Onnenkissa saa lukijankin kehräämään

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019.

Minulla on onnenkissa sylissä, / se kehrää onnenlankaa.

Edith Södergranin runon säkeet jäävät hyrisemään mieleen Aino Vähäpesolan Onnenkissan kansien sulkeuduttua. Ja minäkin hyrisen! Onnenkissa on tänään onnenkissani, joka kehrää olevasta hyvää ja taikoo ja saa uskomaan innostukseen.

Onnenkissan ainekset ovat mitä kutkuttavimmat: esittelytekstissä mainitaan kirjan kertovan esimerkiksi joogasta, naiseudesta ja Södergranista, ja jokaisen luvun aloittaakin Södergranin runo. Teos kertoo kirjallisuudenopiskelijasta, ruotii runoutta ja hieman kirjallisuudentutkimuksen erikoisuuksia, kuvaa nuoren aikuisen elämää ja kaupunkilaisuutta sekä pohtii muun muassa sukupuolen – tai oikeastaan naiseuden – performatiivisuutta. Vaikka teoksessa on tavallaan juoni tai ainakin tapahtumia, jotka liittyvät päähenkilön elämään, ei kyse ole romaanista, sillä runo- ja muut pohdinnat vievät ajatuksia esseen suuntaan. Esseistäkään ei ehkä kuitenkaan ole kyse, sillä teos on kuitenkin jollain tavoin (auto)fiktiivinen kokonaisuus, ja Onnenkissa onkin ihanan omalaatuinen  yksilö, jossa  sekoittuvat iloisesti tieto- ja kaunokirjallisuus, pohdiskelevuus ja tarinallisuus, viittaukset eri suuntiin, arkisuus ja ylevyys… Ja paljon muuta.

IMG_20200101_123933

Kaikessa moniulotteisuudessaan Onnenkissa onnistuu olemaan hauska ja syvällinen, vaikka kyseessä on melko lyhyt teos. Nuoren aikuisuuden kuvaus on terävää, ja osin kupliva ilo syntyykin näistä kuvauksista: pienistä yksityiskohdista tai pohdinnoista vaikkapa siitä, mitä eri vaatteet minälle (tai siis yleisemmin meille) edustavat, siirtymistä syvistä pohdinnoista arkiseen tahranpoistoon, asettumisesta kuolleen miehen asanaan kaiken ajatteluttavan keskellä. Onnenkissan timanttisuus on siis sekä sisällössä että muodossa, siinä, että teos herättää ilon ja innostuksen kirjallisuudesta ja elämästä. Teosta tekee mieli selata taaksepäin, ja tähän toki houkuttavat myös luvun aloittavat runot, joita voi lukea uudestaan ja uudestaan. Aloitusruno on myös luvun raami tai alusta tai johtoajatus, ja säkeet nousevat vaivattomanoloisesti, toki ihailtavan harkitusti, osaksi minän arkea tai nykyhetken ilmiöiden pohdintaa. Onnenkissan luvussa nimeltä Hiki  on virtaa  niin mielessä kuin kehossakin. Luvussa kerrotaan Södergranista ja ajasta sata vuotta sitten, joogataan, mennään solmuun runon ja elämän analyysissä ja vartalonkierrossa. Samalla tutkaillaan pesuaineita ja palataan aiemmin kerrottuihin – ihmissuhteisiin, fiksuun vaatekaappiin ja siihen, mitä kirjoittaminen on.

”Mistä sitten voisi tietää, mikä olisi mielekkäin tapa elää: olla tutkija vai kohde, kokija vai tarkkailija? Kaikki nämä hiostavat kysymykset, jotka eivät ratkea. Kohtaamiset, erot, lukemattomat päivät ja ihmiset vetävät solmuun, enkä löydä perusasentoa johon palautua. Niiden rinnalla on suoranainen siunaus saada kokea kaikki mutkikkaat jooga-asanat, joiden äärellä ensimmäinen tunne on on ahdistus, mutta viimeinen aina helpotus.” (s. 168)

Onnenkissa on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja, ja se saattaa olla koko vuoden paras lukukokemukseni. Se liikautti minua kohti montaa innostustani, erityisesti toki kirjallisuuden ja elämän ihmeellisyyttä, niin kuin erityisen hyvällä kirjallisuudella on taipumusta. Toki Onnenkissa sysäsi minua myös kohti joogamattoani, ja kirja sopiikin joogalle omistetun vuoteni ensi päiviin erinomaisesti.

Stonerin pauloissa

John Williams: Stoner. Bazar, 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro, englanninkielinen alkuteos vuodelta 1965. Luin e-kirjana.

