”Mikä muka on tärkeempää kuin jalkapallo?”

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan. WSOY, 2016.

 

Millaiseen kirjaan tarttuisi 10-12-vuotias poika, joka joskus vuosia sitten intoili Harry Pottereista, mutta jonka huoneen seiniä nykyään peittävät velhojulisteiden sijaan jalkapallosankarit ja sarjataulukot ja jolle lukuaikaa ei jää palloilulta ja Pokémoneilta? Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan -romaanin takakansiteksti hymyilyttää nuorta futari-lukijaa: ”Mikä muka on tärkeempää kuin futis?” Ja niin sivut alkavat kääntyillä.

Meidän jengin Zlatan sopiikin hyvin kohderyhmälleen, mutta suosittelen sitä myös yläkouluikäisille, vaikka  suurempaa haastetta se ei ainakaan kielen tai kerronnan osalta tarjoa. Tarina kuitenkin viehättäneet: Lukuelämys ja tärkeät aiheet  nostavat tämän keveähkön nuortenromaanin koulukirjaston hyllyyn tai seiskaluokkalaisen lukuvinkkilistalle.  Ehkä hieman vanhempi lukija saakin enemmän irti perhetilanteiden kuvauksesta, jossa riittää hieman pohdittavaakin – jos ei jaksa lukea ongelmakeskeistä nuortenkirjallisuutta mutta haluaa realismia, tässä teoksessa aineksia on sopivassa suhteessa.

image

Pääosin Meidän jengin Zlatanissa kerrotaan nuorten päähenkilöiden fudis- ja musiikkiharrastuksista, mutta koska päähenkilöt ovat vasta kahdeksasluokkalaisia, ovat myös perheet melko tärkeässä asemassa. Musiikki- ja jalkapallotreenien kuvaus luovat melko leppoisaa kuvaa nuorten arjesta, vaikka se ei aina sujukaan kaikilta osin. Jalkapallo-otteluiden kuvaus oli minun mielestäni laajudessaan tosin aika puuduttavaa (en laskenut sivumääriä, mutta kyllä on tarkasti kerrottu pallon liikkeistä).  Nuoren lukijan mielestä nämä osiot olivat kuitenkin mielenkiintoisia, vaikkeivät aivan uskottavia. Kritiikkini ei siis tältä osin ole perusteltua, enhän varsinaisesti kuulu kohderyhmään. Ottelukuvauksille ehkä onkin tilausta, kunhan tyyli ei siirry omiin tarinoihin…

Kielen osalta kirja sopii nuoremmallekin lukijalle, vaikka jotkin puhekieliset sanat eivät ihan nykynuorison kieltä ehkä olekaan. Pysähtyä ei siis tarvitse sanaston hankaluuden vuoksi, vaan lukija voi keskittyä tapahtumiin. Meidän jengin Zlatan onkin nopealukuinen ja jo olemukseltaan helposti lähestyttävä, joten sitä uskaltaa suositella myös vähemmän lukeneille. Usein olen kuullut, että romaanilta odotetaan nopeita käänteitä, sitä, että koko ajan tapahtuu. Ja tässähän romaanissa näin on. Nuori lukija suosittelee teosta ainakin kaikille futareille, minä puolestani uskallan suositella myös muille 10-14-vuotiaille – ottelukuvaukset voi vaikka harppoa yli, ja lopputuloksethan saattaa arvata. Onhan tässä teoksessa (ja elämässä) muutakin tärkeää kuin jalkapallo.

 

Kiitos kustantajalle arvostelu- ja vinkkauskappaleesta. Jään odottamaan nuorten lukijoiden kommentteja, sillä muutama kohderyhmäläinen tähän on jo tarttunutkin. Kuvaideasta ja kuvausrekvisiitasta kiitos perheeni futarille.

 

Mainokset

Klassikkohaaste 2: Pojat

Paavo Rintala: Pojat. Kuvia vv. 1941-44. Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Otava, 1958.

image

Nappasin kirjani Klassikkohaasteeseen koulukirjaston hyllystä. Lukemani kappale oli lähes loppuun luettu, painos oli vuodelta 1977. Teokset eivät varsinaisesti olleet kovin kutsuvan näköisiä, ja ymmärrän, että nuoren kynnys tarttua näihin resuisiin pokkareihin on korkea… Jaksan edelleen suositella tätä, juurikin nuorille. Paavo Rintalan Pojat mainitaan monella ysiluokan ja lukion klassikkolistalla, ja se kertoo nuorehkojen poikien elämästä toisen maailmansodan ajan Oulusta. Miksiköhän tämä olikaan jäänyt jäänyt minulta lukematta? Kun oppilas loppusyksystä valitsi tämän luettavakseen, oli vihdoin minunkin vuoro. Hyvä niin! Elokuvan olen nähnyt, ja sen loppukohtaus on piirtynyt mieleeni, mutta lukukokemus avasi koko tarinaa uudella tavalla.

