DocPoint x 2: pieniä ihmisiä, suuria kysymyksiä ja valtavia luonnonvoimia

Helsinki Documentary Film Festival 2019

Aatos ja Amine (Gods of Molenbeek, 2018), ohjaus Reetta Huhtanen

Aquarela (2018), ohjaus Viktor Kossakovski

Tämän vuoden DocPointin tarjonnasta pääsin nauttimaan kahden elokuvan verran. Luulen, että mitä tahansa ohjelmakartalta olisin valinnutkaan, olisin saanut ajateltavaa ja ihmeteltävää, mutta koska ehdin vain kahteen näytökseen, olen tyytyväinen siitä, että näin juuri nämä hyvin erilaiset, eri tavoin vaikuttavat dokumentit.

Viktor Kossakovskin Aquarela on ylistyslaulu veden voimalle ja ihmeellisyydelle. Ihminen on tässä näytelmässä pieni – niin outo, hauras ja ulkopuolinen suorastaan, sivustakatsoja. Elokuva alkaa jostain pohjoisesta. Meri on jäässä, ja jäätä kuvataan läheltä ja kaukaa. Jäällä on ihminen, joka etsii, kumartuu tähystämään jään läpi, tuo jäälle kairausvälineitä ja vipuja, kumiveneenkin; joku mulpsahtaa hyiseen veteen. Lopulta jään alta kiskotaan auto sellaisin ottein, että kerta ei ole ensimmäinen. Pian joku hurjastelee toisaalla jään läpi, pian kolmas. Tällaisia järjettömiä tekoja elokuvassa on useita – miksi lähteä purjehtimaan kaksin myrskyävälle Atlantille, miksi kyyristellä pimeässä vesiputousten takana luolissa tai lähteä veneellä merelle, kun jäätiköistä murtuu valtavia lohkareita? Ihminen on niin pikkuruinen, että turvallisuudenkaipuista hirvittää. Elokuva on tavallaan luontodokumentti, mutta ei kuitenkaan. Se ei kaipaa selostajan ääntä, ei tekstityksiä siitä, missä mennään ja ollaan.

Maisemat Aquarelassa ovat upeita, ja jään ja virtaavan veden äänet, myrsky, joka peittää kaiken alleen, ja murtuvat aallot ja hajoavat jäätiköt lumoavat ja kauhistuttavat yhtä aikaa. Ihminen on todellakin sivuhenkilöä mitättömämpi näissä kuvissa, mutta silti veden (ja tuulen) voima vetää puoleensa, ja tietysti joillekuille elokuvan maisemat ovat jollain tavalla jokapäiväisiä, arkisia eivät varmaan kuitenkaan. Kuvauspaikkalista elokuvan lopputeksteissä on valtavan pitkä. Kun elokuvassa ei juuri puhetta ollut, jäävät paikat nimeämättä. Jotkut voi arvata, mutta pääasia ehkä on se, että olemme tällä pallolla – pohjoisessa, etelässä, kaukana, merellä. Kuva vie yhtäkkiä, vaikkakin pehmeästi, uuteen maisemaan ja tilanteeseen, välillä lähelle, välillä ihmettelemään kaukaa. Tämä elokuva todella ansaitsi ison kankaan, ja hurja merenkäynti vaikkapa öisellä Atlantin yli -purjehduksella tosin sai katsojankin lähes merisairaaksi. Myös äänet saivat ansaitsemansa toiston. Elokuvassa on Eicca Toppisen musiikki, tosin musiikkia ei onneksi ole koko ajan, vaan luonto päästetään tässäkin etusijalle.

Aatos ja Amine oli elokuvafestarin avajaiselokuva, ja se valittiin sekä katsojien suosikiksi että kriitikon valinnaksi festivaalin ohjelmistosta, ja onnekseni tosiaan pääsin näkemään tämän elämää ja iloa pirskahtelevan teoksen festivaalin viimeisenä päivänä. Jos ihminen oli pienempi kuin pieni Aquarelassa, tässä elokuvassa kuusivuotiaat ovat sekä itse suuria että suurten kysymysten äärellä. Myös maailma ympärillä myllertää, mutta suurin taitaa olla ihmettelyn ja mielikuvituksen voima. Elokuvan englanninkielinen nimi on The Gods of Molenbeek, ja jumalia päähenkilökaksikko pohtiikin. Brysselin Molenbeekissä asuvat kuusivuotiaat nimihenkilöt keskustelevat suurista kysymyksistä niin keskenään kuin kotona ja koulussakin. Aatos sukeltaa pohdiskelemaan erilaisia jumalhahmoja ja kaipaa itselleen samanlaista jumalaa, joka Aminella on. Aatoksen koulukaveri taas ei jumalaa kaipaa, vaan kun kaverukset leikkivät metsässä, puhuu tyttö luonnosta ja sen tärkeydestä – ja siinä sivussa laitetaan sammakko suuhun, kiivetään puihin, ollaan tippumaisillaan likaiseen puroon ja syödään nokkosia. Välillä Aatos kokeilee erilaisia jumalarooleja ihailtavalla paneutumisella. Hän maalaa itselleen kultaiset Hermeksen siipikengät, esittelee Mauri Kunnaksen versiota Thorista ja huitoo sitten pihalla vasaralla ja kylpee Poseidonin viitassa kuultuaan koulussa esitelmän mytologian jumalista. Ja välillä tehdään kaikkea muuta.

