Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. Otava 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi (2017), suomentanut Jaana Nikula.

”Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni. Tai tuo nyt on latteasti sanottu, noin varmaan sanovat kaikki, jotka tekevät kuolemaa. Mutta haluaisin uskoa olevani erikoinen tapaus, niin kuolemassa kuin kaikessa muussakin.” (s. 9) 

Kun Olimme kerran -romaanin päähenkilö, viisikymppinen Nahid, saa kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, hän raivostuu. ”Helvetin noita-akka”, hän ajattelee lääkäristä, joka ei lupaa paljoa elinaikaa. Miten epäreilulta lähestyvä kuolema tuntuukaan, miten hämmentävältä ja vaikealta! Teoksen kerronta on alusta asti tiivistä tunteiden mylläkkää, lyhyitä vuoropuheluita, nopeasti suuntaa vaihtavia ajatuksia, intensiivisiä kohtaamisia, ja tämä kaikki vangitsi minut täysin. Luin kirjan nopeasti, ja onhan se lyhytkin, mutta tarinassa on kirjan lyhyyteen nähden yllättävän paljon aineksia, ja siksi se ei meinaa päästää otteestaan.

Kun Nahid saa huonot uutiset, hän yhtä aikaa sekä raivostuu että ikään kuin lamaantuu. Samalla hänen ajatuksensa kulkevat muistoihin, ja kolmenkymmen vuoden takaisesta Iranista, Nahidin kotimaasta ja nuoruudesta siellä, paljastuu järkyttäviä asioita. Nuoruudessa on myös idealistista intoa ja iloa, hulluutta, ja lopulta myös pelkoa, ja Nahidin pieni perhe onkin joutunut pakenemaan Ruotsiin 1980-luvun alussa. Kun Nahid on nykyhetkessä, hän äksyilee tyttärelleen, vaikka tavallaan hän haluaisi olla kiltimpi. Hän kyllä kuulee ja näkee surun ja pahan olon, mitä hän aiheuttaa tyttärelleen, mutta silti sammakot purskahtelevat hänen suustaan. Tällä tavalla Nahidista tulee kovin inhimillinen surussaan ja kuolemanpelossaan, joka on tavallaan seurannut häntä aina. Hän ei todellakaan ole miellyttävä hahmo, mutta juuri siksi hän on niin mielenkiintoinen, koko teoksen ydin – ei ollenkaan tuttu henkilöhahmona mistään, vaikka hänessä paljon tuttua onkin. Eikä Nahid ole koko ajan vihainen ja äkeä (ainakaan ajatuksissaan), ennemminkin hän on vahva kaikissa tunteissaan.

Menneisyyden kuvailussa on hienoja välähdyksiä siitä, miten siskosjoukko elää itsenäistä elämää ja Nahid on mukana opiskelijapolitiikassa nuoruuden innolla. Näissäkin kohtauksissa on jo synkempiä varjoja, kun menneisyydestä kerrotaan tiiviisti ja kuvataan vain yksittäisiä kohtauksia. Kaikki muuttuu nuoren Nahidin elämässä äkkiä, ja lopulta tosiaan Nahid joutuu erilleen lapsuuden perheestään, sillä äiti ja siskot jäävät Iraniin, kun Nahid, hänen miehensä ja heidän pieni tyttärensä pakenevat Iranista. Pelkästään tähän pakenemisen pakkoon ja ajatukseen perheen jättämisestä taakse kiteytyy hirvittävät määrät surua ja kaipuuta, ja viimeisten Iranin-vuosien tapahtumiin myös kipua, pelkoa ja piilossa vietettyä aikaa.

”Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva?” (s. 80)

Nahidin tarinaan tiivistyy monen pakolaisen kokemuksia, vihjauksia siitä, millaista väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa voi olla lähdön taustalla tai millaista on joutua outoon, vieraaseen maahan, kaikkine pelkoineen ja traumoineen.  Nahid on monen muun pakolaisen tavoin joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, asettumaan sinne, mihin määrätään, olemaan erillään läheisistä ja tietämättä, mitä heille kuuluu. Hän jopa potee huonoa omatuntoa, sillä hän kokee hyljännensä äitinsä. Yksi koskettavista muistoista on kuvaus siitä, millaista vastaanottokeskuksessa oli – tai oikeastaan sitä ei kuvata. Kerrotaan vain lyhyestä puhelusta Iraniin, kun Nahid ei saa sanottua itkultaan mitään, tai miten hänellä on siellä Sonjansa, työntekijä, joka halaa ja itkee asiakkaittensa kanssa kaikkien erillisiä ja yhteisiä suruja. Vaikka kyseessä on vain yksittäinen maininta, jään siihenkin kiinni: on ihmeellistä, miten romaanissa muutamalla virkkeellä kuvataan taas niin paljon, paljastetaan, että kaiken surumassan alla on viipale myötätuntoa.

”Ajattelen saaren isoja puita. Ajattelen, ettei lapsenlapsestani tule samanlaista kuin minä. Hänestä tulee sellainen, jolla on juuret, ei mikään hiekkaihminen.” (s. 147)

Nahid saa elämänsä loppupolella hyviä uutisia, jolloin hänestä tulee esiin muitakin piirteitä kuin se alun raivo ja äkäisyys, varsinkin suhteessa tyttäreensä. Edelleen hän raivoaa mielessään, miksei tytär  vastaa hänen oikutteluihinsa, mutta samalla hän löytää vielä voimia yhteen taisteluun.  Syövän eteneminen on hirveää, ja on hirveää lukea siitä, mitä sairaus ihmiselle tekee – taaskaan ei ehditä kuvata paljoa, mutta tunnelma välittyy. Olimme kerran saa todella pysähtymään monen ajatuksen äärelle: siihen, miten kohtaamme toisiamme tai miten puhumme itsellemme, millaisia valintoja voimme tai emme voi tehdä. Se saa yhden pakolaisen tarinan kautta pohtimaan, millaista tuskaa ihmiset kantavat sisällään. Tunteiden myllerrys ei meinaa kaikota lukemisen jälkeen, olo on kuin vaikuttavaan elokuvaan uponneena. Edelleen ihmettelen tiiviyttä. Todellakin odotan, että kuulen tästä kirjailijasta lisää!

 

IMG_20180426_202200_009

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde on yksi tämänkeväisen Helsinki Litin vieraista. Sinne!

Mainokset

kuolema, suru, runo

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.  S & S, 2018. Tanskankielinen alkuteos Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage, suomentanut Katriina Huttunen.

IMG_20180425_130152

”Sinä laulat minussa.” (s. 25)

Suru kuuluu tässä pienessä teoksessa. Pelotti ottaa koko kirjaa lukuun, silti en voinut olla lukematta. Pysähtyä piti monesti, itkeä kertojan tahdissa, sulkea kirja ja katsoa ikkunasta tai sisälle omaa elämää.

Tässä kirjassa kuuluu myös runo. Se on rytmissä, joka luo itkua huohottavaa tahtia, kuristavaa ja riipivää tunnetta. Runoa on jo nimikin, joka saa melkein umpisolmuun. Kirjassa on myös runolainauksia, ja kieli on runollista, kerronta välillä runomaisen fragmentaarista.

Kuolemasta tässä on kyse, ennen kaikkea. Kyse on myös siitä, miten oman lapsen kuolemasta voi kirjoittaa. Tai kuolemasta ylipäätään.

Tanskalaisen Naja Marie Aidtin teoksessa Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja kuvataan suruprosessia, kun kirjailijan poika, kirjan nimessä mainittu Carl,  kuolee kamalalla tavalla 25-vuotiaana (voiko olla muuta kuin kamala tapa kuolla?). Kerronta etenee sykäyksittäin: se alkaa siitä, kun suruviesti on saapumaisillaan, palaa takaisin ajassa, keskittyy välillä hetkeen, muistoon, Carlin kuvailuun tai vaikkapa nimeen. Samoja tapahtumia kuvataan aaltomaisesti uudestaan, aivan kuin niistä ei voisi puhua, aivan kuin olisi liian vaikeaa puhua.

