Klassikkohaaste 14: Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (englanninkielinen alkuteos The Old man and the Sea, 1952. Luin Tammen Kurki-sarjassa ilmestyneen suomennoksen, kääntäjä Tauno Tainio)

Olin nuorena pitkään, yli 20-vuotiaaksi, kala-allerginen. Koulukeittiöhenkilökunnalla oli omasta mielestään hauska vitsi, kun kalapäivinä annoksessani luki kalaton meri. Se ei ollut mielestäni tuolloin hirveän hauskaa.

Hemingwayn klassikkoteoksesta Vanhus ja meri voi myös vääntää vitsiä teiniparallemme, jonka vanhempien nimet sattuvat olemaan the Old man and the Sea ja jolle jo toinen äidinkielenopettaja tarjoaa teosta koko ryhmän yhteiseksi kirjaksi. Enkä sano teiniparka siksi, että hän lukee toistamiseen samaa kirjaa, sillä kyllähän tästä saa irti niin ysiluokkalainen kuin lukiolainenkin, ja kyseessähän on pikku kirjanen, joten luku-urakka ei liene liian suuri. Ehkä tämänkin open oli vihdoin tartuttava kirjaan ja kohdattava ne kaikki kuolleet kalat.

Kala-allergisille tai kalojenystäville tätä en kuitenkaan suosittele (paitsi jos ope käskee!). Ja muutenkin suosittelen Morten A. Strøksnesin Merikirjaa, jos haluaa lukea yhden kirjan suuren kalan pyydystämisestä. Sitä ajattelin paljon lukiessani. Ajattelin myös meriä, kalastusta, epäonnea, yksinäisyyttä ja totta kai sitä, mikä tekee klassikosta klassikon. Jos kalat ovat kavereitasi, voit toki katsoa klassikkoelokuvan Nemoa etsimässä. Mutta nyt takaisin vanhuksen merelle.

Jollain tavoin viihdyttävän kirjasta tekee se, miten yksinkertaisesta tulee monimutkaista. Miten pakkomielle tai voitontahto ohjaa yksilöä. Miksei voi vain antaa mennä? Lukiessa voi myös koittaa laskea, kuinka monta kertaa vanhus kaipaa poikaa, kalastuskaveriaan, joka on jo osannut luovuttaa tai ainakin on jäänyt rannalle (varmaan vanhemmat pakottivat). Yksin oot sinä vanhus siellä merellä nyt ajatuksinesi, ja sitähän on ihan mukava seurailla, mitä siellä mieleen putkahtelee. Ainakin niin kauan, kun veri ei lennä ja lainehdi.

Vanhusta ja merta voisi lukea myös ekologisesta näkökulmasta, miettiä, miten vieraantuneita ehkä olemmekaan luonnosta, eläimistä, merivirroista, muovivirroista. Miten kohtelemme kaltaisiamme, miten tapamme ja teurastamme veljiämme niin kuin vanhus The kalaa puhuttelee (mutta – juonipaljastus – tappaa sen silti! Miksi? Lue itse niin ehkä tiedät). Minäkin kyllä syön kalaa ja joskus lihaakin, ja poden siitä huonoa omatuntoa. Tavallaan ihailen ihmisiä jotka osaavat kalastaa ja tappaa kalan, mutta itse en pysty. Kirjan maailmassa ei tietenkään mietitä tällaisia vaan rannikoiden ihmisten elinkeinoa – ja vähän sitä, miltä raaka kala maistuu. Vanhuksessa ja meressä vanhuksen ajatuksissa kuitenkin näkyy arvostus luonnonvoimia ja kaloja kohtaan siinä, miten tarkasti ja ihaillen hän kaloja katsoo. Evät välkähtelevät ja tuulet nousevat.

Harhailen ajatuksissani niin kuin vanhus merellä, vaikka yritin pitää klassikkosiimasta kiinni. Miksi tämä läpyskä (katso kuva 1) nousee kuin vuorovesi konsanaan lukiolaisten luettavaksi? Klassikon määritelmiä on monenlaisia, ja yksi niistä on, että klassikko kestää aikaa niin, että teosta voi lukea eri aikoina ja siitä nousee aina jotain uutta. Ehkä myös niin, että sama lukija voi lukea teoksen ja onnistua löytämään siitä jonkin uuden näkökulman. Tämä voi liittyä vaikkapa kerrontaan tai teemoihin, joita teos käsittelee, ja Vanhuksessa ja meressä, huolimatta teoksen fyysisestä pienuudesta, on suuria teemoja ruodittavaksi. Itse pysähdyn vanhuksen yksinpuhelun ja ajatusäänen äärelle, ja siitä keinahdan takaisin olemassaolon oikeutuksen kysymyksiin.

”I’ll kill him though”, he said. ”In all his greatness and his glory.” Although it is unjust, he thought. ”But I will show him what a man can do and what a man endures.”

Luin rinnakkain lukiolaisten huolella repaleiksi lukemaa kappaletta ja Storytelistä löytämääni enkkuversiota, jossa oli myös kuvia. Lukiolaisten versiossa on pienoisia vihjeitä myös siitä, että kirjaa on luettu ajatuksella.

Kirjablogeissa on luettu taas klassikoita, ja sepä oli hyvä syy herätellä omaa blogia piiiiitkäksi venyneestä horrostuksesta.

Muita klassikkopostauksia pääset tutkimaan Kartanon kruunamattoman lukijan koonnista. Kiitos järjestämisestä ja innostuksesta, Elegia!

Advertisement

”Niinhän tämä on kuin kaunista unta” – kesän klassikohaasteena Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha. Englanninkielinen alkuteos The Secret Garden (1909), suomentanut Toini Swan. WSOY, Laatukirjasto-sarja.

Salainen puutarha ilmestyi suomeksi sata vuotta sitten, ja lähes sata kertaa on joku huokaillut, etten ole lukenut sitä. Moni on kertonut lukeneensa tämän lastenkirjaklassikon useampiakin kertoja, ja saattoipa se olla minullekin saatavilla ainakin mumminmökin hyllyssä, josta kyllä luin aikoinaan Annat, Runotytöt ja Viisikot. Nyt, aika vanhana, olen minäkin lukenut  Salaisen puutarhan, kiitos klassikkohaasteen ja oppilaitteni, jotka teosta minulle kesälukemiseksi suosittelivat.

Klassikkoteos kulki kesäreissulla mukana, ja vaikken teltassa tai riippumatoissa ehtinyt tai jaksanut lukea, ehdinpä ottaa kuvan Perämeren hietikolla, jossa kukat kasvavat sinnikkäästi dyyneillä.

Salaisen puutarhan alkuasetelma on synkkä: päähenkilö, kymmenvuotias Mary, jää orvoksi, ja hänet lähetetään Intiasta Englantiin. Maryn ottaa huollettavakseen (muttei huolehtiakseen) setä Misselthwaiten kartanossa Yorkshiressa, mistä tyttö ei ole kovin mielissään – hän on tottunut palvelijoihin ja hemmotteluun, tosin onpa hän tottunut ilmeisesti siihenkin, että huoltajan roolissa ovat muut kuin omat vanhemmat. Ärripääksi  välillä itsekin itseään kutsuva Mary ei ole asettua uuteen ympäristöön, mutta pikkuhiljaa hän alkaa löytää rajoja ja mieluisaa tekemistä.

Toinen todellinen ärripäähahmo on teoksessa Maryn serkku Colin, jonka Mary kuitenkin kesyttää. Samalla tavalla kuin Maryn vahvuudet nousevat esille, kun hänet huomataan ja kun hän löytää merkityksellisyyttä elämäänsä, pinnistää Colinkin hitaasti kohti muita ihmisiä ja näyttäytyy samalla enemmän omana itsenään. Colin nimittäin on vetäytynyt synkkiin ajatuksiinsa ja raivoonsa, eikä kukaan ole uskaltanut tai saanut sanoa hänelle vastaan ennen kuin Mary löytää hänet.

Serkuksia yhdistää erityisen taustan ja (katoavan) äkäisyyden lisäksi salaisuus, ja se on tietenkin puutarha – ei haitanne, että sen tässä paljastan. Puutarha on tietysti tärkeä osa juonta: samalla kuin laiminlyöty puutarha alkaa itää ja kukoistaa, alkavat myös serkusten hyvät ominaisuudet nousta esille. Mary ja Colin ystävystyvät sekä keskenään että puutarhurin ja kyläläisen pojan kanssa, ja kuin huomaamattaan Colin luopuu vääristä uskomuksistaan ja alkaa elää kärsittyään koko elämänsä sulkeutuneena huoneeseensa. Kukoistaminen on muuten yksi positiivisen psykologian ydintermeistä, ja sitä ei voi olla ajattelematta Salaisen puutarhan henkilöhahmojen tai puutarhan heräämisen kohdalla. Mary ja Colin nostavat päätään kohti hyvää itsessään, kun heitä hoidetaan ystävyydellä ja huomiolla.

