Klassikkohaaste 4: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe. Ilmestynyt vuonna 1891. Luin WSOY:n Laatukirjasto-pokkarin.

 

Tammikuun loppupuolella kävin vihdoin katsomassa Kansallisteatterin Canth-näytelmän. Lippuja varatessani ajattelin, että ehdin lukea niin Canthin tuotantoa kuin Minnastakin, mutta toisin kävi. Matkalla teatteriin luin hätäisesti Papin perheen esipuheen, mutta vasta näytelmän ja Klassikkohaasteen innoittamana sain täytettyä yhden aukon kirjallisessa sivistyksessäni – eli luettua Papin perheen. Kirjablogeissa julkaistaan tänään 31.1.2017 klassikkopostauksia. Osallistun haasteeseen toista kertaa, sillä tämä on hyvä tapa tarttua lukemattomiin klassikkoteoksiin. Ja niitähän riittää! Haastetta emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

klassikkohaaste

Canth-näytelmää suosittelen. Siinä törmäilevät uusi aika ja vanhat vaatimukset, ja katkelmat Minna Canthin tuotannosta ovat tehokkaita ajatusten herättelijöitä. Näytelmän jälkeen mietin, miten Minna Canthin ajatukset ja tuotanto ovat tai olivat yhtäaikaa ajattomia ja toisaalta aikaansa edellä. Samoin Papin perheessä on kysymys oikeastaan siitä, miten vanha ja uusi aika asettuvat vastakkain. Kyse on kuitenkin myös perheestä. Ja naisasiasta tietysti.

Vaikka Papin perheessä perheenisä on äärimmäisen vanhoillinen ja lapset taas lepattavat jo tulevassa, ei asetelma ole ärsyttävän osoitteleva. Papin perhe ei myöskään ole sillä tavalla ahdistava, kuin Canthilta aiemmin lukemani novellit ja näytelmät (Kuoleva lapsi, Lapsenpiika, Köyhää kansaa – apua, mitä näitä nyt on! Tuskaa ja ahdinkoa!), koska niitä ihmisiä, joilla menee taloudellisesti huonosti, ei kuvata. Toki heitä, tuon ajan valtaväestöä, ei voi olla ajattelematta. Loppu on jopa arveluttavan sovitteleva. Se olisi suorastaan siirappinen ilman kysymysmerkkiä ja aiempia tapahtumia:

Jussi: Sillä vapaus, se on aina pääasia.                                                                                   Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus?

Mutta rakkaus! Ehdoton rakkaus, rakkaus perheessä,  on yksi teemoista, joita nykyajassakin voisi tästä näytelmästä nostaa esille.

Jussi, Hanna ja Maiju ovat pappilan lapsia, jo aikuisia, tai Maiju siinä rajalla, 17-vuotias. Maijua ymmärtävät vain sisarukset, kun taas  isä haluaisi lukita hänet neljän seinän sisään ja nimittelee pojannulikaksi. Varsinkaan teatterihömpötykset eivät käy laatuun, mutta sisarukset kannustavat ”hulivili harakkaa” Ibsenin Nooraksi ja Shakespearen Juliaksi. Mahtavia viittauksia ahtaisiin asemiin muuten nuo näytelmät, vaikka teatteri ja näytteleminen veisivätkin ajatukset vapauteen ja luovuuteen. Lopulta Maiju itse asiassa karkaa Helsinkiin teatterin koenäytökseen. Siinä vaiheessa isosisaruksetkin ovat kääntäneet selkänsä isälleen, joka ei hyväksy uusia aatteita eikä näe tyttären koulutusta niin tärkeäksi kuin omien ajatustensa ajaminen näyttäisi Ilta- ei kun siis Aamuruskon toimitustyössä.

