Kissani Jugoslavia, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, Otava 2014. Luettu e-kirjana.

Onnea Pajtim Statovci, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja! Niin kuin päivän Hesarissa kirjoitettiinkin, on tänä vuonna ilmestynyt todella monta erinomaista esikoisteosta. Kissani Jugoslavia teki minuunkin vaikutuksen, ja voitto oli iloinen yllätys – voittajaksi olisin veikannut Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Odotan innolla kirjaston varausjonojen lyhentymistä muiden esikoisten osalta. Hesarissa oli muuten luettelo  edellisistä voittajista, joista melko suuren osan olen lukenut, mutta kylläpä tuoltakin listalta löytyisi vielä mielenkiintoista luettavaa, joten ei kiirettä, uudet esikoiskirjailijat!

Statovcin Kissani Jugoslavia on hämmentävä kokonaisuus: siinä on valtavasti aineksia, ajatuksia ja virtauksia, kieli on mukaansa tempaavan kuvailevaa ja itse tarina – tai tarinat – erikoinen. Lukiessani jouduin kertaamaan Euroopan lähihistoriaa ja tarkastamaan kartasta, mihin Pristina sijoittuikaan, etten olisi kokenut itseäni niin tietämättömäksi.

Kerronnassa vuorottelevat naisen, Eminen, ja nuoren miehen, Bekimin kertomukset. Kyseessä ovat äiti ja poika, mutta Eminen tarina alkaa 1980-luvun Jugoslaviasta ja Bekimin kertomat osuudet sijoittuvat nykyaikaan, pääasiassa Suomeen, ja takaumina palataan menneeseen, lapsuuden tapahtumiin.  Eminen nuoruudesta kerrotaan pääasiassa häävalmistelujen kautta, ja samalla luodaan kuva maalaiskylästä, kerrotaan perheen arjesta ja häävalmisteluista sekä -perinteistä, joita tuleva aviomies, alkuhetkien jälkeen öykkäriksi paljastuva Bajram, turmelee.

Häävalmisteluja ja Eminen kotipiiriä kuvataan tarkasti mutta kuitenkin pienieleisesti. Kerronta ikään kuin vie maisemaan, ja arkea näytetään kohtauksittain, kuin valokuvina. Kuvaus teoksessa on vangitsevaa: Eminen osuuksissa katsotaan vuorille, kylään, ikuisesti keskeneräiseen kotitaloon, Pristinan vilinään ja myöhemmin Suomessa talven jäädyttämään pimeään kaupunkimaisemaan. Myös Bekimin tarinassa kuvaillaan, ei pelkästään näköaistin, vaan paljon myös tuntoaistin kautta. Kuvaus rakentuu pienistä yksityiskohdista, mutta myös kieli on elävää: Bekim solahtaa silakanliukkaasti ja oravanovelasti pelastamaan erästä kissaa Pristinassa, ja Emine näkee kotitalonsa ujona ja anelevana, kun hän kävelee kotiinsa ennen häähumua samalla kun aurinko puristui suurten vuorten väliin.

Eminen elämää kuvataan pääasiassa kronologisesti, ja myös luvut on nimetty vuosiluvuin ja täsmennyksin. Tästä kronologisesta etenemisestä tulee tunnelma, että tapahtumat vain tapahtuvat – Emine ajautuu naimisiin, äidiksi, sitten Pristinaan, Suomeen ja lopulta omaan elämäänsä. Hän ei voi tehdä valintoja: hän seuraa miehensä ja lastensa elämää sivusta, elää parisuhdehelvetissä, jonka vuoksi lapset hylkäävät perheen yksi toisensa perään. Bekimin elämä puolestaan on ajelehtimista niin kerronnan kuin Bekimin tarinankin osalta. Bekimin tarinassa yksi juonne on realistisen kerronnan murtava kissa, rakastettu, kissa, joka päättää muuttaa Bekimin luo pian ensi kohtaamisen jälkeen ja joka valtaa Bekimin asunnon. Suhde ei kestä, niin kuin eivät muutkaan Bekimin suhteet. Myöhemmin Bekim palaa käymään Kosovossa, käy isoisänsä luona, ei viivy, ajelehtii, palaa Suomeen ja päätyy suhteeseen, jossa hänen roolinaan on pääasiassa odottaa puolisoa. Bekimin tarinassa kerrotaan paljon myös isästä, Bajramista, joka on todella ahdistava hahmo. Bekim irrottautuu perheestään isänsä vuoksi niin kuin muutkin sisarukset, ja isä palaa Kosovoon, jossa kuolee yksin.

Kissani Jugoslavia -romaanissa on niin paljon kaikkea, mutta se ei tunnu täyteen ahdetulta, kun asiat liittyvät toisiinsa. Kissani Jugoslavia on kertomus erilaisuuksista, ennakkoluuloista, irrallisuudesta, uskomuksista. Se on realistinen ja silti yksi henkilöhahmoista on kissaolento viiksineen, villakangastakkeineen ja tassuineen.

Mainokset