Vaikka alku onkin synkkä, aikuiset ankeita ja ajatus lasten laiminlyönnistä vähän väliä puistattaa, on tarina lopulta aika rakastettava:  vaikka lapset ovat jääneet vaille kaipaamaansa huomiota ja kannustusta, löytävät he ilon ja merkityksen ystävyydestä, luonnosta ja päämäärätietoisesta tekemisestä. Kuulostaa romanttiselta, eikö? Voin kuitenkin kuvitella, miten tämä onnellinen käänne ja usko hyvään ihmisessä viehättävät yhä vieläkin nuoria (ja nelikymppisiäkin) lukijoita, ja aika ikuisiakin teemoja tässä teoksessa käsitellään ystävyydestä oman paikkansa löytämiseen. Olinkin kuullut, että tarina sykähdytti vielä nykynuortenkin lapsuudessa, eikä sitä ole vaikea uskoa. Nyt tekisikin mieli lukea muitakin klassikkonuortenkirjoja, joiden joukkoon Salainen puutarhakin siis vankasti kuuluu.

”Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui uusia ihmeitä.” (s. 275)

— — —

Klassikkohaaste on kirjablogien tempaus, joka innostaa ja kannustaa tarttumaan klassikkoteoksiin, pohtimaan klassikkomääritelmää ja lukemaan ajatuksia ”kaikkien muiden lukemista kirjoista”. Tänä kesänä haastetta kokosi Jane blogissa Kirjan jos toisenkin, ja haasteeseen luettiin yli 20 klassikkoa tai sellaiseksi arveltua.

Lisäys 1.8.2020: Jos paluu Salaisen puutarhan maailmaan kutkuttaa tai haluat tutustuttaa lapsiystäväsi tarinaan,  Nukketeatteri Sytkyt esittää teoksen syksyllä Kansallisteatterissa.

— — —

Otsikon lainaus Salaisesta puutarhasta sivulta 114.

 

 

Klassikkohaaste: Humiseva harju

Emily Brontë: Humiseva harju. Alkuperäisteos Wuthering Heights (1847), suomentanut Juhani Lindholm. Suomennos ilmestynyt Otavan julkaisemana vuonna 2006.

Klassikkohaasteen osa 10 sain minut tarttumaan Emily Brontën Humisevaan harjuun. Ahmaisin osin ahdistavan, mutta toisaalta todella kiehtovan romaanin viikossa, myönnän, viimeiset sivut tänään jonkun muun asettamana dead-line-päivänä, ja taas saan ihmetellä, miksi tämän(kin) olin jättänyt lukematta, vaikka jo nimi on aika kiehtova ja paljon olen kuullut kehuja tästä. Lisää hyviä klassikkolukuvinkkejä voi käydä nappaamassa tämän haasteen vetäjältä Taikakirjaimet-blogista, johon tänään ropisee linkkejä klassikoita ihmetteleviin, ylistäviin ja pohdiskeleviin postauksiin.

Emily Brontën romaani Humiseva harju sijoittuu englantilaiselle maaseudulle, lähinnä kahteen eri taloon: Humisevaan harjuun ja Rastaslaakson kartanoon, joita ympäröivät nummimaisemat. Ollaan 1800-luvun alussa, ja vaikka kehyskertomus sijoittuu vuosiin 1801 ja 1802, erityisen kertomusrakenteen vuoksi ajassa liikutaan kerrontahetkestä rutkastikin taaksepäin. Tarina alkaa, kun herra Lockwood tapaa vuokraisäntänsä Heathcliffin – oudon miehen, josta paljastuu pikkuhiljaa kauheuksia. Paljastuu toki muutakin, mutta minua hämmensi melko lailla lukiessani se, että olin kuullut ja luullut Humisevan harjun olevan rakkauskertomus, mutta monelta osin liikutaan jo kauhun puolella. Yliluonnollisista kauheuksista ei ole kyse, mutta Heathcliff on ja pari muutakin henkilä ovat niin kauheita ja tunnelma ahdistava, että unohdin nopeasti rakkaustarinamääritelmät. Onhan kyse myös ihmismielen kuvauksesta laajemmin, ja todellakin ennemminkin siitä kuin rakkaudesta, sillä tarinassa kuvataan sitä, miten ympäristö ja muut ihmiset vaikuttavat henkilöihin, ja henkilöhahmot muuttuvat, toimivat ristiriitaisesti ja yllättävästikin – varsinkin nykylukijan näkökulmasta.

Humiseva harju lienee ansainnut klassikkoasemansa monesta syystä. Aikanaan se on hätkähdyttänyt (”sai osakseen paheksuntaa”, kertoo mm. Wikipedia), varmasti sekä rakenteensa että henkilökuvauksen osalta. Kerrontaratkaisu on se, mikä minua kiehtoo: sisäkkäiset kertomukset tekevät kokonaisuuden mielenkiintoiseksi ja tuovat syvyyttä myös henkilökuvaukseen. Pääosin äänessä on palvelija Nelly Dean, jonka silmin  Heathcliffin ja Catherinen ja muiden Humisevan harjun sekä Rastaslaakson asukkaiden elämästä ja oudoista luonteenpiirteistä kerrotaan.

”Jälleen viikko mennyt ja terveys paranee kohisten ja kevät lähestyy! Olen nyt kuullut naapureitteni koko tarinan taloudenhoitajaltani pienissä jaksoissa sen mukaan, miten hänen tärkeimmät taloustyönsä ovat sallineet. Jatkan sitä nyt hänen sanoillaan, korkeintaan vähän lyhennellen. Hän on yleisesti ottaen varsin erinomainen kertoja, enkä varmasti pystyisi hänen tyyliään parantelemaan.” (s. 279)

Herra Lockwood on siis kuuntelijana, kun  Nelly Dean kertoo, toisinaan jopa muilta kuulemaansa, ja on pakko ajatella, miten kertomus  värittyykään. Välillä tuntuu, että rouva Dean on tarinan ainoa lämmin hahmo, mutta miten hän ei voi olla vaikuttumatta ympäröivästä pahuudesta, kärsimyksestä ja katkeruudesta?  No, hänestä ei niinkään kerrota, vaan hänen kertomastaan muodostuu kuva niin muista kuin hänestäkin. Dean luo kertomuksellaan hirviömäistä kuvaa Heathcliffistä, ja tarinaa ei ole koko ajan miellyttävää lukea. Ihmiset kohtelevat toisiaan todella huonosti, ja varsinkin lasten kohtelu puistattaa. Eipä ihme, että monikin horjuu, huutaa ja kiroaa elämäänsä ja muita.

Kauhuelementeistä olennainen on myös ihmisen pahuuden tarkastelu. Äkkiseltään voisi sanoa, että Heathcliff on pelkästään paha, mutta toisaalta monessa kohtaa korostuu se, miten hän muuttuu, hänessä oleva pahuus tulee esille, mutta se ei ole hänen ainoa ominaisuutensa. Kaltoinkohtelu jättää jälkensä muihinkin kuin Heathcliffiin, ja nykynäkökulmasta katsottuna sosiaalinen miljöö ja henkilöiden osa, ihmisen synkkien puolien lisäksi, on ahdistavaa kuviteltavaa: tiivistettynä joku koko ajan sairastaa kuolemanvakavaa flunssaa tai kuolee, ja samalla joku toinen odottaa kierosti jakautuvaa perintöä. Välillä mennään serkun kanssa naimisiin, koska ollaan niin yksinäisiä eikä eri luokasta olevaa voi naida. Ahdistavuus ei siis synny pelkästään ihmisen pahuudesta vaan ajan ankeudesta ja rajoittuneisuudesta. Ankeudesta huolimatta on kuitenkin sanottava, että kirja on kiehtova lukukokemus. Luulen kuitenkin, että iso osa elämyksestä olisi menetetty, jos olisin tiennyt, mitä on odotettavissa.

Hempeä herkku hieman ahdistavan lukukokemuksen vastapainoksi. 

 

Lukemani suomennoksen takana on Juhani Lindholm, ja kyseessä on siis uusin käännös. Romaanista  on myös (ainakin) kaksi vanhempaa suomennosta, ja olisikin mielenkiintoista tarkastella sitä, miten käännös vaikuttaa vaikkapa tunnelmaan tai henkilöihin. Lindholmin suomennos on helppolukuinen, ja pientä särmää tuovat palvelija Josephin ja Haretonin murteellinen puhetyyli, selkeää toki sekin. 