Olen aina ajatellut, että Minna Canth on ollut etuoikeutettu ajassaan, sillä hän on saanut opiskella.  Monella tavalla Canthin elämä on kuitenkin ollut haastavaa, ja arvostan hänen uskallustaan. Koulutus ehkä jäi kesken, mutta Canth raivasi oman tiensä muun muassa yrittäjänä, kirjailijana, ajattelijana, lehtinaisena ja seitsemän lapsen yksinhuoltajana, huh! Myös Papin perheen vanhempi tytär on päässyt jatko-opintoihin, mikä kuvaa ajan ylemmän luokan etuja, harvojen siis, mutta näytelmässä käy ilmi, miten kouluttautumisesta ei naiselle tuossa ajassa nähdä olevan lopulta hyötyä. Jopa uudistusmielinen Jussi-veli sanoo: ”Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin  on naiselle tärkeintä kaikesta.” (s. 109). Isä puolestaan on sitä mieltä, että perheellä ei enää ole varaa kouluttaa tyttäriä, sillä konservatiivisen Aamurusko-lehden kustantaminen nousee tärkeämmäksi. Perheenpää tarraa kiinni menneeseen ja pyrkii lyttäämään monen muunkin hiukankin uusia tuulia tuovan asian. Pastorin hahmo on osuva kuva muutosta pelkäävästä ihmisestä: onhan uhattuna rutiinit, asema, totuttu järjestys. ”Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin itsekkäsyyden ja vallanhimon ilmauksia?” kysyy pastori. Ja jos sanoinkin, ettei näytelmä ole niin alleviivaava kuin aiemmin lukemani köyhien kuvaukset, niin kyllähän se paikoin on. Pakko on myös ajatella sitä, mitä tässä jätetään kertomatta niistä suomalaisista maijuista ja jusseista, joiden vanhemmat eivät satu olemaan ylemmän luokan edustajia, joten joutunen perumaan puheeni siitä, etteikö osuva ajankuvaus olisi ahdistavaa.

img_2128

Perhe ja sen ristiriidat ovat tässä näytelmässä tärkeitä, ja perheenjäsenet edustavat erilaisia ihmistyyppejä ja ajatuksia. Pastori eli pappa on siis huolissaan uusista tuulista, joita lapset edustavat. Jussi ei halua jatkaa isänsä jalanjäljissä vaan ryhtyy Nuori Suomi -lehden toimittajaksi – siis täysin isän tahtoa vastaan. Isä kun on suunnitellut pojalleen uran Aamuruskon toimituksessa. Jo pelkästään ajatus siitä, ettei poika taivu tähän toiveeseen, tuntuu pöyristyttävän isää, ja tarinassa ajaudutaan välirikkoon. Äiti jää taustalle, Hanna-sisko asettuu veljensä puolelle. Maiju tuntuu lähinnä ajattelevan omaa haavettansa, jota hän siis lähteekin toteuttamaan. Omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa, ei liene helppoa astella omaa tietä, kun on nöyräksi yritetty iänkaiken lytätä, ja Maiju ahdistuu ja muuttuu harhaiseksi. Ei ole helppoa kellään, ei!

Papin perhettä lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä ahdasta osaa, joka 1800-luvun lopussa ja pitkään 1900-luvullakin naiselle ja tytölle osoitettiin. Yksittäisiä olivat Minnat, Idat ja Maijut, jotka pystyivät repimään itsensä omalle tielleen – ja Maijuhan aIrakin hetkellisesti sekoaa tässä rimpuilussaan, eikä liene ollut helppoa Minnallakaan. Eivät nämä tahtonaiset, fiktiiviset tai todelliset, onneksi olleet ainoita, omaksi onnekseen ja monen muun. Papin perheessä näkyy kuitenkin, miten perheenäiti on alistunut miehensä tahtoon, vaikka näkisikin Hannan ja Maijun koulutuksen ja haaveiden täyttämisen tärkeyden, ja avoimeksi jää, miten Maijulle käy – toiveikkuutta on tämän nuoren näyttelijättärenalun saamissa kukkapuskissa ja aplodeissa ja siinä, miten Maiju suhtautuu ihailijansa herra Rastaan epäsuoraan kosintaan nauramalla puolen sivun verran. Sen kohdan haluaisin nähdä näyttämöllä vaikka heti, ja se on kohtaus, joka jää mieleeni, kun ajattelen Maijun hahmoa. Kouristeleva tyttö Kansallisen näytelmästä toivottavasti unohtuu jo pian.

 

Klassikkohaasteen lisäksi Papin perhe saa paikkansa Helmet-haasteen kohdassa 3, kotimainen klassikkoteos, sekä Sivutiellä-blogin Sirrin Feministisessä lukuhaasteessa.