 
Pojat kertoo Immusta, Jakesta, Patesta, Matista ja Urkista, jotka elävät nuoren pojan melko huoletonta elämää sodasta huolimatta. Toki sota vaikuttaa elämään taustalla, ja varsinkin vuosien kuluessa sen vaikutukset näkyvät selvemmin. Rintala kuvaa poikiaan lämmöllä ja avaa vain hieman kerronnassa näiden isättömien vilperttien taustoja. Eivät isät (kaikki) suinkaan kuolleita ole, mutta poissa, sodassa, muualla, pojat elävät keskenään tai välillä yksinkin. Pääosassa ovat pojat, heidän keskinäiset suhteensa ja yhteensattumat muiden ihmisten, paikallisten ja vieraiden, kanssa. Henkilöt pääsevät usein ääneen, ja vuoropuhelussa hyrisyttävät murteet, niin paikallinen kuin välillä kaakkoismurrekin. Vuoropuhelussa kuuluvat niin poikien elämänvimma ja ölinä kuin lapsen totisuuskin, suurimmaksi osaksi hurja into ja vitsailu, toisinaan vähän vakavammat pohdinnat.


– Joo, joo kyllähän pojat, mutta kun me mennään vaanimaan sakemanneja ja, ja… (15)

Pojat käyvät koulua, mutta vapaa-aikaa on tietysti varsinkin kesäisin paljon. Saksalaissotilaat tuovat jännitystä, ja heiltä liikenee toisinaan erikoisuuksia, herkkuja, leipää tai tupakkaa, joko rehellisillä tai arveluttavammilla keinoilla. Pojat esimerkiksi vaanivat sotilaita, jotka ovat onnistuneet hurmaamaan nuoria suomalaisia naisia. Palkkana tästä on jännitys, ja vaaniminen on pojille leikkiä, jossa jännitys syntyy tietoisuudesta, että tarkkailtavat kohteet ovat paheksuttavia – tämän kuulee tietysti aikuisten puheista.

 

– En minä mihinkään erikoiseen, ratapihalle vaan, sakemanneille kaljaa myymään, Pate huusi juostessaan.

Äiti oli selitykseen tyytyväinen:

– Ei saa olla kauan, kymmeneltä pitää olla nukkumassa… Hyvä, että tietää, missä ne milloinkin, hän puheli itsekseen – – (30)



Sodasta ja poikkeustilasta otetaan irti se, mitä saadaan – jos ylioppilastyttö ihastuukin sotilaaseensa, ihastuu hän myös osin siihen, että hänen on mahdollista saada jotain ylimääräistä, ylellistä. Pojat hankkivat taskurahaa myymällä kaljaa, mutta tienaamisen lisäksi kaljakauppiaita kiinnostaa seikkailu ja vaara. Pojat-romaani onkin ennen kaikkea poikkeustila-arjen kuvaus. Se on kuvaus siitä, miten selvitään, eletään sodasta huolimatta.

 

Jake ei pelännyt vaikeuksia. Hän tunsi miten valtimot kaulassa ja rinnassa sykkivät, kädet pyrkivät vapisemaan. Kaljanmyynti oli Jakesta kaikkein jännittävin suhde saksalaisiin ja yleensäkin kaupanteko, ei hän vaanimisesta ei edes ammusten varastamisesta niin paljon koskaan innostunut. (34)



Pojat kokeilevat ja pähkäilevät sankaruutta, haluavat itse olla sankareita ja jollain tavoin pitävät sotilaitakin sankareina, kunnes sädekehä sotilaiden ympäriltä pikkuhiljaa haalistuu. Sotilaat eivät eivät meinaa kestää talven  kylmyyttä, ja pojat keksivät tehdä vaihtokauppaa villavaatteilla.  Tästä seikkailut käyvät yhä hurjemmiksi ja poikien meno arveluttavammaksi. Huono omatunto on kuitenkin yhdellä jos toisellakin, ja pojat yrittävät selitellä rikoksiaan melko hellyyttävästikin: kerskailevalta rautatieläiseltä on sopivampi varastaa kuin sotilaalta. Nämä öiset kauppaharrastukset vievät pojat todistamaan sotatilan synkkiä puolia – niin kamalia, etteivät pojat haluaisi päästää irti kuvitelmistaan. Seikkailut loppuvat hetkeksi, kunnes talvi kääntyy keveämmäksi kevääksi.