Yksi syy, mikä sai minut vihdoin tarttumaan Humisevaa harjuun, on Helsingin kaupunginteatterin juuri ensi-illan saanut dramatisointi. Klassikko siis elää ja saa uusia versioita ja tulkintoja edelleen, ja ehkäpä teatteri innostaa puolestaan jotakuta lukemaan tämän hienon romaanin. Ja vaikka teatteri- tai elokuvaversio olisikin jo nähtynä, kannattaa Humiseva harju lukea vaikkapa hienon kerronnan vuoksi. Ehkä nämä eri versiot tukevat toisiaan ja avaavat ajattelemaan uudella tavalla, sillä näiden henkilöiden ja tämän tarinan kohdalla riittää pohdiskeltavaa.

 

 

Klassikkohaaste 9: Mrs. Dalloway

”Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat.”

 

Kesän klassikkokirjaksi valikoitui jo useamman vuoden hyllynlämmittäjäpinossani vuoroaan odotellut, kertaalleen aloitettu Virginia Woolfin Mrs. Dalloway. Teos kuuluu modernismin klassikoihin tajunnanvirtatekniikan ja vaihtuvien näkökulmien perusteella, ja klassikko se lienee siksikin, että tämä 1925 ilmestynyt romaani tarjoaa lukuisia tarkastelumahdollisuuksia ja se ehdottomasti on kestänyt aikaa. Luin teoksen Kyllikki Hämäläisen suomentamana (julkaistu ensi kertaa suomeksi 1956). En ole – vielä – lukenut muuta Woolfilta, mutta toivottavasti osaan korjata tämän epäkohdan nyt viimein aloitettuani.

Aloitin Mrs. Dallowayn kesän alussa matkallani Sodankylään, mutta henkilöstä toiseen risteilevä kerronta ei sopinut univajeiselle lukijalle. Lopulta aloitin romaanin kolmannen kerran – ja luin sen loppuun – Portugalissa Atlantin rannoilla, hyvin kaukana romaanin kuvaamasta maailmasta. Tämä klassikko vaatiikin keskittymistä, ja parhaimmillaan lukukokemus oli silloin, kun sain rauhassa uppoutua kerronnan vietäväksi. Woolfin romaani kertoo periaatteessa yhdestä päivästä lontoolaisen nimihenkilön elämässä. Oikeasti kyse ei kuitenkaan ole yhdestä päivästä eikä todellakaan vain Mrs. Dallowaystä tai tämän edustamastaan elämäntyylistä. Kun keskittyminen lukiessa herpaantui, en välillä tiennyt, kenestä puhutaan. Alkupuolella myös ihmettelin, milloin päästään juhliin saakka ja miten henkilöt liittyvät yhteen, mutta lopulta itse juhlat eivät ole oleellinen seikka, yhtä Clarissan korviin kantautuvaa uutista lukuun ottamatta, vaan näkökulmien vaihtelusta, poukkoilevista muistoista ja kohtaamisista muodostuu kokonaisuus, joka on sopivalla tavalla rosoinen ja ailahteleva.

Romaanin päähenkilö on Clarissa Dalloway, jolla on romaanissa kuvattuna päivänä kutsut. Tämän päivän aikana Clarissa valmistautuu juhliinsa, mutta juhlavalmistelujen keskelle saapuu yllättävä kaukainen vieras, nuoruudenrakkaus ja ystävä Peter Walsh. Peterkin saa oman osansa henkilöiden kesken jakautuvista näkökulmista, ja kun päivän kohtaamisia ja henkilöiden puuhia kuvataan, palaa henkilöiden mieleen muistoja, joten kokonaisuus todellakin laajenee yhtä tapahtumapäivää laajemmalle, vaikka kyseessä siis on yhdenpäivänromaani.  Päivää kuvataan välillä yksittäisin tarkoin huomioin ja tapahtumien etenemisestäkin huolehditaan, mutta todella suuressa roolissa on menneisyys – ei ole kauaa ensimmäisestä maailmansodasta, mikä on oleellinen asia Septimus Warren Smith -nimisen henkilön elämässä ja tuskassa, ja Clarissan ja monen muun henkilön menneissä vuosissa on paljon haikailtavaa ja hyviäkin muistoja. Toisaalta lukiessa odotti tapahtumien etenevän kuvatussa päivässä, mutta oikeastaan mennyt, ajan ja ajatusten epälineaarisuus oli se, mikä romaanissa minua viehätti. Henkilöiden ajatus poukkoilee niin ajassa kuin asioissakin, monimutkaisesti, epäsäännönmukaisesti ja siksi jollain tavoin luonnollisesti (kuitenkin niin, ettei kokonaisuus ole liian todenmukaisen sekava). Tuntuu, kuin saisi etäisyydestä seurailla henkilöiden elämää ja ajatuksenjuoksua, ja välillä katse liikkuu kesäiseen Lontooseen, kuuluu Big Benin lyönti, liikenne, lopussa kutsujen tungos ja tervehdykset.

Vaikka romaani alkaa kukista ja kutsujen järjestelystä, yllättävästä kohtaamisesta nuoruudenrakkauden kanssa, on vastapainona Septimuksen henkilöhahmon (ja hänen vaimonsa) kautta nousevat yhteiset synkät muistot ja tuntemukset. Vastakkain ovat hilpeä ja vakava, aivan kuten siinäkin, miten Clarissan seurapiirielämän kepeys ja työtä tekevien, tavallisten ihmisten – muiden – elämän raskauskin ovat vastapareina vaikkeivät rinnan tai vastakkain.

En tiedä, mitä olen pelännyt tai jännittänyt tämän romaanin tai ylipäätään Woolfin teosten osalta. Alussa toki pohdin, että en ymmärrä tai tiedä, mistä on kyse, mutta kun henkilöitä ja näkökulmia tuli lisää, teos eteni sujuvasti. En edelleenkään osaisi luetella ulkoa, keiden kaikkien ajatuksia kerronta seuraa Clarissan ja Septimuksen lisäksi, monen joka tapauksessa, ja välillä jouduin palailemaan joitain virkkeitä tai sivujakin taaksepäin, kun unohdin, kuka ”hän” oli sillä kertaa – ja miksi juuri hän – mutta uskallan suositella tätä klassikkoa sujuvan, syvällisen ja hienovaraisen kerronnan ystäville.

 

”Loittonevana ja lähestyvänä, viittoilevana ja kutsuvana valo- ja varjoleikki, joka milloin tummensi seinän harmaaksi, milloin kirkasti banaanit huikean keltaisiksi, milloin tummensi Strandin harmaaksi, milloin valaisi bussit räikeän keltaisiksi, leikki Septimus Warren Smithin edessä hänen maatessaan olohuoneen sohvalla ja katsellessaan kultaisen hehkun syntymistä ja häipymistä kuin elävän olennon hämmästyttävän herkkää liikettä tapetin ruusukuvioissa.” (lainaus sivulta 199 Otavan pokkaripainoksesta)

 

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway (1925). Suomentanut Kyllikki Hämäläinen, 1956, Otava.

 

Kirjabloggajien Klassikkohaaste  järjestettiin jo yhdeksännen kerran, ja haasteen osallistujat löytyvät  Tuntematon lukija -blogista.

Klassikkohaaste 7: Dublinilaisia yli sadan vuoden takaa

James Joyce: Dublinilaisia. Alkuperäisteos The Dubliners (1914), Basam Booksin 2012 julkaiseman painoksen on suomentanut Heikki Salojärvi. Esipuhe Jyrki Vainonen.

 

Ahkerasti laputettu pokkariversioni Dublinilaisista, James Joyce Bridge ja harmaa iltapäivä Dublinissa heinäkuussa 2018.

 

Tämän klassikon selättämiseen tarvittiin kaksi isoa asiaa: klassikkohaaste ja matka Dubliniin – ja oikeastaan siis pitkähköt vaihtolennot, sillä suurimman osan kertomuskokoelmasta luin lentokoneessa, vaikka kaunis ajatukseni oli tutustua irlantilaiseen kirjallisuuteen jo ennen Dublinin-matkaa. Klassikkohaasteeseen minulla on jatkuvasti valinnanvaraa, ja Dublinilaisia on melko helppo klassikko Joycelta sekä pituutensa että luettavuutensa vuoksi. Ehkä jonain vuonna tartun Joycen haastavampiin teoksiin, mutta tällä kertaa riitti laajan klassikkovalikoiman ja nuoren lukijapojan ihmettely kirjakaupassa. Valokuvatessani Joyce-hyllyä poika kävi hakemassa sekä Ulysseksen että A Portrait of the Artist as a Young Man -teoksen ja ryhtyi lukemaan jälkimmäistä kirjakaupan penkillä. Olen ymmärtänyt, että englanninkielisissä maissa klassikkoja todellakin luetaan kouluissa paljon, niin kuin vaikkapa IB-lukioissa täälläkin (ja jonkin verran toki ihan normilukiossakin, hyvä niin). Siinä on puolensa – minulta olisi voinut jäädä Dublinilaisten hienoudet huomaamatta teini-ikäisenä.