Aatos ja Amine -elokuva sykähdyttää monella tavalla. Lapset ovat ihastuttavia aitoudessaan ja uteliaisuudessaan, heidän keskustelunsa saa niin hymähtelemään kuin ihan vähän kyynelehtimään (varsinkin lopussa, kun ystävykset eroavat). Kuva liikkuu välillä lapsen näkökulmassa, matalalla, esimerkiksi kadulla kulkevan sotilaan asevyön kohdalla. Elokuva vakuuttaa kysymisen tärkeydestä ja siitä, miten mielikuvituksen avulla suuria kysymyksiä voi käsitellä, vaikka käsittäminen on välillä mahdotonta. Elokuva pyrkii myös antamaan inhimilliset kasvot kuvaamalleen kaupunginosalle, jossa lapset ja perheet elävät elämäänsä, vaikka ympärillä räjähtää ja ollaan poikkeustilassa. Hetken myös mietin vuosia sitten näkemääni Fuocoammarea (Sodankylä 2016 -raportissa siitä lähinnä maininta), jossa samalla tavalla rakennetaan majoja, vaikka merellä ollaan hädässä.

Suurten voimien ja kysymysten keskellä mietin välillä elokuvaamista. Molempia elokuvia katsoessani huomasin välillä ajattelevani, miten kamera tai kuvaaja pääsee tilanteeseen vaikuttamatta liikaa kohteisiin, oli kohteena ihminen tai luonnonvoima. Näidenkin dokumenttien kohdalla olisi ollut mahdollista päästä kuuntelemaan Q&A-tilaisuutta, jossa ohjaaja olisi ehkä paljastanut vaikkapa sen, miten kamera-ajo onnistuu myrskyssä tyhjillä kaduilla Aquarelassa (ihmeellinen nykytekniikka!) tai kuinka paljon materiaalia tarvitaan, jotta saadaan rajattua niin sidosteinen kuva jumaltarupohdinnasta Aatos ja Amine -dokkarissa.

Upean tarjonnan lisäksi pakko antaa lisäpisteitä DocPointin järjestäjille upeasta lahjaideasta: esimerkiksi Aatos ja Amine elokuva saa palkonnoksi palasia ikimetsää. Myös näytöspaikat saavat kiitosta minulta, sillä toisen elokuvan näin uudistetussa Bio Rexissä, toisen Maximissa, vaikka en siis valinnut elokuvia näytöspaikka edellä.

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Gaël Faye: Pienen pieni maa. Like 2018. Alkuperäisteos Petit pays, suomentanut Einari Aaltonen.

IMG_20180325_115831

Afrikan mittakaavassa pienen pieni Burundi näkyy  kuvassa vihreänä Tanganjika-järven pohjoispuolella. Karttapallomme on Gaël Fayen Pienen pieni maa –romaanin tapahtumia edeltävältä ajalta, ja romaanin tarina sisältää jotain samaa nostalgiaa kuin tällaiset esineet vuosien takaa. Samoin kirjan kannessa on kirkas, houkutteleva, muiston kultaama tilanne lapsuudesta, jotain muuta, mitä todellisuus tai päähenkilön myöhemmät vaiheet ovat. Emme välttämättä halua palata noihin aikoihin, mutta raahaamme niitä mukanamme, unohtamatta, ja jos ne kuuluvat muistoihimme, ne ovat osa meitä eri tavalla kuin yksittäiset kulahtaneet esineet.