 

John Williamsin Stoner on sykähdyttänyt sydämiä, ja minä vain viivytin ja viivytin sen lukemista, ennen kuin annoin itseni vaikuttua. Kirjaston pikalainahyllyllä pidin kirjaa jo kädessäni, ihailin surumielistä, kaunista kansikuvaa kirjamessujen yllä, varasinkin kirjan, mutten ehtinyt hakea, ja sitten varausjonot olivatkin venyneet hurjiksi – mutta onneksi sain vihdoin teoksen uudestaan lainaan. Nyt olen makustellut Stonerin tarinaa kolmen päivän ajan, ajatellut, mykistynyt, surrut ja ilahtunut.

 

Stoner on sellainen kirja, johon uppoaa. Se ottaa kevyellä otteella kiinni eikä päästä.  Stoner on kertoo surusta, työstä ja rakkaudesta, siitä, miten elämä vie ja kolhii, mutta silti antaa hetkensä. Se kertoo elämästä, joka kulkee 1900-luvun alun ja puolivälin läpi, ja mies, William Stoner, kulkee siinä mukana. Stoner lähtee parikymppisenä vanhempiensa tilalta yliopistoon, vaihtaa, hyvinkin yllättäen, pääaineensa maataloustieteen kirjallisuuteen, ja siitä tuntuu Stonerin elämä alkavan. Maaseudulle ei palata montaakaan kertaa, ja päähenkilön tärkeät läheiset ovat etäällä, elävät omaa elämäänsä, kunnes loppu koittaa. Miljöö on minulle vieras, ja sitä on kuvattu säästellen, niin kuin henkilöitäkin. Kerronta keskittyy Stoneriin, pääasiassa hänen toimiinsa ja vain hyvin vähän ajatuksiinsa tai päämääriinsä. Asiat tapahtuvat. Kerronta etenee vauhdikkaasti, liikoja pysähtelemättä.

 

Stoner, Stoner, välillä säälin sinua! Stonerin hahmo piirtyy tarkaksi ja läheiseksi, vaikka kuvaus onkin paikoin niukkaa ja päähenkilöä kuvataan etäältä – tai ainakin tämä mielikuva minulle syntyi, päähenkilöähän nimitetään sukunimellä. Silti kertojan asenne Stoneria kohtaan tuntuu läpimältä ja ymmärtävältä, ja henkilöstä tulee tuttu, ihminen, läheinen, vaikka teos ei ole hurjan pitkä. Siinäpä lienee yksi Stonerin taioista. Lukijana kumarrun Stonerin puolelle, kun niin moni asia on häntä vastaan. Yliopistomaailmassa Stoner toki löytää paikkansa, rakkautensa, löytää ymmärryksen ja ikään kuin vakaumuksen. Hänellä on ihastumisen hetki – joka vie hänet kurjista kurjimpaan avioliittoon. Hänellä on valona tytär, jonka kieroutunut vaimo häneltä vie. Mutta hetken  hänellä  on rakastettu, joka jakaa hänen elämänsä, jonka kanssa hän voi jakaa intohimonsa. Stonerilla on myös ystävä, Gordon Finch, onneksi! Vastapainona on nimittäin myös vihamies, elämän pikkumaisuuksia edustava Hollis Lomax, joka on viedä Stonerilta tämän elämän onnet yhden toisensa perään.

 

Työ, kirjallisuuden tutkiminen ja opettaminen, on Stonerissa keskeinen asia. Kuvaus siitä, miten päähenkilö suhtautuu työhönsä ja opiskelijoihin koskettaa (ja sitten taas riipaisee se, miten kaikki ei tältä osin menekään hyvin). Periaatteessa päähenkilö on kovin tavallinen – vaikka epätavallisen vakaa – eikä hänen elämäänsä mahdu suuria mullistuksia, vaikka aika ympärillä voisi niitä tielle ohjata. On ihanaa lukea henkilöstä, joka ei hötkyile. On ihanaa lukea henkilöstä, jooka rakastaa kirjallisuutta. Kiitos!

 

”Mutta niinä viikkoina, kun Edith oli St. Louisissa ja Stoner luennoi, hän huomasi silloin tällöin uppoutuvansa tunnin aiheeseen siinä määrin että unohti hetkeksi riittämättömyytensä, itsensä ja jopa salissa istuvat opiskelijat. Aika ajoin hän antautui innostuksensa valtaan niin että alkoi änkyttää, elehtiä ja sivuuttaa muistiinpanot, joita hän yleensä luennoidessaan seurasi. Ensin nämä purkaukset huolestuttivat häntä – hän pelkäsi herjenneensä pöyhkeästi liian tuttavalliseksi aiheen kanssa ja pyysi opiskelijoiltaan anteeksi – mutta kun he alkoivat tulla hänen juttusilleen luentojen jälkeen ja kun heidän kirjoitelmissaan alkoi ilmetä merkkejä mielikuvituksesta ja tunnustelevasta rakkaudesta, hän rohkaistui tekemään jotain mitä häntä ei ollut koskaan opetettu tekemään. Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi – tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.” (Stoner, e-kirjan s. 99-100)