 

Kirjakaupan Dubliners-valikoimaa James Joyce -hyllykössä, joka oli osa koko seinän kattavaa irlantilaisen kirjallisuuden kokoelmaa Hodges Figgis -kirjataivaassa. Hodges Figgis on Irlannin vanhin kirjakauppa, ja se on palvellut dublinilaisia jo vuodesta 1768! 

 

The Dubliners on James Joycen esikoisteos, jossa 1900-luvun alun Dublin ja dublinilaiset näyttäytyvät rosoisina, inhimillisinä tai inhimillisen kokoisena, joskus huikentelevaisina (ei kaupunki, mutta henkilöt), joskus huvittavina ja toisinaan rakastettavinakin. Novelleja on yhteensä 15, joista osa on lyhyehköjä muutaman sivun tuokioita, osa pidempiä. Sekä Dublinin kulmia että henkilöitä kuvataan välillä tarkasti, mutta niin kuin usein, tässäkin novelleille tyypillistä on, että selittelyt puuttuvat. Lukija viedään suoraan tilanteeseen, ja usein novelli alkaa joko henkilö- tai paikankuvauksella:

”Lämmin elokuinen iltahämärä oli laskeutunut kaupungin ylle ja kaduilla kierteli leutoa lämmintä ilmaa kuin muistona kesästä. Kaupat olivat laskeneet kaihtimet alas sunnuntain lepopäiväksi, ja kaduilla parveili iloista värikästä joukkoa. Kuin valaistut helmetlamput levittivät korkeiden pylväittensä huipulta valoaan allaan hyörivälle ihmiskirjolle, joka muotoaan ja väritystään alati vaihdellen lähetti illan lämpimään harmaaseen ilmaan lakkaamatonta sorinaa.” (Kaksi liehakkoa, aloituskappale)

Kuvaus vetää puoleensa kuvittelemaan yli sadan vuoden takaista Dublinia, josta nyky-Dublinin kaduilla on paljon kaiken uuden alla. Joycen kuvailut vievät kuitenkin tähän vanhaan Dubliniin, jossa ihmiset ovat ongelmineen ja iloineen samanlaisia kuin aina. Vaikka Dublinissa sataa harvoin lunta – mutta usein vettä – novellissa Kuolleet kuljetaan lumisessa kaupungissa loskaa ihmetellen juhlista kotiin. Juhlissa on puhuttu kirjallisuudesta ja musiikista, mutta pariskunnan keskustelut saavat synkempiä aiheita aamuyön tunteina. Kuolleet-novelli on kokoelman pisin, ja siinä kuva varsinkin päähenkilöstä on melko laaja, mutta kuitenkin samoin kuin muissa novelleissa, sivuhenkilöistä syntyy välähdyksenomaisia kuvia nopeiden luonnostelujen avulla:

”Browne, jonka kasvot olivat jälleen kerran vetäytyneet riemastuksen ryppyihin, kaatoi itselleen viskin samalla kun Freddy Malins räjähti jo ennen jutun huippukohtaa kimeään astmaattiseen nauruun, pani maistamatta jääneen läikkyvän lasinsa pöydälle, alkoi pyöritellä vasemman kätensä rystysiä vasemmassa silmässä ja toisteli viimeisiä sanojaan niin hyvin kuin naurunpyrskähdyksiltään pystyi.” (Kuolleet, s. 200)

Nämä välähdykset ovat kuin maalauksia, jotka vangitsevat hetkeksi ennen kuin katse siirtyy eteenpäin tai toiseen tilanteeseen, kohtaamiseen tai yhdessä kulkemiseen, joita novelleissa kuvataan. Välillä henkilöiden nimet ovat yhtä sekamelskaa, mutta sekään ei haittaa – nimet ovat dublinilaisia, ketä tahansa, mahdollisuuksia. Kuvauksen elävyyttä haluaisin lukea myös alkuperäisteoksesta, mutta luulen monen sanan olevan minulle vieras. Siksi olenkin kiitollinen tästä vetävästä, helppolukuisesta mutta taiturimaisesta suomennoksesta.

Novellien alut houkuttelevat lukemaan enemmän, astelemaan Dublinin kaduilla ja tutkimaan karttaa sekä kurkistelemaan sisäpihoille. Näin alkaa novelli Surullinen tapaus, jossa surullisia tapauksia on enemmän kuin yksi, ei vähiten päähenkilö:

”James Duffy asui Chapelizodissa, koska halusi olla mahdollisimman kaukana kotikaupunkinsa keskustasta ja koska kaikki muut Dublinin esikaupungit olivat hänen mielestään viheliäisiä, nykyaikaisia ja mahtavia.” (Surullinen tapaus, ensimmäinen virke)

Mietin, miten nyky-Dublin on tietysti novelleissa kuvattua kaupunkia laajempi, mutta joillain novelleissa mainituilla kaupunginosilla varmaankin on edelleen oma maineensa tai toisaalta omat juttunsa, joista ulkopuolinen ei tiedä mitään. Mikähän kaupunginosa nyt olisi riittävän sopiva James Duffylle?

Dublinilaisia-kokoelman novellit ovat sulavaa luettavaa: ne kutsuvat lukemaan ääneen, nappaamaan lainauksia. Kokoelman klassikkoutta ei ole kiistäminen, ja uskallan suositella sitä muillekin kuin Dubliniin matkaaville. Mutta erityisesti suosittelen sitä juuri Dublinissa luettavaksi. Lukemani painoksen esipuheessa Jyrki Vainonen kirjoittaa Joycen olevan Dublinin kuvaaja, jonka teoksia lukemalla voi suunnistaa Dublinin kaduilla kuin karttaa lukien. Oli toki kiva bongailla kartasta tai kaduilta tuttuja nimiä, asua samoilla kulmilla kuin joku novellin henkilö oli taannoin asunut ja vierailla James Joyce -museossa, joka oli rakennuksena hieno ja erikoinen ja kertoi sekä kirjailijasta että Joycen ajan Dublinista. Tässä teoksessa Dublin jää asukkaidensa varjoon, vaikka toki kaupunkilaiset kaupungin tekevät. Traagiset, joskus myös hieman koomiset, ja kovin inhimilliset dublinilaiset ovat kertomusten ydin; mielenkiintoinen kaupunki antaa heille mahdollisuuksia kohtaamisiin ja tarjoaa katunsa ja kotinsa tapahtumien taustaksi.

Pokkarini The Joyce Towerissa (The Martello Tower), jossa Joyce asui hetken ja jossa nykyään on James Joyce museo.

Klassikon asemalle on Dublinilaisilla monta perustelua: kiehtova kieli, uudelleen lukemista kuiskuttelevat kuvaukset, onnistunut ajankuvan vangitseminen ja tietysti se, että teosta voi lukea näin yli sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen nautiskellen ja ihmetellen, varmasti ympäri maailmaa ja ilman Dublinin kulmapubeja ja mukulakivikatuja.

 

 

Tänään 31.7.2018 julkaistaan blogeissa valtavasti klassikkopostauksia, joista voi napata lukuvinkkejä tai joiden myötä voi muistella jo lukemiaan klassikkoteoksia, jos klassikot ovat jo hallussa. Haasteen on tällä kertaa järjestänyt Unelmien aika -blogin Katriina, ja blogin koosteesta pääsee helposti käsiksi tänään julkaistuihin juttuihin.

Klassikkohaaste 6: Vuonna 1984

Klassikkohaaste kannustaa lukemaan ainakin muutaman klassikon vuodessa, vaikka uutushyllyt huutelevat puoleensa. Tällä kertaa haastetta emännöi Heidi P. blogista Kirjapöllön huhuiluja ja klassikkopostauksia on luettavissa 31.1. lähemmäs neljäkymmentä (osa toki samoista kirjoista). Olen aiemmin osallistunut haasteeseen muutaman kerran, vanhat jutut löytyvät täältä, täältä ja täältä.

 

George Orwell: Vuonna 1984. Alkuperäisteos 1984 ilmestyi vuonna 1949. Luin Raija Mattilan suomennoksen (ilmestynyt 1999).