 

Pojat-romaanissa sota-aika näyttäytyy välillä raakana, mutta pojanmieli vetää vaanimaan ja tarkkailemaan kaupungin naisten mielihaluja ja menoja sekä haalimaan saksalaisia alastontutkielmia. Hauska tilanne ja hykerryttävää vuoropuhelua syntyy esimerkiksi silloin, kun kuvataan poikien teatterispektaakkelia tai kun pojat ryhtyvät tilastotieteilijöiksi. Tutkimusmenetelmänä on sotilassaappaissa kopistelu naisten ikkunan alla, mistä syntyy hulvaton mielikuva! Poikien ajatuksenjuoksu ja sanailu on muutenkin hauskaa luettavaa, vaikka välillä toistuvat katkokset ja lukuisat höö-, aah- tai hiaah-huudahdukset käyvät välillä ärsyttämään.

 

Pojat ei tietenkään ole hauska tarina, vaikka poikien menolle ei voi olla hymähtelemättä. Kuolema ja epäonni ovat  väistämättä läsnä, vaikka sotaa käydään kaukana. Oluenmyyntireissulla eksytään ruumisjunaan, hautausmaalla ihmetellään vanhoja ristejä ja pelätään uusia vielä tulevan, ja hajun huippu -vitsi kääntyy vakavaksi, kun Immu muistelee käyntiä ruumishuoneella. Immun veljen kuolema on surullinen ja konkreettinen todiste rintaman tapahtumista kaukana, mutta varsinainen surullinen hahmo on Jake Hoikka. Jaken muistan elokuvaversiosta – ja siitä loppukohtauksesta – ja alkuun lukiessani ihmettelin, miksei Jake tunnu nousevan esille. Pikkuhiljaa hänestä saadaan tietoja, ja tapahtumat hänen elämässään saavat nuoren pojan mielen järkkymään. Välillä kerronta keskittyykin häneen.

 

Niin, aij…joo, niin, niin, Jake sanoi. Isä ei asunut enää kotona, isä oli suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ”koko perkeleen sotkulle”, isä oli lähtiessään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu oli varmasti syyllinen. Ei ollut muita mahdollisuuksia. Fritzille Mayer, yliluutnantti, kotoisin Münchenistä, ei hän voinut olla syyllinen, ei millään, hän oli aina kova nauramaan ja, ja … joo kyllä minä olisin nähny, jos Fritzillä olis paha mielessä, kyllä sen näkee ihmisestä päältä. Äiti … ei äiti millään voinut olla syyllinen. Silloin ei jää enää muita kuin minä. Minä. Joo. (196)



Pojat on edelleen ajankohtainen tarina monella tapaa, ja puolestani se jää vinkkilistalle. Kotirintaman kuvauksena se on mielenkiintoinen, mutta myös sankaruuden, nuoruuden, nuoren kasvun tai vaikkapa ystävyyden tarkasteluun siinä on paljon aineksia.  Puhekielen tarkasteluunkin tämä teos sopii, kun vuoropuhelua ja ajatuspuhetta on paljon ja puhekieli on kovin murteellista. Ja voisipa romaania ja elokuvaa tarkastella rinnakkain.

 

Roskaa ja ihmisiä

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Andy Mulliganin nuortenromaanista Roskaa, ajattelin, että kirja saattaa olla liian kamala, liian ahdistava minulle, itkupillille. Toisaalta pelkäsin myös sitä, olisiko kaatopaikkaelämä siloteltu liian epäuskottavaksi, mutta Roskaa tasapainottelee hyvin realismin ja seikkailukertomuksen rajamailla. Se kuvaa äärettömän eriarvoista yhteiskuntaa riittävän viitteellisesti, niin että väkivallasta ja epäinhimillisten asuinolosuhteiden kuvauksesta huolimatta kirjaa pystyy lukemaan – on kuitenkin huomioitava se, että teos on suunnattu nuorille lukijoille! Roskaa-teos alleviivaa sopivan haileasti sitä, miten julmasti ihminen pystyykään toista ihmistä kohtelemaan, ja toisaalta myös sitä, miten yksittäiset ihmiset ovat valmiita auttamaan, vaikka massat sulkevat silmänsä. Lukija kuvitelkoon ja värittäköön kuulemiensa tositarinoiden ja näkemiensä kuvaston perusteella yksityiskohtia tarinan tapahtumapaikkoihin.

