12 tarinaa kirjoittamisesta – ja eräs onnellinen lukija

Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta. WSOY 2017.

En miellä itseäni kirjoittajaksi, vaikka aika paljon tuotankin vuosittain lyhyitä tekstejä: palautteita, kehuja, ohjeita, päiväkirja- ja Insta-päivityksiä, tiedotteita, tervehdyksiä – ja paljon muuta. Olen ennemminkin lukija, ja lukijana onnellinen, kun saan tarttua muiden tarinoihin. Tätä blogia kirjoitan siksi, että muistaisin lukemani, saisin luettuni ja lukemisen herättämät ajatukset edes jonkinlaiseen järjestykseen, ja vaikka nyt olen pitänyt taukoa juuri kirjoittamisesta, lukemista en ole unohtanut.  Syksyn luetut koitan listata Goodreadsiin ja lukuhaasteeseen, mutta aika paljon olen jo unohtanut. Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta kuitenkin kutkuttaa kirjoittamaan ja palaamaan äärelleen, joten kaivelen lukumuistoja tästä jo yli kuukausi sitten lukemastani opuksesta.

Kun luin  Salmen ja  Toiviaisen kokoamia tarinoita kirjoittamisesta, alkoi mielessä soida Jarkko Martikaisen biisi Ei toivotut laulut. Sanoitus kertoo sanomisen pakosta, kirjoittamisen ja laulamisen – äänen antamisen – tarpeesta, siitä, miten kirjoittajalla ei voi olla kiellettyjä aiheita. Laulu ei putkahtanut mieleeni siksi, että kirjassa kuvatut kirjoittajat välttämättä kirjoittaisivat vain vaietuista aiheista, vaan ennemminkin siksi, että monia kirjoittajia yhdistää joko halu sanoa ja kirjoittaa tai ottaa selvää tuntemattomammasta, käsitellä sitä kirjoittamalla, tai kertoa tarinoita.

Niistä, jotka yli jäi tai kiiltävistä kuvista pois kannettiin
teen ne ei-toivotut laulut
Niille, joille ennen mua samat rikkinäiset aiheet annettiin:
ei-toivotut laulut.
Siksi, etten tänäänkään tikahtuisi arkipäiväin tylsyyteen:
ei-toivotut laulut.
Sillä jollen niitä tee, niin enpä tiedä mitä enää täällä teen.
Teen ei-toivotut laulut!  (Jarkko Martikainen: Ei-toivotut laulut)

Jarkko Martikaisen tarinan kirjoittamisesta voi muuten lukea teoksesta Miten lauluni syntyvät (Eetu Kauppinen), ja kyllä Toiviaisen ja Salmenkin kirjassa lyriikoista kiinnostuneet lukijat on huomioitu. Kahdestatoista tarinasta kaksi on  muusikon, tosin Paperi T kertoo kirjoittamisestaan luonnollisesti  myös runoilijan näkökulmasta. Vaikka tarinoitsijoissa onkin näin samojen alojen tekijöitä, ovat kaikki tarinat totta kai omanlaisiaan. Esimerkiksi elokuva-alasta kertovien käsikirjoittaja-ohjaaja Antti Heikki Pesosen ja työpari Teemu Nikin ja Jani Pösön työskentelytavat ovat erilaisia, ja toki on mielenkiintoista lukea ihmisten taustoista – siitä, mikä kirjoittajan kipinän sytytti. Nämä tarinat ovat muuten kerrottukin eri tavoin: Toiviasen Pesosesta kirjoittama tarina on kuvailevaa, elokuvan tekemistä avavaa ja siis yleisemmälläkin tasolla informatiivista. Salmen Nikki-Pösö-tarina kirjoittajien vuoropuhelua, jossa päähenkilöt höpöttelevät, heittelevät puheenvuoroa, jatkavat toisen sanomisista. Tällainen kerrontatyylien vaihtelu tuo elävyyttä kokonaisuuteen, vaikka tietysti lukuintoa pitää yllä se, että tarinat ovat niin erilaisia ja kirjoittajapersoonat niin mielenkiintoisia.