Kirjailija tuo kerronnassaan esille ryöppyäviä tunteita, raivoa ja surua, mikä näkyy niin kerrotussa kuin typografiassakin, mutta myös pohdiskelevaa, analyyttistä ihmettelyä. Ihmettelyn kohteena on esimerkiksi menetys ja toisaalta kieli ja kirjallisuus, kysymys siitä, miten kuolemasta voi kirjoittaa:

”Raa’asta surusta ei voi kirjoittaa taiteen keinoin. Mikään muoto ei sovi. Miten kirjoittaa todellisesta olemattomuudesta, elämän poissaolosta? Miten kirjoittaa siitä tuntemattomasta ja vaitonaisesta, minkä me kaikki tulemme kohtaamaan? Jos haluaa vältellä tunteilua, kipu pysäyttää lauseet kesken lauseen. Sanat riippuvat riveillä riittämättöminä ja mitättöminä, rivit katkeavat.” (s. 128)

Aidt myös esittelee lyhyesti muiden kirjailijoiden ajatuksia kuolemasta tai menetyksestä kirjoittamisesta, mainiten, lyhyesti lainaten. Kerronta kuitenkin keskittyy Carliin, kuolemanjälkeisen ajan kuvailuun, vaikka eteneminen on tosiaan poikkoilevaa, se liikkuu ajatuksesta ja hetkestä toiseen, aaltoillen muistojen, nykyhetken ja etäisten kirjailijoiden ajatusten välillä.

Tässä kirjassa on äärettömän paljon surua. Ja todella paljon rakkautta. Ja surua.

”Kirjoitan tuoksuorvokki, kirjoitan pikarililja, kirjoitan ruskeat silmäsi. Kirjoitan lumikello, kirjoitan saniaisenvihreä, kirjoitan sinä kaunis lapseni. Kirjoitan arvoituksellinen sinä, pikku aurinko, lapseni maankuoren alla. Kirjoitan täysikuu nousee yönsiniselle taivaalle, sydämeni on sairas, suruni on valkoinen.” (s. 57)

IMG_20180425_130019


 

Naja Marie Aidt on yksi tämän kevään Helsinki Litin vierailijoista, ja hän esiintyy tapahtumassa lauantaina. Toivon, että pääsen kuuntelemaan häntä.

Helsinki Lit  -kirjallisuustapahtuma järjestetään 25.-26.5.2018 Savoy-teatterissa.

 

Syksyinen luonnoslehtiö

Rakas lukupäiväkirjani… Kirjavuosi 2016 alkaa olla lopuillaan. Aikaa lukemiselle ei muka ole ollut niin kuin aiemmin, ja koska en ole kirjoittanut kaikesta lukemastani, ovat lukumuistot osin hataria. Kokosin tähän talteen muutamia  luonnosarkistoon unohtuneita kirja-ajatuksia. Osa teksteistä ovat olleet jo hyvällä mallilla, osa lähes pelkkiä otsikkoja.

Kohta voikin ryhtyä miettimään uudenvuoden lukulupauksia, vaikka minun lienee parasta tehdä myös kirjoittamislupaus!

 

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava, 2015.

Syksy ja synkät kirjat! Tai surulliset. Laura Lehtolan esikoisteosta Pelkääjän paikalla lukiessani nimittäin todellakin itkin, vollotin suorastaan (enkä ollenkaan ollut sen tarpeessa, niin kuin sitä joskus on – mutta ei esimerkiksi bussissa aamuruuhkassa matkalla töihin). Vaikka on teoksessa paljon muutakin kuin surua ja synkkyyttä, mietin, kannattaisiko pimeneviin villasukanpehmeisiin iltoihin haalia ennemmin kikatuttavaa kuin kyynelehdityttävää luettavaa. Onhan romaanissa huumoriakin, on siinä elämän onnellinenkin puoli. Ja niinhän se on, että se on se elämänmakuisuus, joka koskettaa.