Pienen pieni  maa -romaanissa äänen saa Gabriel eli Gaby, joka palaa muistoissaan siis lapsuudenmaisemiinsa Burundiin ja hieman Ruandaankin. Muistot kerrotaan lapsen näkökulmasta, oikeastaan ei  kuitenkaan niin, että aikuinen  niitä muistelisi, vaikka kerronta ei olekaan vain lapsen ääntä. Näkökulma kuitenkin on: Gabyn  lapsuus  Burundissa näyttäytyy vihreänä, mangonmakeana ja vaihdellen jännittävänä ja vähän arkisenakin, vaikka minulle kuvaukset ovat välillä hyvinkin erikoisia. Vastakkaisia tunnelmia alun kepeälle kuvaukselle alkaa näkyä jo melko alkupuolella lapsuusmuistelua. On yö, jolloin vanhemmat riitelevät räiskyvästi, ja Gaby valvoo ja repii ajatuksissaan hyttysverkkoa. Ja toisena yönä Ruandassa alkaa sota, joka vaikuttaa  raastavasti koko Gabyn perheeseen. Se ei lopu vaan leviää, sotkee mukaansa kaikki. Myöhemmin Gabyn silmät avautuvat monella tavalla: hän näkee, miten ihmiset ovatkin toisiaan vastaan, miten leikkikavereissa on vihaa ja miten ihmisen arvoa tai arvottomuutta mitataan.

”Sinä päivänä, ensimmäisen kerran elämässäni, sukelsin syvälle tämän maan todellisuuteen. Törmäsin hutujen ja tutsien väliseen kuiluun, ylittämättömään rajaan, joka määräsi jokaisen jommallekummalle puolelle. Ja tuo puoli oli kuin lapselle annettu nimi, sen sai jo syntymässä ja sitten sen kanssa piti vain elää. Hutu tai tutsi. Jompikumpi. Kruuna tai klaava. Olin kuin näkönsä takaisin saanut sokea ja aloin ymmärtää eleitä, katseita ja lausumattomia sanoja, jotka olivat aikaisemmin jääneet minulta huomaamatta.” (s. 132)

IMG_20180325_134448_Bokeh__01__01

Pienen pieni maa ei kuitenkaan ole koko ajan synkkä, vaikka taustalla tapahtuu kauheuksia. Siksi romaanin lukeminen oli myös kiehtovaa eikä vain kamalaa, ja kiinnostavaa on sekin, että kuvattu miljöö on niin vieras – esimerkiksi Ruandasta olemme tietysti lukeneet vuosia (varsinkin vuosia sitten) hirveyksistä, mutta tämä tarina antaa toisenlaisen näkökulman. Toki kansanmurhat, sorto, sota, ahdistus ovat läsnä tässäkin, ja konkreettisesti johtavat siihen, että Gaby joutuu siskonsa kanssa pakenemaan ja muuttaa Ranskaan. Kuitenkin samaan aikaan, kun maa on myllerryksessä, ihmiset eri syistä täynnä vihaa ja kaunaa, on tuttu pölyinen kotikatu oma maailmansa piilopaikkoineen ja leikkeineen. Poikajoukon kasvaessa leikit tosin muuttuvat raaemmiksi, idylli särkyy ja toisten sydämet kovettuvat. Pienen pieni maa kuitenkin kertoo muustakin kuin raakuuksista, vaikka niitä nuori Gaby joutuu todistamaan ja niistä muistoissa kerrotaan.

Yksi ilahduttavista kerroksista tarinassa on se, miten kirjallisuus ja kirjat vievät nuoren pojan mennessään. Gaby ystävystyy naapuruston rouvan kanssa ja saa tältä kirjoja lainaan, ja lukemalla hän päätyy muihin maailmoihin, etäämmälle kaveriporukasta, jonka puheet sodasta, kuolemasta ja vastakkainasetteluista ahdistavat. Tällainen sadunomaisuus tuo keveyttä tarinaan, toivoa siitä, että kauheuksista voi selvitä. Kuitenkin sen kuuleminen tai siitä lukeminen, miten kirjallisuus vie mennessään, on jo riittävä syy iloon ja myös tämän kirjan lukemiseen.

Vaikka aihe ja kehyskertomuskin, kertojan eksynyt nykyhetki, ovat monella tavalla raskaita, on muistoista koostuva kokonaisuus täynnä iloa ja ihmetystä, enemmän sitä, mitä kannen raikas vihreys viestii, vähemmän sitä, mistä uutiset kertovat tai tuona aikana kertoivat. Hienous piileekin tässä ristiriidassa: lapsuuden valossa ja ihmetyksessä, kyvyssä elää hetki, ja aikuisuuden monimutkaisuudessa, joka ei jätä rauhaan. Pienen pieni maa on nopeasti luettu, mutta se jättää jälkensä, sekoituksen erilaisia vaikeasti nimettäviä tunteita ja erityisen ilon siitä, että kirjallisuutta on ja että se kannattelee.

”Sama juttu aina kun minulla on syntymäpäivä, raskas alakulo iskee minuun kuin trooppinen sadekuuro muistellessani isää, äitiä, ystäviäni ja loputtomiin jatkuvia juhlia puutarhan perällä suolistetun krokotiilin äärellä…” (s. 14)