Musiikki- ja elokuva-alan ihmisten lisäksi kirjassa kerrotaan myös poliitikon, bloggarin, luovan johtajan, tubettajaryhmän, koomikon, romaanikirjailijan ja journalistin kirjoittajatarinat.  Reetta Rädyn työstä kertova luku on yksi mielenkiintoisimmista, sillä siinä sekä kerrotaan kirjoittamisen prosesseista että kirjoittajan pohdinnoista esimerkiksi siitä, millaista tekstityöläisen arki voi olla. Jukka Lindströmin kirjoittajatarinassa kerrotaan myös tarkasti kirjoittamisen etenemisestä ja kirjoittajien yhteistyöstä. Lindström kertoo myös siitä, mikä merkitys yleisöllä eli lukijoilla ja/tai kuulijoilla on – vasta yleisön edessä teksti on valmis ja olemassa. Kirjailijoita edustaa Emmi Itäranta, ja hän kertoo tarkasti kirjailijantyöstään – ja kirjailijantyönsä tarkkuudesta.

Kaikki kirjassa ääneen pääsevät kirjoittajat ovat niin kiinnostavia, että heistä lukisi enemmänkin. Toisaalta kokoelman juju on siinä, että luvut jäävät tiiviiksi ja jämäköiksi, kutkuttavat mielenkiintoa eivätkä kerro aivan kaikkea. Kirjoittajat kuitenkin pääsevät ääneen eri tavoin, joko Salmen tai Toiviaisen kuvaamina tai itse kertoen ja kirjoittaen. Justimusfilmsistä kertovassa luvussa nuoret tubettajat kertovat, miten kirjoittaminen vei ja vie mennessään.

”Kiehtovinta käsikirjoittamisessa on luoda tarina, joka näyteltynä ja videon kautta tulee oikeasti toteen: se prosessi, miten ihmisen pään sisällä olevasta fiktiivisestä maailmasta saadaan tuotettua jotakin konkreettiista ja viihdyttävää”, kertoo Justimusfilmsin Joose Kääriäinen (s. 136). ”Kirjoittaminen on keino kanavoida ja suodattaa maailmaa. Se auttaa tulkitsemaan ja paljastamaan sen, mitä kaikkea täällä tapahtuu. Kirjoittamisella ja lukemisella on uskomaton voima”, Kääriäinen vielä tiivistää, ja tämä lukija ei voi kuin nyökytellä – varsinkin tuolle lukemisjutulle.

IMG_20181016_192008

Kahdentoista kirjoittajatarinan lisäksi kiinnostavaa olisi kuulla joskus myös Toiviaisen ja Salmen tarinat. Näillä median moniosaajilla on pitkä ja monipuolinen tausta kirjoittajina ja puhujinakin, ja fanitan molempia niin kuin nyt tätä kirjaakin. Toivon, että 12 tarinaa kirjoittamisesta innostavat uusia kirjoittajatyyppejä tarttumaan näppikseen ja julkaisemaan tuotoksiaan, ja aionkin viedä oman kappaleeni tulevaisuuden kirjoittajille koulukirjastoon ihmeteltäväksi ja ihastuttavaksi. Tähän kirjaan tarttuminen on helppoa – kokonaisuus on kaunis, luvut sopivan pituisia hätäisellekin lukijalle (mutta silti syvällisiä, jes!), ja kirjoittajat mielenkiintoisia tuttavuuksia. Tällaista haluaisin lukea enemmänkin!

Mainokset

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus 2018. Englanninkielinen alkuteos Dept. of Speculation (2014), suomentanut Marianna Kurtto.

 

Hotkaisin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston lähes yhdellä kertaa heinäkuisena sunnuntaina. Upposin katkelmalliseen sanojen ja ajatusten virtaan, annoin virran viedä, viehätyin. Naurahdin kerran tai pari ja hymyilin useammin, hämmennyin, nyökyttelin ja ihmettelin viittausten merkityksiä. Pysähdyin jonkin kerran, kun tipuin ajatusten koloon tai kertoja romaanin puolivälissä vaihtui, peruutinkin vähän.