Nuori lukija ehkä hämmentyy Roskaa-teosta lukiessaan: voiko tämä olla tottakaan? Romaanin päähenkilöt, orvot pojat, tosiaan asuvat kaatopaikalla, jatkuvassa löyhkässä, jossa ihmisten jätökset ovat arkipäivää ja ihmisetkin jätteitä toisinaan. Kaatopaikkojen kansa on roskaa niin kuin katujen lapsetkin – arvotonta, hankalaa eikä kuitenkaan riittävän näkymätöntä.

Sen lisäksi, että Roskaa-teos läväyttää lukijan eteen välähdyksen (Suomesta katsottuna) kaukaisen maailman huono-osaisten elämästä, on se myös seikkailukertomus, ja sellaisena se iskeneekin nuoreen lukijaan. Tarina lähtee liikkeelle päähenkilöiden erikoisesta löydöstä ja muotoutuu lähes salapoliisikertomukseksi. Tällä kertaa oikeat poliisit eivät kuitenkaan ole pelkästään hitaita pullan mussuttajia vaan täysin korruptoituneita, kylmiä ja ahneita virkamiehiä, ja ”lapsietsivät” eivät yritä auttaa poliiseja vaan juoksevat näitä pakoon. Täpärät pelastumiset ja ovelat ratkaisut pitävät nuorta lukijaa varmasti otteessaan, mikä on hyvä asia: tämän kirjan lukeminen varmasti avartaa, antaa mahdollisuuden eläytyä todella erilaiseen lapsen elämään ja saa ehkä ottamaan selvää maailmasta. Myös siitä karummasta puolesta. Ilman seikkailua teoksessa kuvattu maailma olisi ehkä liian raskas ottaa vastaan.

Lukiessani mieleeni putkahti näkemäni lyhytelokuva yli kahdenkymmenen vuoden takaa, ja jouduin itsekin salapoliisihommiin. Muistin vain, että elokuvan nimessä oli kukkia (Flores), siinä asuttiin kaatopaikalla ja että se oli Latinalaisesta Amerikasta. Hetken googlailtuani löysinkin elokuvan jäljille: Jorge Furtadon 13-minuuttisessa elokuvassa Ilha das Flores kuvataan syömäkelvottomaksi todetun tomaatin matkaa kaatopaikalle, jossa ihmiset pääsevät keräämään ruokaa, kunhan paikalliset siankasvattajat ovat ensin saaneet ruokkia eläimensä. Ilmeisesti olen todellakin järkyttynyt tästä elokuvasta, ja nyt löydettyäni sen YouTubesta voin sanoa, että elokuva on kauheudessaan myös melko hauska ja todella vaikuttava. Kuvan ja äänen, nopeatempoisen selostuksen ja kuvavirran,  kokonaisuus on yhtä aikaa hauska, kekseliäs ja karmiva. Roskaa-teoksen voisi kuvitella toimivan samoin: vaikka nuori lukija lukaisisi sen seikkailuna ja selviytymistarinana, jättää se ehkä muistijäljen, joka ohjaa katsomaan maailmaa hieman uusin silmin.

Andy Mulligan: Roskaa. WSOY 2011. Suomentanut Ulla Selkälä.

Hyppy nuortenkirjallisuuteen

”Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta? Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.” Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, s. 67

 

Syksyllä lupasin itselleni lukea vihdoin enemmän nuortenkirjoja, kun olin löytänyt Seita Vuorelan Karikon ja ihmetellyt sitä ja nuortenkirjallisuutta ylipäätään. Yllättäen Karikko osui silmiini lempikirjakauppani aikuistenosastolla, ja koska sitä oli kehuttu, nappasin sen mukaani, ja ilokseni kirja oli myös erityisen kaunis. Luettuani sen voin sanoa, että myös erittäin hyvä.