Tämänkertaisen klassikon valitsin itse asiassa seitsemäsluokkalaisen oppilaan pöyristyneen katseen vuoksi, kun rehellisenä paljastin, etten ole lukenut tätäkään (en kerro, mikä se toinen klassikko on), joten ehkä valinta nousi siitä poskia polttelevasta häpeästä, että tosiaan tämäkin klassikko on lukematta (en sentään valehdellut!). George Orwellin Vuonna 1984 -dystopianhan tuntevat kaikki! Ja tunnenhan minäkin ne tärkeimmät viittaukset, jotka tähän tarinaan palauttavat, joten siksikin kirjaan tarttuminen oli jäänyt. Mitä siis saan irti teoksesta, jonka jo melkein tunnen tai jonka ainakin luulen tuntevani?

Päätin siis heittää ennakkoluuloni ja arvasin oikein: lukeminen kannatti. Vuonna 1984 on tietenkin paljon muutakin kuin sitä valvovaa isoveljeä. En kuitenkaan arvannut sitä, miten ahdistavaksi lukukokemus äityi tai miten kieron maailman Orwell olikaan onnistunut luomaan, ja alkukankeuksien jälkeen aloin ymmärtää nuoren suosittelijani fanaattista suhtautumista tämän kirjan maailmaan (toki ymmärrän myös sen, että tietynlainen fanaattisuus ja hurmaantuminen kuuluvat myös tuohon ikään). Lukeminen kannatti myös siksi, että kirjasta on hyvä tietää aika paljon muutakin kuin  ”Isoveli valvoo” -lausahdus, uuskieli-, ajatusrikos- ja ajatuspoliisi-sanat, ja vaikka tarinan lähtökohdat olisivatkin todellisten diktatuurien kuvauksessa, toimii teos vertauskuvana paljon muullekin. Erityisesti minua kiehtoi juuri uuskieli, se, miten kielen valta on nähty teoksen tarinassa. Uuskieli on yksi tavallaan hauskoistakin asioista tässä tarinan lohduttomassa ja ankeanahdistavassa maailmassa. Ei tietenkään ole hauskaa, että kielen kimppuun käydään, mutta siinä, miten tästä prosessista kerrotaan, on hitunen humoristisuutta:

”Se on ihmeellistä, tuo sanojen hävittäminen. Eniten tietenkin häviävät verbit ja adjektiivit, mutta hyvin voi sadoista substantiiveistakin päästä eroon. Ei vain samaa merkitsevistä sanoista, vaan myös vastakohdista. Mitä perusteita oikeastaan on sanalle, joka on toisen sanan vastakohta? Sanathan sisältävät oman vastakohtansa. Otetaan esimerkiksi sana ’hyvä’. Jos ’hyvä’ on olemassa, mihin tarvitaan ’huonoa’? ’Epähyvä’ riittää ihan hyvin – paremminkin, koska se on tarkka vastakohta, mitä se toinen ei ole. Tai jos tarvitaan vahvempaa  ’hyvän’ muotoa, mitä järkeä on käyttää kokonaista ritirimssua sellaisia epämääräisiä turhia sanoja kuin ’mainio’, ’loistava’ ja ties mitä? Sen tarkoituksen täyttää ’plushyvä’ tai ’tuplaplushyvä’, jos vielä vahvempaa sanaa kaivataan.” (s. 65)

Kirjan lopussa on vielä tarkempaa selvitystä uuskielestä, ja entiskielestä olisi siis tarkoitus päästä eroon vuoteen 2050 mennessä.

Vuonna 1984 on kirjoitettu 1940-luvun lopulla  (ja välihuomio: Elisabeth Åsbrinkin kirjassa 1947 kerrotaan hieman syntyprosessista!) ja nimensä mukaisesti se kertoo siitä, millaista kirjoitusajankohdasta nähtynä tulevaisuuden yhteiskunnassa voisi olla. Tapahtumapaikkana on  Oseania-niminen valtio, mutta tapahtumat sijoittuvat varsinaisesti Lontooseen, joka siis Oseaniassa sijaitsee. Oseania on yksi kolmesta supervallasta, jotka hallitsevat maailmaa ja joiden välillä on jatkuva sotatila. Itäaasian ja Euraasian kanssa Oseania on ollut välillä liitossa, välillä vastakkain, ja Totuusministeriössä korjataan tiedot oikeiksi niin, että vallitseva tila on aina oikea eikä muusta puhumista sallita. Samoin on monen muun asian kanssa.

Päähenkilö Winston Smith on yksi mitätön ratas puolueen koneistossa, mutta ei niin mitätön kuin yhteiskunnan pohjasakka, prolet, on. Winston työskentelee Totuusministeriössä, jonka tehtävänä on manipuloida tietoja niin, että maailma näyttää juuri oikeanlaiselta. Joka puolella, niin työpaikoilla kuin ihmisten kodeissakin on teleruutuja, jotka tiedottavat ja valvovat, ja vääränlainen ajatuskin on rikos. Tai oikeastaan: vääränlainen ajatus on kuolema. Winston kiinnostuu menneestä ja siitä, ettei elämä olisikaan vain sitä samaa suorittamista, päivästä toiseen. Hänen pientä kapinaansa on päiväkirjan kirjoittaminen (kiellettyä!) ja suurempaa suhde naiseen (kielletympää!). Oikeastaan kiellettyä on siis kaikenlainen oma ajattelu, ylipäätään kiinnostuminen – ja sehän vasta ahdistaakin. Olisipa helpompaa suorittaa elämää Oseaniassa, jos siinä saisi edetä päivästä toiseen pahanmakuisen ginin huurruttamin katsein. Vaan kukapa tyytyisi helppoon elämään, jos se on tylsää – ellei ole pakko.

Tarinan yhteiskunnassa ihmisiä katoaa selittämättömästi, ja sitä Winstonkin pelkää. Mutta koska Winston ei osaa pelätä tarpeeksi tai hän ei osaa elää annetuilla säännöillä, selviää lopulta hänellekin, minne väkeä katoaa. Vaikka jo kuvattu maailma on tähän mennessä ollut ahtaudessaan ahdistava, muuttuu se yhä kamalammaksi, meno yhä järjettömämmäksi. Manipulointi on yksi tarinan ahdistavimmista ja kieroimmista koukeroista, ja sitä tapahtuu niin Totuusministeriössä kuin kidutuskammioissa, joihin Winstonkin siis päätyy. Vuonna 1984 -romaanista mielenkiintoisen tekee ajatus siitä, keneen tai mihin voimme luottaa sekä kysymys siitä, mikä tai kuka meitä ohjailee, millaisen tiedon varassa teemme päätöksiämme. Winston päättää luottaa tiettyihin ihmisiin, tai ajautuu luottamaan, miten vain. Eiköhän meillä monella ole tarve juuri siihen! Oseaniassa tosin luottaa ei kannata omiin lapsiinkaan – vähemmästäkin syntyy siis tämän tarinan synkkyys.

 

 

Orwellin klassikkoteos kannattaa ehdottomasti lukea, sen kaikesta kauheudesta huolimatta. Se pakottaa ajattelemaan esimerkiksi sananvapauden ihanuutta ja tärkeyttä ja sitä, miten ihmisen ajatteluun voi vaikuttaa surullisen kieroilla tavoilla – eikä niiden edes tarvitse olla näin äärimmäisiä. Vaikka lukeminen kaiken pikkutarkkuuden vuoksi välillä takkusikin, olen tyytyväinen, että annoin itseni uppoutua tähän dystopiaan. Seuraavaksi voisin tosin tarttua johonkin pirteämpään klassikkoon, vinkkejä otetaan vastaan!

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 5)

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Ilmestynyt venäjäksi 1967. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. WSOY. Luin painoksen, jossa alkukperäisteoksesta sensuroidut kohdat on kursivoitu.

Kirjablogien klassikkohaasteeseen valitsin tällä kertaa kirjan, johon olen jo tarttunut aiemminkin mutta joka on nolosti jäänyt kesken. Klassikkohaaste rohkaisee lempeästi tarttumaan klassikoihin ja myöntämään, että ok, lukutoukalta on klassikko jos toinenkin jäänyt lukematta, mutta ainahan voi paikata ”pienen” (esim. venäläisen kirjallisuuden kokoisen) aukon sivistyksessä lukemalla SE klassikkojen klassikko. No, minä aloitan aukon laidalta, sillä yhdellä teoksella ei tällä alueella vielä kovin suurta sivistystä saavuteta.

Kesä (vaikka vaatetuksesta päätellen ei kovin kuuma tällä kertaa), kalliot veden äärellä ja hyvä kirja.