Klassikkohaaste 2: Pojat

Paavo Rintala: Pojat. Kuvia vv. 1941-44. Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Otava, 1958.

image

Nappasin kirjani Klassikkohaasteeseen koulukirjaston hyllystä. Lukemani kappale oli lähes loppuun luettu, painos oli vuodelta 1977. Teokset eivät varsinaisesti olleet kovin kutsuvan näköisiä, ja ymmärrän, että nuoren kynnys tarttua näihin resuisiin pokkareihin on korkea… Jaksan edelleen suositella tätä, juurikin nuorille. Paavo Rintalan Pojat mainitaan monella ysiluokan ja lukion klassikkolistalla, ja se kertoo nuorehkojen poikien elämästä toisen maailmansodan ajan Oulusta. Miksiköhän tämä olikaan jäänyt jäänyt minulta lukematta? Kun oppilas loppusyksystä valitsi tämän luettavakseen, oli vihdoin minunkin vuoro. Hyvä niin! Elokuvan olen nähnyt, ja sen loppukohtaus on piirtynyt mieleeni, mutta lukukokemus avasi koko tarinaa uudella tavalla.

 
Pojat kertoo Immusta, Jakesta, Patesta, Matista ja Urkista, jotka elävät nuoren pojan melko huoletonta elämää sodasta huolimatta. Toki sota vaikuttaa elämään taustalla, ja varsinkin vuosien kuluessa sen vaikutukset näkyvät selvemmin. Rintala kuvaa poikiaan lämmöllä ja avaa vain hieman kerronnassa näiden isättömien vilperttien taustoja. Eivät isät (kaikki) suinkaan kuolleita ole, mutta poissa, sodassa, muualla, pojat elävät keskenään tai välillä yksinkin. Pääosassa ovat pojat, heidän keskinäiset suhteensa ja yhteensattumat muiden ihmisten, paikallisten ja vieraiden, kanssa. Henkilöt pääsevät usein ääneen, ja vuoropuhelussa hyrisyttävät murteet, niin paikallinen kuin välillä kaakkoismurrekin. Vuoropuhelussa kuuluvat niin poikien elämänvimma ja ölinä kuin lapsen totisuuskin, suurimmaksi osaksi hurja into ja vitsailu, toisinaan vähän vakavammat pohdinnat.


– Joo, joo kyllähän pojat, mutta kun me mennään vaanimaan sakemanneja ja, ja… (15)

Pojat käyvät koulua, mutta vapaa-aikaa on tietysti varsinkin kesäisin paljon. Saksalaissotilaat tuovat jännitystä, ja heiltä liikenee toisinaan erikoisuuksia, herkkuja, leipää tai tupakkaa, joko rehellisillä tai arveluttavammilla keinoilla. Pojat esimerkiksi vaanivat sotilaita, jotka ovat onnistuneet hurmaamaan nuoria suomalaisia naisia. Palkkana tästä on jännitys, ja vaaniminen on pojille leikkiä, jossa jännitys syntyy tietoisuudesta, että tarkkailtavat kohteet ovat paheksuttavia – tämän kuulee tietysti aikuisten puheista.

 

– En minä mihinkään erikoiseen, ratapihalle vaan, sakemanneille kaljaa myymään, Pate huusi juostessaan.

Äiti oli selitykseen tyytyväinen:

– Ei saa olla kauan, kymmeneltä pitää olla nukkumassa… Hyvä, että tietää, missä ne milloinkin, hän puheli itsekseen – – (30)



Sodasta ja poikkeustilasta otetaan irti se, mitä saadaan – jos ylioppilastyttö ihastuukin sotilaaseensa, ihastuu hän myös osin siihen, että hänen on mahdollista saada jotain ylimääräistä, ylellistä. Pojat hankkivat taskurahaa myymällä kaljaa, mutta tienaamisen lisäksi kaljakauppiaita kiinnostaa seikkailu ja vaara. Pojat-romaani onkin ennen kaikkea poikkeustila-arjen kuvaus. Se on kuvaus siitä, miten selvitään, eletään sodasta huolimatta.