Kun ryhdyin lukemaan nuortenkirjoja, luinkin vahingossa ensimmäisenä aikuistenkirjan, Marja Björkin Pojan (2013). Olin luokitellut Björkin Pojan nuortenkirjallisuudeksi, varmaan jo ennalta, koska se oli voittanut Nuori Aleksis -palkinnon, ja luettuanikin: päähenkilö on pääasiassa nuori, no, alussa lapsi ja lopussa aikuinen, ja tyyli kansikuvan ja kerronnankin osalta vievät ajatukset nuortenkirjallisuuteen. Minusta Poika voisi olla tyyppiesimerkki realistisesta ongelmakuvauksesta, joita nuortenkirjallisuutena olen lukenut useita. Björkin teos sopii hyvin nuorille, jotka ihmettelevät itseään, toisiaan ja maailmaa ympärillään, mutta tietenkään ei ole olennaista lokeroida sitä vain tietynlaisille lukijoille. Nuoret lukijat muuten kehuivat teosta minulle, ja moni ysiluokkalainen oli valmis suosittelemaan sitä muillekin (“mutta ei liian nuorille, esimerkiksi kasiluokkalaisille”).

Hämmentävää siis: Karikko aikuistenosastolta, Poika nuorten – luokittelu on hankalaa. Luokittelun tarpeellisuushan on sitten eri asia, sitä en nyt mieti. Eniten minua kiinnostaa se, mitä nuorille kirjoitetaan ja mitä nuoret lukevat tai voisivat lukea.

Karikko on siis nuortenkirja, mutta Seita Vuorela ei itse ajattele kirjoittavansa tietyn ikäisille ihmisille. Karikko sopisikin hyvin monenlaiselle lukijalle, ei kovin nuorelle kuitenkaan, vaikka päähenkilöt ovatkin vielä lapsia. Yläkoulussa en suosittelisi sitä kaikille, koska kerronta on haastavaa, mutta toki toivoisin, että nuoret lukijat olisivat valmiita haastamaan itsensä ja lukisivat tämän kirjan, jossa on tyylikkään vähäeleisesti fantasian piirteitä, taitavaa kerrontaa, intertekstuaalisuutta, vaihtelua tuova rakenne ja upea kuvitus – jota monessa nuortenkirjassa ei muuten ole. Tärkeäksi kirjan tekee myös aihe, nuoren ihmisen kuolema, ja se, miten tarinan henkilöt siihen suhtautuvat ja miten tätä aihetta käsitellään.

 

Karikon ohella toinen uudehko nuortenkirja, Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa (2011), osoittautui kerronnaltaan persoonalliseksi ja nuorelle haastavaksi, eikä tämäkään teos ole lainkaan perinteinen nuortenkirja. Itse pidin teoksen  paikoin jopa runollisesta kerronnasta, siitä, miten kerronta liikkuu ajassa, miten minäkertoja puhuttelee lukijaa, ihmettelee, poukkoilee, mutta nämä asiat suorastaan ärsyttivät muutamaa nuorta lukijaa. Tarina kertoo kahden nuoren tytön rakkaudesta, joka kuvataan päähenkilö Mariian kautta. Välillä kerronta katkeaa lukijan puhutteluun, ja välillä virkkeet eivät liity toisiinsa perinteiseen tapaan, vaan lukija joutuu fiktiivisen hahmon ajatusvirtaan. Teoksessa tärkeäksi teemaksi nousee rikkinäinen perhe: molempien tyttöjen perheet tai perheen historia ovat taustalla ja vaikuttavat tarinan kulkuun, ja siksi tähän pikkuiseen kirjaan kannattaa tarttua. Nuorta lukijaa pyrin rohkaisemaan: aina ei tarvitse ymmärtää kaikkea, mutta välillä kannattaa pysähtyä kummallisen äärelle.

Mietin joskus sitä, miten tulenkaan usein valinneeksi lukemistooni “tyttökirjoja”, ja vähemmälle jäävät vaikkapa nuorille pojille kirjoitetut seikkailu- tai jännityskertomukset. Ilkka Remeksen Aaro Korven edesottamuksista olen lukenut niin monta tiivistelmää ja pohdintaa, että kirjoihin tarttuminen on tullut vaikeaksi. Ehkäpä Musta kaista -sarjasta löytyisi jotain uutta. Terhi Rannelan uusin teos Läpi yön taitaa olla tätä tyttösarjaa, ainakin se sai minut muistelemaan vahvasti omia tyttöikiäni. Läpi yön -teosta suosittelen kaikille kirjoista ja kirjoittamisesta innostuneille tyttöhenkisille nuorille ja aikuisille, vaikka kyse onkin nuortenkirjasta. Palaan Läpi yön -ajatuksiini vielä ajan kanssa.

