset, mutta tosiaan, Kiven tekstissähän he elävät.

 

Hyvän omantunnon linnakkeeseen rakennettu lavastus on tällä kertaa yksinkertainen. Lautalattia muuntuu kuitenkin Jukolan talosta muiksikin sisätiloiksi ja saunaksikin, ja välillä ollaan metsässä, pellolla, hiidenkivellä. Kun veljekset muuttavat Impivaaraan, täyttyy lava kuusista, joita siirrellään pirtin noustessa. Lavastus on välillä melkein kuin oma ohjelmanumeronsa, niin kuin tässä kohtauksessa, ja lavasteiden siirtelyyn osallistuvat kaikki näyttelijät luontevasti kohtauksen muuttuessa toiseksi.

 

Veljekset luonteenpiirteineen tulevat nopeasti tutuiksi, varsinkin Juhani ja Eero sekä Aapo alkupuolella. Juhani on eniten äänessä, niinhän se on kai romaanissakin, ja Eero tietenkin pyrkii näpäyttämään veljiään aina kuin vain siihen on mahdollisuus. Eero on ollut suosikkihahmoni tarinassa, vaikka hänessä tämä ilkeilijäpuoli onkin. Nyt näytelmässä suosikikseni nousi Aapo, ja pidin muuten myös siitä, kuinka kaksoisveljekset Aapo ja Tuomas olivat kovin samannäköisiä (alussa heidät tunnisti lähinnä siitä, että heillä oli eriväriset housut ja Tuomas on se, joka ei juuri puhele). Juhani oli tässä versiossa liioitellun pihalla, vaikka sellainenhan hän kai Kiven kuvauksessakin on. Vauhtia ja sanallista ilotulitusta piisasi erityisesti Juhanin hahmon ansiosta! Erityisesti sykähdytti Juhanin lukemaan oppiminen – sinnikkyys palkitaan!

Mahtavat näyttelijät tekivät tästä näytelmästä elämyksen. Juhanin näyttelijä Santtu Karvonen heittäytyi tilanteeseen kuin tilanteeseen täysillä, pysäyttämättämänä, täysin Juhanina, ja Simeonin hahmosta upean vakavuuden, hulluuden ja lempeyden sekoituksen teki Eero Ojala. Naisrooleja ei paljoa tietenkään ollut, kun päähenkilöitä ol se seitsemän miestä, mutta naiset saivat hienoja kohtauksia, suosikkinani kohtaus, jossa rääväsuuteinitytöt puivat maailmanmenoa, mutta muuttuivat kuvitelmiemme mukaisiksi suomineidoiksi, suloisiksi laululintusiksi, kun paikalle temmeltää joukko veljeksiä (jotka siis olivat saaneet päähänsä kosia kaikki Männistön muorin ihanaa Venlaa – voi sentään heidän kosiopuheitaan!).

 

Joukkokohtauksissa mukana olivat naisten lisäksi Toukolassa veljeksiä esittänyt mainio joukko. Yhdessä näyttelijäpoppoo onnistui upeissa musiikkikohtauksissa: esimerkiksi lopussa koskettava Sydämeni laulu sai naurusta vuotavat silmät tihrustamaan vielä vähän lisää kyyneliä, ja Jukolan paluujuhlissa yhteinen tanssi muuntui nopeasti Juhanin ja Venlan häävalssiksi. Suosikkikohtaukseni, suuri lukujuhla, yltyi jopa kohti karnevaalitunnelmaa, kun yleisö nauroi kippurassa järjettömille aapislauseille ja lopulta hurrasi ja taputti yhdessä impivaaralaisten kanssa.

 

Ryhmäteatterin kesäteatteri oli siis taas yksi kesäni kohokohdista – hyytävältä tuulesta ja villasukkavarustuksesta huolimatta. Hyvän omantunnon linnakkeessa tunnelma oli mahtava jo ennen esityksen alkamista katsojien kietoutuessa viltteihin, esityksen aikana heinäpaalit pöllysivät ensimmäisiin riveihin ja yleisö oli mukana, mistä todisteina toimivat naurunpyrskähdykset ja kikatuskohtaukset vastakkaisessa katsomossa.

IMG_3626

Kotimatkalla nyökkäsin kiitoksen Aleksis Kivelle Rautatietorilla. Totta puhuen: lähetin lentosuukkoja, huudahdin: “Kiitos, Aleksis!” Kiitos kirjailijalle älyttömän hienosta, ikuisuuden kestävästä tekstistä ja tuhat kiitosta Ryhmäteatterin työryhmälle tekstin herättämisestä eloon.