Romaani alkaa siis siten, että päähenkilö Aapon puoliso alkaa kuolemaan: ”Hengityksesi oli vetävä parvekkeen ovi. Haukoit ilmaa sisällesi ja vinguit sen ulos.” Ajassa liikutaan ihastumisen hetkeen, takaisin sairastupaan, kuljetaan taas kohti nykyhetkeä. Luvuissa vuorottelee menneestä kertovien osuuksien keveys ja jo kuoleman varjostamien tilanteiden  painostava, puristava ahdistus. Kerronta on osin toteavaa, eikä liene spoilausta, jos sanon, että puoliso todellakin kuolee. Aapo on sairauden vieressä voimattomana seisova sivustakatsoja, jonka pitäisi pystyä pitämään kiinni sekä itsestään että muista elävistä, ennen kaikkea tyttärestään, kun vieressä kuolema riepoo rakasta kohti tyhjyyttä.

”Elsan lakki kahisee turvaistuinta vasten. Katuvalot viisevät auton molemmilla puolilla, muussautuvat toisiinsa jotenkin.                                                                            – Kuoleeko äiti?     – Kuolee.   – Ai ihan kokonaan?    – Ihan kokonaan. Me jäädään Elsa kahdestaan.  

Elsa ei vastaa. Se katsoo ikkunasta ulos.  

– Elsa, kuuletko sä?  Peilistä näen vain päänsä kääntäneen Elsan punaisen toppalakin.                  

– Isi, kuinka pitkä yksi kokonainen sähköjohto voi olla?”  (Pelkääjän paikalla, s. 45)

Pelkääjän paikalla -teosta lukiessa on mietittävä, miten epäreilu maailma onkaan. Ja samalla tietysti on todettava, miten eri tavoin sitä voikaan suhtautua vaikeisiin asioihin, kuten kuolemaan ja vakavaan sairauteenkin.

 

 Colm Tóibín: Nora Webster. Tammi, 2016.

Tässä tarinassa puoliso onkin jo kuollut. Pelkääjän paikalla -romaaniin verrattuna tunnetila on hyvin erilainen, jollain tavoin viileä, etäinen – mutta seesteisensumuisen pinnan alla kihelmöi elämä. Nora Webster  vie nimihenkilön mukana 1960-luvun Irlantiin, ja vaikka maailma kuulentoineen ja mielenosoituksineen räiskyy taustalla, on Nora Websterin elämä hillittyä. Katse kohdistuu siis nimihenkilö Noraan, yksinhuoltajaan, joka elää kyläyhteisön ja perheensä odotusten pienoisessa paineessa. Mutta tekee kuitenkin omat ratkaisunsa. Myönnän, että en muista paljoakaan tästä romaanista; muistan hienovireisen ahdistuksen, päähenkilön etäisen, hiljaisen olemuksen ja sen, miten mieleni teki huutaa päähenkilölle, käskeä häntä elämään. Muistan myös, miten kiinnostuin taas Irlannista joutuessani selvittelemään taustalla väreilevää poliittista taustaa. Romaani on kuitenkin ennemmin arjen ajankuva, Noran, yksinäisen nasen tarina: siinä kuvataan, millaista onkaan elää ahtaassa ympäristössä. Eikä sellaiseen kuulu vauhdikas juoni, vaan kamera kohdistuu arkeen ja ihmisiin.

 

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus. Alkuperäisteos Beckomberga – ode till min familj (suom. Outi Menna). Tammi, 2016. 

Marras-joulukuun vaihteessa lukemani Niin raskas on rakkaus kuuluu edellisten kirjojen kanssa surullisten tarinoiden sarjaan. Tämä teos kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni suosikkeihin, mutta miksi en kirjoittanut tästä mitään edes luonnoksiin?

Luin kirjan muutamassa päivässä (mikä on minulle harvinaista), sillä tarina imaisi outoon toden ja unen sekamelskaan. Niin raskas on rakkaus kertoo Jackiestä, välillä lapsuudesta, välillä nykyhetkestä, jossa Jackie on jo aikuinen. Lapsuuden miljöönä on Beckombergan mielisairaala, outo oma maailmansa, suljettu pieni kaupunki kaupungissa, paikka, jossa lapsuutta ei kuuluisi elää. Paikka, jota ei enää ole, mutta jollaisia on ollut, paljon. Sairaalassa on Jackien isä, Jim, joka pääsee ikään kuin turvaan mielisairaalaan. Jackie ei kuitenkaan pääse turvaan isältään, tämän itsetuhoisuudelta,  kuolemansynkiltä puheilta. Eikä Jackien äitikään ole lähempänä, vaan tyttö värisee mielikuvituksen ja raa’an todellisuuden sekamelskassa. Yksin.