Terhi Rannelan novellikokoelma Yhden promillen juttuja (2012) kolahti kuitenkin hyvin sekä poikiin että tyttöihin – ja minuun. Luimme novelleja ysiluokkalaisten kanssa, ja sattumaa tai ei, aktiivisimmat keskustelijat taisivat olla poikia. Muutama tarttui kirjaan oma-aloitteisesti ja luki kerralla kaikki novellit, vaikka etenimme satunnaisessa järjestyksessä ja niin, että aikaa jäi tarinoiden pureskeluun, emmekä siis yhteisesti ehtineet kaikkia novelleja käsittelemäänkään. Kokoelman nimikin jo paljastaa, että novellit kertovat päihteidenkäytöstä, ja novelleista syntyikin keskustelua, koska aiheet osuivat joko nuorten elämiin tai tarinoihin, joita nuoret kuulevat muutenkin – eivät tosin varmaankaan näin napakassa paketissa, taiten muotoillussa novelleissa.

 

Siri Kolun PI – Pelko ihmisessä (2013) on muuten myös sellainen kirja, jota voisin suositella pojillekin. PI liittyy aiemmin lukemiini nuortenkirjallisuuden dystopiatarinoihin, mutta on todella erilainen kuin vaikkapa Nälkäpeli tai Outolintu, sillä lukiessa ajattelen, että näin olisi voinut olla, voisi olla lähitulevaisuudessa, täällä. Tapahtumat sijoittuvat siis melkolailla nykyaikaan, vaikka aikaa ei siis tarkemmin määritelläkään. Romaanin perusideasta luin jo vuonna 2011, kun Kolun Pelko ihmisissä -novelli julkaistiin Helsingin Sanomissa lukukampanjan yhteydessä. Tuolloin jo kiinnostuin: herkullinen teema on jo pelkästään sairauden uhka, pelko, mutta romaanissa kehitellään myös ”sairastumisista” seuranneita ennakkoluuloja ja ihmisen epäluuloisuutta ylipäätään. Lukulistallani tällä hetkellä: IP – Ihmisen puolella. PI:tä lukiessani muuten mietin, että tarinasta syntyisi myös herkullista nuortenteatteria, ja varmaan lähiaikoina joku tarttuu tähän.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, Karisto 2011. Teos voitti Finlandia Junior -palkinnon 2011.

Marja Björk: Poika, Like 2013.

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012.

Siri Kolu: PI – Pelko ihmisessä, Otava 2013.

Harmaata, mustaa ja pimeää

Ruta Sepetys: Harmaata valoa, 2011.

Vaikka olen lukenut keskitysleireistä, sotavangeista, sodasta, nähnyt kuvia, katsonut dokumentteja, olen taitava unohtamaan. Ehkä suojelen itseäni: häivytän kauheimmat mielestäni, muistan selviytymiset. Välillä on kuitenkin palattava synkkiin tarinoihin, vierailtava museoissa, joihin on koottu sortoa ja kärsimystä tai luettava tarina, tosi tai ei.

Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on kuvaus liettualaisesta Linasta, joka kuljetetaan perheineen Siperiaan toisen maailmansodan aikana vuonna 1941. Linan ja hänen veljensä isä Kostas viedään eri paikkaan, eivätkä lapset ja isä enää kohtaa. Alusta saakka tietysti lukijana tiedän, että hyvin ei käy. Jo kuvaus kuljetuksista on puistattavaa luettavaa, mutta päähenkilön perhe löytää keinoja selvitä. Pienten toivon pilkahdusten avulla pystyn lukemaan, kestämään kauheuksien kuvat. Eikä tässä teoksessa edes keskitytä pikkutarkkaan kuvaukseen: paljon jää lukijan kuviteltavaksi, ja jatkuvasti on mietittävä, miten noista ajoista ja tilanteista on kertakaikkiaan selvitty. Kylmyydestä, nälästä, kivusta, sairaudesta, surusta, julmuudesta, epäinhimillisyyden kohtaamisesta. Marraskuun pakkanen ja kaupunkiseudun pimeys, mustuus ja synkkyys jäävät kauaksi kamaluuskisassa.