Kesäyön uni Suomenlinnassa

Ryhmäteatterin Kesäyön uni, 8.7.2016, Suomenlinna

Alkuperäisteos William Shakespeare, suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Esa Leskinen

image

Mikäpä olisikaan parempi hetki nautiskella Shakespearen iki-ihanasta klassikkonäytelmästä kuin kesäinen ilta? Ja parempi paikka tämän tarinan taian kokemiselle kuin Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnake? Kiitos Ryhmäteatteri upeasta teatterielämyksestä!

 

Retki Suomenlinnan kesäteatteriin on melkein jo perinne – ryhmäteatterin näytelmävalinnat ja toteutukset kesäteatterissa ovat osuneet vuosi toisensa jälkeen, ja jos näytelmä ei ole vetänyt aina Kesäyön unen lailla imuunsa, Ryhmiksen toteutuksissa saa aina nauttia ainakin upeasta näyttelijäntyöstä. Nyt nautin täysin sydämin kaikesta, nauroin ja nautin!

 

Kesäyön uni on täynnä mielikuvituksen leikkiä, rakkautta, juonittelua ja leikkiä, onpa mukana teatteria ja vähän valtapeliäkin. Se on minulle nuoruudesta rakas näytelmä, ja vaikka en nyt ehtinyt sitä lukeakaan, sain huomata, että Ryhmäteatterin toteutus oli todella uskollinen aluperäistekstille (no, siis suomennokselle, en ole lukenut tätä englanniksi). Oi sitä riimittelyä! Tämä teksti pitääkin  lukea vaikka heti ensi kesänä! Kesäyön unessa on paljon nopeaa vuoropuhelua, ja seuralaiseni mukaan jutusta kiinni pääsemisessä oli apua siitä, että olin selostanut perusidean jo teatterikaveria mukaan houkutellessani.  Oletan, että tarinaan pääsee kohtuullisen helposti mukaan, vaikkei teksti olisikaan tuttu, tai ainakin voi nautiskella hullunkurisista henkilöhahmoista, jos juonenkäänteet ihmetyttävät liikaa. Henkilögalleria on hurmaava, ja Ryhmistä kiitänkin roolituksesta, joka toi henkilöistä hienosti pieniäkin vivahteita esille – ja toi uusia piirteitä moneen kohtaukseen. Minna Suuronen on upea Titania, Robin Svarström paikallaan sekä nössykkänä Theseuksena että särmempänä Oberonina, ja Sari Mällisen Puck on valloittava. En nyt luettele kaikkia näyttelijäsuorituksia, vaikka kaikkia haluaisinkin kiittää. Mahtavaa teatteria, upeita hahmoja, hurmaavia ylilyöntejä!

 

Olin lukenut pari kritiikkiä näytelmästä, mutta sivusilmällä, sillä halunnut niiden liikaa ohjata omaa kokemustani. Hesarin kritiikissä kehuttiin ainakin puvustusta ja musiikkia, ja niihin ei olisikaan voinut olla kiinnittämättä huomiota. Puvustus oli riemukas ja hieno. Keijukaiskuninkaallisten olemus oli upea, keijut olivat söpöjä (tämä on positiivinen kommentti!), ateenalaisten asustus oli raikkaan persoonallista. Erityisesti ihastuin Hermian matkavarustukseen – kun Hermia ja Lysander pakenevat Ateenasta, on Hermialla matkatyyny ja tekoturkis, joka sopii hyvin metsässä nukkujan peitoksikin. Lysanderin teinipojan pukineet pipoineen ja henkseleineen taas sopivat vahvistamaan Noora Dadun luomaa hitusen epävarmaa teinipoikaa. Ja Helena oli, miten sen nyt sanoisi, elegantti?

 

Ateenalaisten työläisten kohtaukset, näytelmä harjoituksineen, ovat kokonaisuuden hersyvimpiä kohtia. Voi William, minkä tyypin loitkaan kirjoittaessasi Nikolai Perän hahmon! Teatterilaiset saavat aikaiseksi kappaleen, jossa pelätään yleisöä niin paljon, että kaikki on äärimmäistä sekoilua ”porologeineen”, kiltteine petoineen ja elävine lavasteineen. Ja voi mikä teatterikuolema, asialla taasen Perä (Jarkko Pajunen).

 

Näytelmä kesti väliaikoineen 2,5 tuntia, ja aika meni kuin siivillä. Kokonaisuudessa oli antia monella eri tasolla, ja hienojen puitteiden lisäksi tämä toteutus kannattaa nähdä jo tekstinkin vuoksi. Hyvän omantunnon linnakkeeseen suuntaavalle vinkiksi, että pukeutua kannattaa lämpimästi, vaikka katsomossa onkin vilttejä tarjolla. Ja naiset: väliajalla on nykyään aiempaa enemmän vessoja tarjolla linnakkeen takana.