Klassikokseni valikoitui siis Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kirjan olen hyllyyni haalinut jo pari vuotta sitten, mutta oikeastaan suhteeni tähän teokseen ulottuu 1990-luvun lopulle, jolloin vaikutuin Jyväskylän ylioppilasteatterin näytelmäversiosta Mestari ja Margarita (suora suomennos teoksen alkuperäisestä nimestä). Olin tuolloin lukiolainen, ja sen lisäksi, että jaksan kiitellä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaani siitä, että hän vei meitä teatteriin jatkuvasti, kylläpä hän innosti lukemaankin – myös klassikoita, vaikka tämä olisi ainakin minulle ollut silloin liian mystinen. Suhteeni Bulgakovin merkkiteokseen jatkuu nyt: vihdoinkin luin sen! Ja pian pääsen nauttimaan näytelmäversiosta, kiitos Kansallisteatterin! Odotan innolla ja ihmetyksellä, miten tämä teos taipuu näyttämölle tällä kertaa.

 

Mihail Bulgakov kirjoitti romaaniaan Saatana saapuu Moskovaan yli kymmenen vuoden ajan (1928-1940), ja teos ilmestyi (osin sensuroituna) vuonna 1967. Alkuperäinen nimi on tosiaan Mestari ja Margarita, ja nämä kaksi henkilöä ovatkin tärkeitä hahmoja tarinassa, jossa Moskova menee sekaisin mystisen professori Wolandin ja tämän seurueen saavuttua sinne (kuin tyhjästä! Ilmoittamatta ulkomaalaisvirastoon!). Tarina alkaa Patriarkan lammilta, jossa toimittaja Berliozin ja runoilija Bezdomnyin keskusteluun osallistuu kuin tyhjästä ilmestyvä ulkomaalainen. Tyyppi esittäytyy mustan magiaan professori Wolandiksi, ja hän on siis itse paholainen, johon eivät luonnonlait päde – niin kuin myöhemmin ei moneen muuhunkaan. Woland ennustaa Berliozin kuoleman, ja toimittaja poistuukin elävien kirjoista hyvin pian. Kun runoilija Ivan Bezdomnyi, usein nimitettynä Ivan Nikolajevitšiksi, yrittää varoittaa muita pimeyden voimista, leimataan hänet seonneeksi (ei mitenkään arveluttava diagnoosi hänen käytöksensä ja puheidensa perusteella).

 

Alkuasetelman jälkeen tapahtumat sijoittuvat muun muassa edesmenneen toimittajan asuntoon Sadovaja-kadulle, kirjailijatalolle Gribojedoviin, Varietee-teatteriin, jossa Woland seurueineen järjestää sekaannusta herättävän taikurishow’n, ja mielisairaalaan. Lisäksi luku jos toinenkin sijoittuu Jerusalemiin, tai siis Jeršalaimiin, noin 2000 vuoden taakse. Pontius Pilatuksesta kertoo alussa Woland, myöhemmin Ivanin klinikalla tapaama kirjailija, “Mestari”. Romaanissa on siis tavallaan monta eri tarinaa, joihin tekisi mieli syventyä, mutta kerronta kiepsauttaa lukijan tämän tästä uuteen tilanteeseen. Tosin usein päädytään klinikalle, ja kyllähän nämä tapahtumat tapahtuvat samassa kaupungissa tai ainakin jollain tavoin samassa todellisuudessa, niin epätodellinen kuin se onkin. Yksi tärkeä tarina on mestarin, klinikalla olevan kirjailijan, ja tämän rakastetun tarina. Kirjailija on siis kirjoittanut kirjaa Pontius Pilatuksesta, eli taas törmäämme tähän, ja myös Wolandin, mestarin ja Margaritan tarinat yhdistyvät. Mestari itse kertoo aluksi rakkaustarinaa sairaalassa Ivanille, ja myöhemmin rakastajatar päätyy yöllisiin kuolleiden tanssiaisiin.

Kissa on yksi teoksen herkullisimmista hahmoista. Se sekoittaa riemukkaasti kunnon kansalaisten elämää Moskovassa.

Tästä teoksesta on vaikea kertoa vain vähän, mutta liikaa en halua paljastaa. Pelkästään juonen tunteminen ennen teoksen lukemista ei haittaa, mutta juoni ei olekaan tämän teoksen juttu. Tässä on niin paljon kaikkea hämmentävää, että on vaikea päättää, mihin tarttua. Tarinan uskomattomat käänteet kuvaavat aikaa Neuvostoliitossa teoksen kirjoittamisvuosina, ja kauheudessaan järjettömän mutkikas byrokratia ja kirjailijoiden ja toimittajien väliset suhteet, toisaalta valtaapitävien ja kansalaisten suhteet saavat osansa. Toisaalta kerronta itsessään on mehukasta: kertoja suhtautuu lempeästi lukijaan, joka saattaa olla hämmentynyt kuin tarinan moskovalainen ikään.

“Selvittäkäämme hieman tilannetta: Stjopa Lihodejev, Varietee-teatterin johtaja, heräsi aamulla asunnossa, jonka oli vuokrannut yhdessä Berlioz-vainajan kanssa, suuressa kuusikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat Sadovaja-kadulle päin.” (s. 106)

Myös henkilöiden vuoropuhelu on tärkeässä osassa: siinä ja henkilöiden suhtautumisessa toistensa sanomisiin tulee usein ilmi maailman tai vähintään Moskovan menon järjettömyyksiä, niin kuin kerronnassa muutenkin. Selittämättömiä tapahtumia yritetään selittää milloin hypnoosilla, milloin järjellä (mikä saa kaiken kuulostamaan yhä järjettömämmältä). Wolandin seurueeseen muut henkilöt suhtautuvat myös mitä erilaisimmin tavoin. Seurueeseen kuuluvat siis Azazello, Korovjev ja kissa, Begemot. Nämä hahmot ovat muiden ihmisten silmissä häilyviä, ja saavatpa he monia nimityksiä tai muotojakin. Korovjev on välillä myös Fagot, kuoronjohtaja tai vain “ruudullinen mies”, ja ihmismäisesti käyttäytyvä puhuva kissa saattaa saada ihmisen muodonkin. Tämä seurue tuo outoudellaan, pelottavuudestaan huolimatta, tarinaan mukaan humoristisia piirteitä. Ja kyllähän Saatana saapuu Moskovaan onkin hauska, monella tapaa: hauskuus syntyy absurdeissa tilanteissa, oudoissa vuoropuheluissa, kertojan tavassa selittää ja ikään kuin iskeä silmää lukijalle.

“Lasit helisivät ja sälähtelivät ulko-ovella yleisön taistellessa päästäkseen ulos. Rosvot – Korovjev ja ahne Begemot – olivat hävinneet. Minne – sitä ei kukaan tiennyt. Todistajat kertoivat myöhemmin nähneensä heidän lipuvan katonrajassa ja sitten pauhkahtavan hajalle kuin ilmapallot. Tämä tarina tuntuu liian uskomattomalta, ja niinpä emme kaiketi saa milloinkaan tietää, mitä todella tapahtui.” (s. 448)

Lukeminen takkuaa välillä, vaikka aina kun sain kirjan avattua, tarina imaisi mukaansa ja outoihin tapahtumiin ja henkilöhahmoihin uppoutui, vaikka välillä tosiaankin itsekin olin ymmälläni. Ymmärrän kuitenkin nyt, miksi kirja on minulta aiemmin kahteen otteeseen jäänyt kesken: ihana outous vaatii uskallusta hypätä mukaan, mutta taika katoaa, kun lukee välillä jotain muuta, oli se sitten jotain arkisempaa tai selkeämmin fantasiaa. Tämä kirja kaipaa siis omistautumista!

 

Olen saattanut määritellä monia asioita adjektiivilla outo, ja sillä kuvailisin myös koko teosta. Lisäksi Saatana saapuu Moskovaan on hauska, karmiva ja taiturimaisen kiemurainen. Klassikkoasemansa se ansaitsee todellakin: se kestää uudelleen luvun, se ei tyhjene kerralla vaan on monitasoinen, se on kestänyt aikaa (vaikka sen oma aika ei kestänyt sitä), se käsittelee ajattomia ilmiöitä… Romaani kertoo ajasta, jolloin Bulgakov on elänyt, mutta paljon myös monista muista ajoista ja ihmisistä heikkouksineen, pääasiassa todellakin ihmisten epämiellyttävistä ominaisuuksista, kuten ahneudesta ja itsekkyydestä.