On hyväkin asia, että kuvaus ei ole niin tarkkaa tai keskity kauheuksien kuvailuun, koska lukeminen on omien tietojen ja mielikuvituksen varassakin ahdistavaa. On tärkeää kertoa tämäkin tarina, eikä lukeminen saa tyssätä liikaan raakuuteen – itse en pysty lukemaan aivan mitä tahansa. Harmaata valoa oli myös sotakirjalistalla kasiluokkalaisilleni, ja muutama taitava lukija tähän tarttuikin. He kokivat toki teoksen synkkänä, vaikka näki joku muukin minun lisäkseni hitusen toivoa Linan tarinassa. Ehkä riittääkin toivon häivähdys, ja se, taide tai piirtäminen sekä elämänhalu kannattelevat päähenkilöä.

”Taivaanrantaan harmaan sävyjen sekaan ilmestyi pienenpieni kullanhäivähdys.” (s. 343)

FullSizeRender

Poikatyttöpoikatyyppi

Marja Björk: Poika, Like 2013. Kansi: Tommi Tukiainen.

Marja Björkin ytimekkäästi nimetty Poika kertoo Marionista, Makesta, joka on tytön ruumiiseen syntynyt poika.

”Joka ilta me luettiin Levolle lasken luojani – iltarukous. Kun mutsi oli lähtenyt meidän huoneesta, Aaron ja minä rukoiltiin vielä lisäiltarukous. Aaron kertoi meitä taivaasta katselevalle faijalle omat asiansa, minä rukoilin että minulle kasvaisi yön aikana pippeli.” s. 14.

Marion, eli Makke, kuvaa minäkertojana elämäänsä, jossa hän ei ensin ymmärrä ympäristönsä vaatimuksia tyttöasioista ja ymmärrettyään ei halua asettua näihin raameihin – hänhän on poika! Tarina alkaa siitä, kun Makke on kolmevuotias, ja eniten kerronnassa keskitytään esipuberteetin ja murrosiän aikaisiin tapahtumiin: järjettömään kapinaan ja koheltamiseen. Kerronnan puhekielisyyteen taipuvaisuus tuo päähenkilön lähelle, mutta toisaalta lyhytsanaisuus ja se, ettei asioihin paneuduta koskaan kovin pitkäksi aikaa, tekee lukukokemuksesta hieman katkonaisen ja ristiriitaisen, mutta ristiriitainen on päähenkilön elämäkin. Päähenkilön ahdistus tuodaan kuitenkin esille monessa kohtaa – koulu menee huonosti, ympäristön, äidin ja veljen kanssa Makke ottaa yhteen, paitsi silloin, kun hän sulkeutuu kahdeksi vuodeksi huoneeseensa haisemaan. Nuoren itseltään kadoksissa olevan henkilön ahdistus tai kummastus onkin tärkeä teema teoksessa. Ehkä tosiaan kukaan, joka samassa tilanteessa ei ole ollut, ei voisi samaistua Maken tilanteeseen, mutta epämääräiseen oloon voi – kysymykseen siitä, kuka tai mikä oikeastaan olen, tai kuka saan olla.

 

Aihe on tärkeä, koska se on niin monelle vieras.

”Tiesin, että olin erilainen, ja tiesin, että transsukupuolisuudesta käytiin keskustelua, siitä oli lehdissä ja televisiossa. Mutta en ollut käsittänyt, että se tarkoitti minua. Minusta minä olin mies. Poika. Mies, jolla ei ollut munia. Olin ajatellut, että transsukupuoliset olivat joitakin muita, transuja.” s. 172.

Makken kummastus tuodaan esille, mutta niin tuodaan myös hänen ympärillään olevien ihmisten ennakkoluulot ja tarve saada tyttö asettumaan rooliinsa. Onneksi tämän fiktiivisen henkilön ympärillä on myös ihmisiä, jotka hyväksyvät hänet (vaikka eivät välttämättä hänen sukupuoltaan) ja ottavat vastaan hyvänä tyyppinä. Ysiluokan luokanvalvoja kutsuu todistusta hakemaan Makkena, äidin kampaajaystävä suostuu leikkaamaan oikeanlaisen tukan (”Hiukset!” huutaa pikku Marion), ripariohjaaja ohjaa suihkuun ei tyttöjen eikä poikienkaan vuorolla ja lopulta äiti on se henkilö, joka osaa antaa nimen Maken omana itsenään olemiselle. Tämän kirjan merkitys on siinä, että luettuaan tämän tarinan useampi nuori osaa ehkä nähdä ihmisen ihmisenä ennemmin kuin jonkin sukupuolen edustajana, niin kuin Makken kaverit osaavat, vaikka kai ajattelevatkin Maken olevan ensisijaisesti poika. Niin kuin hän onkin, alusta saakka.