 

Jake ei pelännyt vaikeuksia. Hän tunsi miten valtimot kaulassa ja rinnassa sykkivät, kädet pyrkivät vapisemaan. Kaljanmyynti oli Jakesta kaikkein jännittävin suhde saksalaisiin ja yleensäkin kaupanteko, ei hän vaanimisesta ei edes ammusten varastamisesta niin paljon koskaan innostunut. (34)



Pojat kokeilevat ja pähkäilevät sankaruutta, haluavat itse olla sankareita ja jollain tavoin pitävät sotilaitakin sankareina, kunnes sädekehä sotilaiden ympäriltä pikkuhiljaa haalistuu. Sotilaat eivät eivät meinaa kestää talven  kylmyyttä, ja pojat keksivät tehdä vaihtokauppaa villavaatteilla.  Tästä seikkailut käyvät yhä hurjemmiksi ja poikien meno arveluttavammaksi. Huono omatunto on kuitenkin yhdellä jos toisellakin, ja pojat yrittävät selitellä rikoksiaan melko hellyyttävästikin: kerskailevalta rautatieläiseltä on sopivampi varastaa kuin sotilaalta. Nämä öiset kauppaharrastukset vievät pojat todistamaan sotatilan synkkiä puolia – niin kamalia, etteivät pojat haluaisi päästää irti kuvitelmistaan. Seikkailut loppuvat hetkeksi, kunnes talvi kääntyy keveämmäksi kevääksi.

 

Pojat-romaanissa sota-aika näyttäytyy välillä raakana, mutta pojanmieli vetää vaanimaan ja tarkkailemaan kaupungin naisten mielihaluja ja menoja sekä haalimaan saksalaisia alastontutkielmia. Hauska tilanne ja hykerryttävää vuoropuhelua syntyy esimerkiksi silloin, kun kuvataan poikien teatterispektaakkelia tai kun pojat ryhtyvät tilastotieteilijöiksi. Tutkimusmenetelmänä on sotilassaappaissa kopistelu naisten ikkunan alla, mistä syntyy hulvaton mielikuva! Poikien ajatuksenjuoksu ja sanailu on muutenkin hauskaa luettavaa, vaikka välillä toistuvat katkokset ja lukuisat höö-, aah- tai hiaah-huudahdukset käyvät välillä ärsyttämään.

 

Pojat ei tietenkään ole hauska tarina, vaikka poikien menolle ei voi olla hymähtelemättä. Kuolema ja epäonni ovat  väistämättä läsnä, vaikka sotaa käydään kaukana. Oluenmyyntireissulla eksytään ruumisjunaan, hautausmaalla ihmetellään vanhoja ristejä ja pelätään uusia vielä tulevan, ja hajun huippu -vitsi kääntyy vakavaksi, kun Immu muistelee käyntiä ruumishuoneella. Immun veljen kuolema on surullinen ja konkreettinen todiste rintaman tapahtumista kaukana, mutta varsinainen surullinen hahmo on Jake Hoikka. Jaken muistan elokuvaversiosta – ja siitä loppukohtauksesta – ja alkuun lukiessani ihmettelin, miksei Jake tunnu nousevan esille. Pikkuhiljaa hänestä saadaan tietoja, ja tapahtumat hänen elämässään saavat nuoren pojan mielen järkkymään. Välillä kerronta keskittyykin häneen.

 

Niin, aij…joo, niin, niin, Jake sanoi. Isä ei asunut enää kotona, isä oli suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ”koko perkeleen sotkulle”, isä oli lähtiessään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu oli varmasti syyllinen. Ei ollut muita mahdollisuuksia. Fritzille Mayer, yliluutnantti, kotoisin Münchenistä, ei hän voinut olla syyllinen, ei millään, hän oli aina kova nauramaan ja, ja … joo kyllä minä olisin nähny, jos Fritzillä olis paha mielessä, kyllä sen näkee ihmisestä päältä. Äiti … ei äiti millään voinut olla syyllinen. Silloin ei jää enää muita kuin minä. Minä. Joo. (196)



Pojat on edelleen ajankohtainen tarina monella tapaa, ja puolestani se jää vinkkilistalle. Kotirintaman kuvauksena se on mielenkiintoinen, mutta myös sankaruuden, nuoruuden, nuoren kasvun tai vaikkapa ystävyyden tarkasteluun siinä on paljon aineksia.  Puhekielen tarkasteluunkin tämä teos sopii, kun vuoropuhelua ja ajatuspuhetta on paljon ja puhekieli on kovin murteellista. Ja voisipa romaania ja elokuvaa tarkastella rinnakkain.