Toiseksi viimeinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, viides kirja 2010/2015. Suomentanut Katriina Huttunen.

Luin viidennen osan Knausgårdin Taisteluni-sarjasta pääosin lukumaratonin aikana. Maratontulos jäi vaatimattomaksi, mutta lukutapa toimi: kun luin 350 sivua järkäleestä vuorokauden aikana niin, että teos oli päivän pääasia, upposin entistä syvemmälle teoksen maailmaan (ja seuraavan päivän aikana jatkoinkin sitten loppuun lukuinnossani). Kun luin romaania, eläydyin ajankuvaan, ihmismielen kiemuroihin, kerrontaan. Annoin ajatusten liikkua: mietin kirjallisuutta, fiilistelin musiikkia, muistelin omaa opiskeluaikaani – ja toki myös aiemmin lukemiani Taisteluni-kirjoja.

Taisteluni-sarjan viides osa ehkä avautuu laajemmalle kuin aiemmat, tai nyt maailmaani osuivat lukuisat viittaukset kirjoihin, kirjailijoihin, musiikkiin ja kuvataiteeseen. Viimeisimmästä on vähiten, kun teos kuitenkin keskittyy kirjoittamisen ja kirjailijuuden kuvaukseen ja pohtimiseenkin  intohimoisen musiikinharrastajapäähenkilönsä kautta, mutta huomioni kiinnittyi myös erityisesti yhteen kuvataideviittaukseen. Skrivekunstakademietissa nuori kirjailijanalku saa tehtäväkseen kirjoittaa taideteoksen pohjalta (ja epäonnistuu! Taas! Eikä kestä kritiikkiä!). Ateneumissa juuri avatussa Tarujen kansat -näyttelyssä törmään Astrupin teokseen, ehkä samaan, jota teoksen nuori päähenkilö kuvailee etsiessään materiaalia tekstilleen (s. 120-121).

[Astrupin maalaukset] – – esittivät paikkoja jotka tunsin todellisuudessa, ne olivat tunnistettavia mutta eivät sittenkään. En yleensä ajatellut tai pohtinut tätä kaksinaisuutta, tilaa joka oli yhtä aikaa tuttu ja tuntematon, vaikka se oli minulle läheinen, suunnilleen samalla tavoin kuin en koskaan pohtinut tilaa johon siirryin lukiessani, vaikka olin tottunut vaihtamaan todellisuudesta toiseen ja kaipaamaan sinne melkein aina kun en ollut siellä.” (Taisteluni, viides kirja s. 121)

Lukukokemuksesta tekee vahvan ehkä juuri se, että lukiessani ajatukset liittyvät kerrottuun ja kuvattuun, koska materiaalia on paljon, ja luohan Knausgård eräänlaista ajankuvaakin. Taisteluni-teosten tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Lähellä myös siksi, että päähenkilöstä tulee tuttu, liiankin. Mietin liikettä samaistumisen ja etääntymisen, vieraudenkin välillä, kun pikkutarkan kuvauksen avulla lukijana uppoan toisten ihmisten maailmoihin ja maihin. Neljännestä kirjasta muistan, kuinka päähenkilöä oli vaikea ymmärtää, ja nyt tuntuu, että päähenkilön on vaikea ymmärtää itseään, vaikka tämä pohdinta on varmasti ollut läsnä kaikissa kirjoissa.

Mitä odotan viimeiseltä kirjalta? Luulen ainakin, että voi olla vaikeaa avata sitä, vaikka ainahan voi palata taas aiempiin osiin. Tästä viidennestä kirjasta jäi mieleen hämmennys, kun kerrottu taas risteytyi  aiemmin luetun kanssa. Millaiseksi onkaan muodostunut oma kuvani tarinan maailmasta, kuinka paljon siinä on muistettua, kuinka paljon kuviteltua? En välttämättä viimeisenkään osan luettuani osaa sanoa näistä mitään kokoavaa, mutta lukunautinto on toisaalta tähänkin asti ollut siinä, että voi ajelehtia tarinan maailmassa, joka kytkee ajatukset sekä pieneen minään että laajemmin ihmisenä olemiseen.