Romaanin maailma värisytti ja viehätti, mutta pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen olen ihmeissäni – muistikuvani ovat hentoja viiruja, muisto ennemminkin jostain tunteesta kuin ajatuksesta, syvästä pohdinnasta. Syvien pohdintojen jaostoon voi ja melkein pitääkin tarttua uudestaan, ja olenkin selaillut sitä nyt etu- ja takaperin miettiessäni, miten saisin muistostani otteen. Tätä kirjaa voi lukea nopeasti ajatuksesta toiseen siirtyen, sillä katkelmallisuudesta huolimatta kyllä tässä on juoni ja henkilöhahmo, jonka elämään voi uppoutua, ja paljon tiivistyy parisuhteesta, omasta tilasta yhteyksistäja  muihin. Toisaalta kirjaa voi lukea myös räpsähdyksinä: keskittyä hetkeksi pohtimaan kirjoittamista, toisena hetkenä kiinnittää huomionsa parisuhteeseen ja aviokriisiin ja siitä (tai niistä) selviämiseen.

IMG_20180724_164227__01.jpg

Offillin romaanissa kuvataan newyorkilaisen päähenkilön elämää: ensin hän rakastuu, sitten perustaa perheen ja elää kotiäitielämää. Vauva-ajan kuvaus on tarkkaa, vaikkakin sekin fragmentaarista. Siitä pursuaa hiki, tuska ja keinottomuus  koliikin ja  nukkumattomuuden vallassa, pelko – ja välillä onni pienissä hetkissä. Joskus vauva-aiheisten kuvausten lukeminen on minulle vaikeaa, ja oikeastaan törmään näihin harvoin. Tässä romaanissa aiheen käsittelyssä on tavoitettu jotain sellaista, että kuvaus ei ole latteaa, löllöä tai liian arkista, vaikka kuvatut asiat ovat varmaankin melko tavallisia. Vauva-ajan kuvaus on jopa välillä hauskaa puklihiuksineen ja raivoajatuksineen: ”Ja se sanonta: ’nukkuu kuin vauva.’ Joku blondi lausui sen huolettomasti metrossa muutama päivä sitten. Olisin halunnut mennä hänen vierelleen makaamaan ja huutaa hänen korvaansa seuraavan viiden tunnin ajan.” (s. 40)

Perhe-elämä on yksi kuvatuista asioista, ja välillä väläytetään hetkiä päähenkilön kirjoittajuudesta, kun hän tekee tilaustyönä avaruusaiheista kirjaa. Päähenkilö myös ohjaa kirjoittamista, ja kirjoittajan ohjeisiin tai muuten kertomuksellisuuteen viitaataan muutaman kerran.  ”Missä se toinen romaani viipyy?” laitoksen esimies kysyy minulta. ”TiK tak. Tik tak.” (s. 55). Enemmänkin olisin ollut kiinnostunut näistä kirjoittamiseen liittyvistä kohdista, mutta parisuhde ja siitä selviäminen vievät suuren osan loppupuolelta. Ajatuksia nostattavaa sekin. Alkupuolella puolestaan  suuren palasen saavat puolestaan luteet ja niiden salailu, eli aika monenlaista tähän tiiviiseen kudelmaan sisältyy.

Kesken romaanin kertoja vaihtuu minäkertojasta ulkopuoliseksi, ja päähenkilö on minän sijasta vaimo. Kertojan vaihtumiselle on perustelunsa tapahtumissa. Tyylikin  tuntuu muuttuvan alkupuolta fragmentaarisemmaksi. Vaimo alkaa käydä joogassa ja terapiassa ja lukee uskottomuuskirjaa. ”Vaimo ei pidä kirjassa ehdotetuista lupauksista, joten hän keksii omansa. Hermot olkoon terästä / Ei myönnytyksiä kusipäille” (s. 194-195).

Syvien pohdintojen jaosto viehätti ja kiehtoo edelleen minua: se on sanomiseltaan niukka mutta samalla tarkka. Siinä on  ilmavuutta, kuitenkaan se ei  ole höttöinen tai tarttumapinnaton. Se on hauska välillä arkisen kepeällä, välillä syvällisemmällä, tarkkanäköisellä tavalla, ja sirpaleisuudesta ja hienovaraisesta arjen humoristisuudesta syntyy jonkinlainen kepeys, joka limittyy raskaiden, nihkeiden ja hankalien aiheiden sekaan. Keveys pitää pinnalla.