Hienoa romaanissa on välähdyksenomainen kerronta, selittelemättömyys. Yksi henkilöistä on Olof, mielisairaalan pitkäaikainen asukki, joka ei kestä aitojen ulkopuolista maailmaa. Häntä kuvataan yksittäisissä lyhyissä luvuissa. Päähenkilö Jackien ja isän lisäksi tärkeä henkilö on myös sairaalan erikoinen lääkäri, joka elää omien sääntöjensä mukaan. Aika on rikkonainen, ja henkilöiden tarinoiden sirpaleista, menneestä ja nykyhetkestä syntyy erikoinen, epätäydellinen kuva, lukuhetkellä vahva, romaanin loputtua hetkittäin mieleen välähtelevä. Erityisesti Beckombergan sairaalamiljöö  vaikuttaa  menneen maailman kaikuna, ja sinne Jackiekin palaa, sairaalan jo sulkeuduttua.

 

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga, 2012.

Ja sitten aivan muihin tunnelmiin, moottorikelkan kyydissä. Alkusyksystä nappasin joltakin #pojatkinlukee-listalta Mikko-Pekka Heikkisen (veijari-)romaanin Terveiset Kutturasta, ja sainpa sitä suositella jo kohderyhmällekin. Itse en ihan vauhdissa pysynyt,  vaikka tarinan idea onkin herkullinen, mutta 15-vuotiaat pojat löysivät teoksesta kyllä ajattelemisen aihetta ja huumoriakin.

Terveiset Kutturasta -romaanin tarina on kyllä omaperäinen ja hulvaton. Yhteiskuntakritiikiltä ei vältytä, kun Heikkinen kuvaa Suomea, jossa pohjoisen ihmiset ovat saaneet kyllikseen etelän potuista, riistosta ja oikeuksien rajaamisesta, ja pohjoisen ja etelän välillä alkaa sisällissota. Yksi tärkeistä henkilöistä on Keskisuomalaisen toimittaja Aino, joka päätyy pohjoisen joukkoihin raportoimaan. Pohjoisessa valtaa pitää Poro (Pohjoisen regiimiorganisaatio), ja tärkeä järjestö on Saamen vapautusrintama. Sieltä vaikuttavat tarinan mielenkiintoisimmat tyypit, Oula lapinpuvussaan ja Toni Morottaja räppireleissään. Oula selostaa tilannetta omasta näkökulmastaan, ja välillä vastapuolen näkökulmaa valottaa nuori sotamies (jolla on ehkä jokin sotilasarvo, mutta tämä ala ei ole vahvuuteni) Jesse Purola. Kun Purola joukkoineen on kuvauksen kohteena, ei Tuntematon sotilas -viittauksilta vältytä. Purola nimittäin pohtii tavan takaa, mitä Koskela tekisi, kun hänen kaupunkilaisjoukkonsa toimii omilla säännöillään.

Kerronta koostuu lyhyistä lauseista, joskin välillä selitellään liiaksikin. Hyvänä lisänä vaihtuvien näkökulmien ohella toimivat Ainon kirjoittamat uutiset, vaikka toimittajalla olisi vielä harjoiteltavaa puisevassa uutiskielessä.

 

Bloggaamattomia kirjoja olisi vielä kasa, mutta tyydyn  vain lisäämään ne Helmet-lukuhaasteeseeni. Nämä osuvat kohtiin 8. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin (Lehtola, ja toki kaikki muutkin näistä), 32. Kirjassa on myrsky (Nora Webster – ainakin siinä sataa), 44. kirjassa joku kuolee (Niin raskas on rakkaus) ja 33. viihteellinen kirja (humoristisuus Terveiset Kutturasta -teoksessa kyllä viihdyttää).

img_1784