---

Kirjablogeissa esitellään usein uusia kirjoja. Haalin itsekin mielelläni kirjastosta uutuuksia varausjonoon, ja tietysti kirjakaupoista löytyy helpoiten uutuuksia. Klassikkoteoksia onneksi julkaistaan uusintapainoksina ja niitä on kohtuullisen helppo löytää myös kirjastoista ja antikvariaateista (tai omasta kirjahyllystä, #hyllynlämmittäjä), mutta miksi tartun niihin liian harvoin? Kiitos taas siis klassikkohaasteelle; kaksikin klassikkoa vuodessa on enemmän kuin ei yhtään. Klassikkohaasteen lisäksi liitän kirjani hyllynlämmittäjä-haasteen luettujen joukkoon ja Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

Klassikkohaaste 4: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe. Ilmestynyt vuonna 1891. Luin WSOY:n Laatukirjasto-pokkarin.

 

Tammikuun loppupuolella kävin vihdoin katsomassa Kansallisteatterin Canth-näytelmän. Lippuja varatessani ajattelin, että ehdin lukea niin Canthin tuotantoa kuin Minnastakin, mutta toisin kävi. Matkalla teatteriin luin hätäisesti Papin perheen esipuheen, mutta vasta näytelmän ja Klassikkohaasteen innoittamana sain täytettyä yhden aukon kirjallisessa sivistyksessäni – eli luettua Papin perheen. Kirjablogeissa julkaistaan tänään 31.1.2017 klassikkopostauksia. Osallistun haasteeseen toista kertaa, sillä tämä on hyvä tapa tarttua lukemattomiin klassikkoteoksiin. Ja niitähän riittää! Haastetta emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Canth-näytelmää suosittelen. Siinä törmäilevät uusi aika ja vanhat vaatimukset, ja katkelmat Minna Canthin tuotannosta ovat tehokkaita ajatusten herättelijöitä. Näytelmän jälkeen mietin, miten Minna Canthin ajatukset ja tuotanto ovat tai olivat yhtä aikaa ajattomia ja toisaalta aikaansa edellä. Samoin Papin perheessä on kysymys oikeastaan siitä, miten vanha ja uusi aika asettuvat vastakkain. Kyse on kuitenkin myös perheestä. Ja naisasiasta tietysti.

Vaikka Papin perheessä perheenisä on äärimmäisen vanhoillinen ja lapset taas lepattavat jo tulevassa, ei asetelma ole ärsyttävän osoitteleva. Papin perhe ei myöskään ole sillä tavalla ahdistava, kuin Canthilta aiemmin lukemani novellit ja näytelmät (Kuoleva lapsi, Lapsenpiika, Köyhää kansaa – apua, mitä näitä nyt on! Tuskaa ja ahdinkoa!), koska niitä ihmisiä, joilla menee taloudellisesti huonosti, ei kuvata. Toki heitä, tuon ajan valtaväestöä, ei voi olla ajattelematta. Loppu on jopa arveluttavan sovitteleva. Se olisi suorastaan siirappinen ilman kysymysmerkkiä ja aiempia tapahtumia:

Jussi: Sillä vapaus, se on aina pääasia.                                                                                   Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus?

Mutta rakkaus! Ehdoton rakkaus, rakkaus perheessä,  on yksi teemoista, joita nykyajassakin voisi tästä näytelmästä nostaa esille.

Jussi, Hanna ja Maiju ovat pappilan lapsia, jo aikuisia, tai Maiju siinä rajalla, 17-vuotias. Maijua ymmärtävät vain sisarukset, kun taas  isä haluaisi lukita hänet neljän seinän sisään ja nimittelee pojannulikaksi. Varsinkaan teatterihömpötykset eivät käy laatuun, mutta sisarukset kannustavat ”hulivili harakkaa” Ibsenin Nooraksi ja Shakespearen Juliaksi. Mahtavia viittauksia ahtaisiin asemiin muuten nuo näytelmät, vaikka teatteri ja näytteleminen veisivätkin ajatukset vapauteen ja luovuuteen. Lopulta Maiju itse asiassa karkaa Helsinkiin teatterin koenäytökseen. Siinä vaiheessa isosisaruksetkin ovat kääntäneet selkänsä isälleen, joka ei hyväksy uusia aatteita eikä näe tyttären koulutusta niin tärkeäksi kuin omien ajatustensa ajaminen näyttäisi Ilta- ei kun siis Aamuruskon toimitustyössä.

Olen aina ajatellut, että Minna Canth on ollut etuoikeutettu ajassaan, sillä hän on saanut opiskella.  Monella tavalla Canthin elämä on kuitenkin ollut haastavaa, ja arvostan hänen uskallustaan. Koulutus ehkä jäi kesken, mutta Canth raivasi oman tiensä muun muassa yrittäjänä, kirjailijana, ajattelijana, lehtinaisena ja seitsemän lapsen yksinhuoltajana, huh! Myös Papin perheen vanhempi tytär on päässyt jatko-opintoihin, mikä kuvaa ajan ylemmän luokan etuja, harvojen siis, mutta näytelmässä käy ilmi, miten kouluttautumisesta ei naiselle tuossa ajassa nähdä olevan lopulta hyötyä. Jopa uudistusmielinen Jussi-veli sanoo: ”Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin  on naiselle tärkeintä kaikesta.” (s. 109). Isä puolestaan on sitä mieltä, että perheellä ei enää ole varaa kouluttaa tyttäriä, sillä konservatiivisen Aamurusko-lehden kustantaminen nousee tärkeämmäksi. Perheenpää tarraa kiinni menneeseen ja pyrkii lyttäämään monen muunkin hiukankin uusia tuulia tuovan asian. Pastorin hahmo on osuva kuva muutosta pelkäävästä ihmisestä: onhan uhattuna rutiinit, asema, totuttu järjestys. ”Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin itsekkäsyyden ja vallanhimon ilmauksia?” kysyy pastori. Ja jos sanoinkin, ettei näytelmä ole niin alleviivaava kuin aiemmin lukemani köyhien kuvaukset, niin kyllähän se paikoin on. Pakko on myös ajatella sitä, mitä tässä jätetään kertomatta niistä suomalaisista maijuista ja jusseista, joiden vanhemmat eivät satu olemaan ylemmän luokan edustajia, joten joutunen perumaan puheeni siitä, etteikö osuva ajankuvaus olisi ahdistavaa.

Perhe ja sen ristiriidat ovat tässä näytelmässä tärkeitä, ja perheenjäsenet edustavat erilaisia ihmistyyppejä ja ajatuksia. Pastori eli pappa on siis huolissaan uusista tuulista, joita lapset edustavat. Jussi ei halua jatkaa isänsä jalanjäljissä vaan ryhtyy Nuori Suomi -lehden toimittajaksi – siis täysin isän tahtoa vastaan. Isä kun on suunnitellut pojalleen uran Aamuruskon toimituksessa. Jo pelkästään ajatus siitä, ettei poika taivu tähän toiveeseen, tuntuu pöyristyttävän isää, ja tarinassa ajaudutaan välirikkoon. Äiti jää taustalle, Hanna-sisko asettuu veljensä puolelle. Maiju tuntuu lähinnä ajattelevan omaa haavettansa, jota hän siis lähteekin toteuttamaan. Omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa, ei liene helppoa astella omaa tietä, kun on nöyräksi yritetty iänkaiken lytätä, ja Maiju ahdistuu ja muuttuu harhaiseksi. Ei ole helppoa kellään, ei!

Papin perhettä lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä ahdasta osaa, joka 1800-luvun lopussa ja pitkään 1900-luvullakin naiselle ja tytölle osoitettiin. Yksittäisiä olivat Minnat, Idat ja Maijut, jotka pystyivät repimään itsensä omalle tielleen – ja Maijuhan ainakin hetkellisesti sekoaa tässä rimpuilussaan, eikä liene ollut helppoa Minnallakaan. Eivät nämä tahtonaiset, fiktiiviset tai todelliset, onneksi olleet ainoita, omaksi onnekseen ja monen muun. Papin perheessä näkyy kuitenkin, miten perheenäiti on alistunut miehensä tahtoon, vaikka näkisikin Hannan ja Maijun koulutuksen ja haaveiden täyttämisen tärkeyden, ja avoimeksi jää, miten Maijulle käy – toiveikkuutta on tämän nuoren näyttelijättärenalun saamissa kukkapuskissa ja aplodeissa ja siinä, miten Maiju suhtautuu ihailijansa herra Rastaan epäsuoraan kosintaan nauramalla puolen sivun verran. Sen kohdan haluaisin nähdä näyttämöllä vaikka heti, ja se on kohtaus, joka jää mieleeni, kun ajattelen Maijun hahmoa. Kouristeleva tyttö Kansallisen näytelmästä toivottavasti unohtuu jo pian.

 

Klassikkohaasteen lisäksi Papin perhe saa paikkansa Helmet-haasteen kohdassa 3, kotimainen klassikkoteos, sekä Sivutiellä-blogin Sirrin Feministisessä lukuhaasteessa.