Advertisement

Matkalle Norjaan – ja pienen pojan maailmaan ja vaikka mihin

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ihmettelyä

Ystäväni kysyi, mikä siinä Knausgårdissa niin viehättää – ja minä en osannut vastata äkkiseltään. Nyt, neljännen Taisteluni-teoksen luettuani, koitan saada hänelle jonkinlaisen vastauksen, vaikka helppoa se ei ole. Vastaamisen tekee vaikeaksi myös se, että alkuhuuma on hiipunut ja nelonen ei aiheuttanut samanlaisia rakastumisen tunteisiin vertautuvia kuohahduksia kuin aiemmat osat, mutta kyllä ne loputkin kirjat on tietysti luettava.

Viehätys Taisteluni-sarjassa piilee ainakin kerronnan hitaudessa ja poukkoilevuudessa, siinäkin, että tarina paikoin katoaa ja lukija joutuu ihmettelemään: ”Siinäkö se juttu oli? Missä on käänne?!!?!” Vaikka elämä ja tämä kirjasarja on täynnä kertomuksia, juttuja, sattumuksia, eivät nämä yhdistykään suureksi kertomukseksi – ajatus kulkee omia reittejään, muistot värittyvät, haalistuvat arjeksi, arki on hidasta, ihmiselämä aika tylsä. Mutta Knausgårdilla on taito pysähtyä hetkiin, kuvata tarkkaan, näyttää sanoilla, viedä lukija mukaansa. Arki pysähtyneisyydessään ja tylsyydessään voi olla mielenkiintoista. Arki, mitä se sitten onkaan.

Isäsuhde on tietysti aihe, joka minua päähenkilön lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa kiinnostaa, ja isästä haluaisin lukea lisää. Sarjan alkupuolella kuvataan isän kuoleman jälkeistä aikaa, ja kuva isästä rakentuu sitten pikkuhiljaa seuraavissa osissa, kun Knausgård palaa lapsuuteen. Teemoista muistaminen, muistojen rakentuminen, liittyminen toisiinsa ja muistojen totuudellisuus ovat mielenkiintoisia. Välillä lukiessani uppoan kuvailuun, elettyyn elämään, sitten herään ajattelemaan – kuka voisi muistaa näin? Ehkä ei kukaan, mutta kuvitella voi: muiston voi rakentaa sanoilla uudeksi, samaksi ja ei-samaksi. 

Yksi ihmeellisyys, johon tutustumisesta olen nauttinut, on poikana olemisen kummallisuus. Toki omassakin elämässäni törmään hetkittäin siihen, että pienen pojan maailma saattaa olla todella erilainen kuin oma pienen tytön elämä lapsuuteni oli: töistä kotiin tullessani olen kohdannut kaksi kymmenvuotiasta, jotka porraskäytävään raikunutta kolinaa ja huutoa sekä kaverusten punaposkisuutta ihmetellessäni vastasivat ”vain vähän painineensa”. Mutta Knausgård vie lapsuuden kuvissaan lukijan mukaan tähän ihmeelliseen maailmaan, jossa tyttöjen uimalakki on vääränlainen ja metsästä löytyneet pornolehdet kaverusten yhteisiä aarteita.

Ja outous, oma lukunsa ja ihanuutensa. Ihmisten outous, päähenkilön ajatusten, päämäärien ja tekojen outous! Tietysti myös hahmon tuttuus on asia, joka sarjakirjallisuudessa kiehtoo: voin kokea tuntevani päähenkilön kuin ystävän, jopa liian hyvin siis. Henkilöt tulevat tutuiksi, ja lukijana eläydyn heidän maailmaansa, tunnen yhdessä, itken synnytyssalissa ja hautajaisissa.

Miksi neljäs kirja ei sitten viekoitellut niin kuin aiemmat? Ehkä siksi, että päähenkilön elämä on niin vierasta, niin kouriintuntuvan arkista, ruumiillista ja ahdistavaakin, että en lukijana haluaisi tietää aivan kaikkea. Yyh sitä seksin kaipuuta, yletöntä, älytöntä juopottelua, oksentelua, eritteitä, niitä epäonnistuneita humalaisia yhdyntäyrityksiä, yyh! No, lopussa naurattaa (ja vähän oksettaa), ja onhan tässäkin osassa tunteisiin vetoavia kohtaamisia isovanhempien, äidin ja etäisen isän kanssa. Yritän muistaa sen, mistä pidän: rehellisyydestä ihmiselämän arkisuutta kohtaan ja niistä kuvauksista, jotka vievät tilanteisiin ja maisemiin, joihin en muuten koskaan pääse – tai halua.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, ensimmäinen kirja ilmestyi suomeksi 2011, toinen 2012, kolmas 2013 ja neljäs kirja 2014. Norjaksi kirjat ilmestyivät 2009-2011.