Marraskuun lukuhaaste

Karo Hämäläinen julisti lokakuussa Suomen Kuvalehdessä lukuhaasteen, johon en voi olla tarttumatta. Lukuhaasteessa pyritään punnertamaan päivittäin 30 sivua kaunokirjallisuutta, ja tarkennuksena Hämäläinen kehottaa lukemaan oikeaa kirjaa tai lukulaitetta, mutta itse taidan joustaa tässä – ensinnäkään minulla ei ole erityistä lukulaitetta, ja Helmet-kirjastosta jonottamani ”Kissani Jugoslavian” lukuaika päättyy yhdeksän päivän kuluttua. Toki lukujonossa olisi muutakin…

 

Hämäläinen kirjoittaa: ”Joka päivä luetaan, seuraavan päivän annosta ei voi lukea ennalta eikä seuraavana päivänä paikata edellistä. Luettavan on oltava kaunokirjallisuutta. On luettava kirjaa tai erityistä lukulaitetta – tablettitietokone, tietokoneen ruutu saati kännykän näyttö eivät kelpaa.” Omille silmillenikin toisi lepoa oikean kirjan seura, mutta pyrin sitten vaikkapa vähentämään muuta ruutuaikaa.

 

Minulle kelpaa siis kännykän näyttö, mikäli lukuaika riittää tähän työn ulkopuoliseen nautiskelulukemiseen. Lukukuu marraskuusta olisi nimittäin tullut ilman lukuhaastettakin: työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana pitäisi yrittää lukea paljon, ja lukuvinkkejä sataa oppilailta (onneksi! En ehtisi itse lukea kaikkea, vinkkailen vaan kiinnostavia kirjoja oppilaille, jotka sitten hehkuttavat kirjoja muille ja minullekin). Lisäksi olemme valinnet yhdessä tai lukupiireissä luettaviksi kirjoiksi sellaisia kirjoja, jotka minulla ovat vielä kokonaan lukematta tai lukemisesta alkaa olla parikymmentä vuotta. Lukulistallani työn osalta on siis nuortenkirjoja: olevia ja ehkä tulevia klassikoita. Ensimmäisenä luettavien listalla oli Marja Björkin Poika, joka voitti juuri Nuori Aleksis -palkinnon ja jonka valitsimme yhdeksäsluokkalaisille tästäkin syystä. Luin itse kirjan lähes kerralla, kun vietin ensimmäistä lukuhaastepäivääni. Tietysti pyhäinpäivänä olisi ollut muutakin puuhaa kuin sohvassa löhöäminen, mutta kirja imaisi mukaansa, ja halusin selvittää, mihin kaikki päättyy – tai miten.

 

Lukuhaastetta voi seurata Facebookissa tapahtuman sivulla, ja eilen todella moni raportoikin sinne lukemisiaan tai kertoi  kesken tai alullaan olevista lukukirjoistaan. Myös lukuvinkkejä kyseltiin, ja luulenkin, että tällainen lukemisen näkyväksi tekeminen innostaa lukemaan lisää – niin kuin tämäntapaisissa haasteissa onkin tarkoitus. Myös kirjabloggarit listannevat lukemisiaan, itse pyrin lähinnä keskittymään lukemiseen ja mahdollisesti myös luettujen teosten herättämien ajatusten kirjaamiseen. Ysiluokkalaiseni lähtivät juuri tutustumaan työelämään, mutta taidanpa tarjota heille parin viikon lukuhaasteen luokassa, kun he TET-jakson aikana toivottavasti ovat saaneet lukukirjansa valittua, varattua ja noudettua. Jos edes muutama innostuisi listaamaan luokan seinälle lukemiaan sivuja, saattaisi kilpailuhenkisyys aiheuttaa lukuinnostusta muutamassa muussakin.