Klassikkohaaste 2: Pojat

Paavo Rintala: Pojat. Kuvia vv. 1941-44. Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Otava, 1958.

Nappasin kirjani Klassikkohaasteeseen koulukirjaston hyllystä. Lukemani kappale oli lähes loppuun luettu, painos oli vuodelta 1977. Teokset eivät varsinaisesti olleet kovin kutsuvan näköisiä, ja ymmärrän, että nuoren kynnys tarttua näihin resuisiin pokkareihin on korkea… Jaksan edelleen suositella tätä, juurikin nuorille. Paavo Rintalan Pojat mainitaan monella ysiluokan ja lukion klassikkolistalla, ja se kertoo nuorehkojen poikien elämästä toisen maailmansodan ajan Oulusta. Miksiköhän tämä olikaan jäänyt jäänyt minulta lukematta? Kun oppilas loppusyksystä valitsi tämän luettavakseen, oli vihdoin minunkin vuoro. Hyvä niin! Elokuvan olen nähnyt, ja sen loppukohtaus on piirtynyt mieleeni, mutta lukukokemus avasi koko tarinaa uudella tavalla.

 
Pojat kertoo Immusta, Jakesta, Patesta, Matista ja Urkista, jotka elävät nuoren pojan melko huoletonta elämää sodasta huolimatta. Toki sota vaikuttaa elämään taustalla, ja varsinkin vuosien kuluessa sen vaikutukset näkyvät selvemmin. Rintala kuvaa poikiaan lämmöllä ja avaa vain hieman kerronnassa näiden isättömien vilperttien taustoja. Eivät isät (kaikki) suinkaan kuolleita ole, mutta poissa, sodassa, muualla, pojat elävät keskenään tai välillä yksinkin. Pääosassa ovat pojat, heidän keskinäiset suhteensa ja yhteensattumat muiden ihmisten, paikallisten ja vieraiden, kanssa. Henkilöt pääsevät usein ääneen, ja vuoropuhelussa hyrisyttävät murteet, niin paikallinen kuin välillä kaakkoismurrekin. Vuoropuhelussa kuuluvat niin poikien elämänvimma ja ölinä kuin lapsen totisuuskin, suurimmaksi osaksi hurja into ja vitsailu, toisinaan vähän vakavammat pohdinnat.

– Joo, joo kyllähän pojat, mutta kun me mennään vaanimaan sakemanneja ja, ja… (15)

Pojat käyvät koulua, mutta vapaa-aikaa on tietysti varsinkin kesäisin paljon. Saksalaissotilaat tuovat jännitystä, ja heiltä liikenee toisinaan erikoisuuksia, herkkuja, leipää tai tupakkaa, joko rehellisillä tai arveluttavammilla keinoilla. Pojat esimerkiksi vaanivat sotilaita, jotka ovat onnistuneet hurmaamaan nuoria suomalaisia naisia. Palkkana tästä on jännitys, ja vaaniminen on pojille leikkiä, jossa jännitys syntyy tietoisuudesta, että tarkkailtavat kohteet ovat paheksuttavia – tämän kuulee tietysti aikuisten puheista.

 

– En minä mihinkään erikoiseen, ratapihalle vaan, sakemanneille kaljaa myymään, Pate huusi juostessaan.

Äiti oli selitykseen tyytyväinen:

– Ei saa olla kauan, kymmeneltä pitää olla nukkumassa… Hyvä, että tietää, missä ne milloinkin, hän puheli itsekseen – – (30)

Sodasta ja poikkeustilasta otetaan irti se, mitä saadaan – jos ylioppilastyttö ihastuukin sotilaaseensa, ihastuu hän myös osin siihen, että hänen on mahdollista saada jotain ylimääräistä, ylellistä. Pojat hankkivat taskurahaa myymällä kaljaa, mutta tienaamisen lisäksi kaljakauppiaita kiinnostaa seikkailu ja vaara. Pojat-romaani onkin ennen kaikkea poikkeustila-arjen kuvaus. Se on kuvaus siitä, miten selvitään, eletään sodasta huolimatta.

 

Jake ei pelännyt vaikeuksia. Hän tunsi miten valtimot kaulassa ja rinnassa sykkivät, kädet pyrkivät vapisemaan. Kaljanmyynti oli Jakesta kaikkein jännittävin suhde saksalaisiin ja yleensäkin kaupanteko, ei hän vaanimisesta ei edes ammusten varastamisesta niin paljon koskaan innostunut. (34)

Pojat kokeilevat ja pähkäilevät sankaruutta, haluavat itse olla sankareita ja jollain tavoin pitävät sotilaitakin sankareina, kunnes sädekehä sotilaiden ympäriltä pikkuhiljaa haalistuu. Sotilaat eivät eivät meinaa kestää talven  kylmyyttä, ja pojat keksivät tehdä vaihtokauppaa villavaatteilla.  Tästä seikkailut käyvät yhä hurjemmiksi ja poikien meno arveluttavammaksi. Huono omatunto on kuitenkin yhdellä jos toisellakin, ja pojat yrittävät selitellä rikoksiaan melko hellyyttävästikin: kerskailevalta rautatieläiseltä on sopivampi varastaa kuin sotilaalta. Nämä öiset kauppaharrastukset vievät pojat todistamaan sotatilan synkkiä puolia – niin kamalia, etteivät pojat haluaisi päästää irti kuvitelmistaan. Seikkailut loppuvat hetkeksi, kunnes talvi kääntyy keveämmäksi kevääksi.

 

Pojat-romaanissa sota-aika näyttäytyy välillä raakana, mutta pojanmieli vetää vaanimaan ja tarkkailemaan kaupungin naisten mielihaluja ja menoja sekä haalimaan saksalaisia alastontutkielmia. Hauska tilanne ja hykerryttävää vuoropuhelua syntyy esimerkiksi silloin, kun kuvataan poikien teatterispektaakkelia tai kun pojat ryhtyvät tilastotieteilijöiksi. Tutkimusmenetelmänä on sotilassaappaissa kopistelu naisten ikkunan alla, mistä syntyy hulvaton mielikuva! Poikien ajatuksenjuoksu ja sanailu on muutenkin hauskaa luettavaa, vaikka välillä toistuvat katkokset ja lukuisat höö-, aah- tai hiaah-huudahdukset käyvät välillä ärsyttämään.

 

Pojat ei tietenkään ole hauska tarina, vaikka poikien menolle ei voi olla hymähtelemättä. Kuolema ja epäonni ovat  väistämättä läsnä, vaikka sotaa käydään kaukana. Oluenmyyntireissulla eksytään ruumisjunaan, hautausmaalla ihmetellään vanhoja ristejä ja pelätään uusia vielä tulevan, ja hajun huippu -vitsi kääntyy vakavaksi, kun Immu muistelee käyntiä ruumishuoneella. Immun veljen kuolema on surullinen ja konkreettinen todiste rintaman tapahtumista kaukana, mutta varsinainen surullinen hahmo on Jake Hoikka. Jaken muistan elokuvaversiosta – ja siitä loppukohtauksesta – ja alkuun lukiessani ihmettelin, miksei Jake tunnu nousevan esille. Pikkuhiljaa hänestä saadaan tietoja, ja tapahtumat hänen elämässään saavat nuoren pojan mielen järkkymään. Välillä kerronta keskittyykin häneen.

 

– Niin, aij…joo, niin, niin, Jake sanoi. Isä ei asunut enää kotona, isä oli suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ”koko perkeleen sotkulle”, isä oli lähtiessään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu oli varmasti syyllinen. Ei ollut muita mahdollisuuksia. Fritzille Mayer, yliluutnantti, kotoisin Münchenistä, ei hän voinut olla syyllinen, ei millään, hän oli aina kova nauramaan ja, ja … joo kyllä minä olisin nähny, jos Fritzillä olis paha mielessä, kyllä sen näkee ihmisestä päältä. Äiti … ei äiti millään voinut olla syyllinen. Silloin ei jää enää muita kuin minä. Minä. Joo. (196)

Pojat on edelleen ajankohtainen tarina monella tapaa, ja puolestani se jää vinkkilistalle. Kotirintaman kuvauksena se on mielenkiintoinen, mutta myös sankaruuden, nuoruuden, nuoren kasvun tai vaikkapa ystävyyden tarkasteluun siinä on paljon aineksia.  Puhekielen tarkasteluunkin tämä teos sopii, kun vuoropuhelua ja ajatuspuhetta on paljon ja puhekieli on kovin murteellista. Ja voisipa romaania ja elokuvaa tarkastella rinnakkain.