Töttölöö! Tarjolla hulvatonta lastenteatteria perheistä ja puluista

Puluboin ja Ponin teatteri Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 31.1.2015

Teatterivuoteni avasi odotettu Puluboin ja Ponin teatteri Kansallisteatterissa. Seuralaisekseni sain viisivuotiaan kummipojan, jolle hahmot eivät olleet vielä tuttuja. Itsekin olen kuullut vain valittuja katkelmia Puluboin ja Ponin kirjasta, lähinnä Puluboin osuuksia, sillä kymmenvuotias lukija väitti taannoin kirjaa silmäillessään Ponin osuuksien olevan liian tylsiä. Taidan nyt tarttua kuitenkin tarinaan kirjanakin, mikäli tätä ilmeisen suosittua teosta saa kirjastosta lainaan – vaikka parhaat palat lienen jo saanut.

Puluboi (Jani Karvinen) on pulu ja hahmona hurmaava ja hulvaton: kakkahuumori nauratti lapsiyleisöä, ja hahmon rennon lempeä olemus muistutti asioiden valoisista puolista. Suruun auttaa bulla, yksinäisyyteen ystävä.

Poni eli Mai (Eeva Putro) on tyttö, joka ei halua leikkiä barbeilla tai ”hamstereilla joilla on pyssyt”, mitä äiti ei voi ymmärtää. Hän olisi mieluummin poni, ja onkin. Hän harrastaa teatteria, ja näytelmän yksi hienoimmista kohtauksista onkin Ponin, isän ja Puluboin riipaiseva näytelmä äidistä ”ylityöllistetylle äidille”.

Äidin hahmo (Emmi Pesonen) on ehkä yllätyksetön mutta karikatyyrinä hauska: työnarkomaaniäidiltä menee hermo ja hän lähtee Intiaan hidastamaan ja ymmärtämään, että höpsöt perheenjäsenet  ovat rakkaita juuri sellaisina kuin ovat.

Isä (Ilja Peltonen) puolestaan yllättää muuttuessaan kokonaan lampaaksi oltuaan aluksi vain hieman lammasmainen. Hän myöntyy esimerkiksi purkamaan mestariteoksensa kylpyhuoneen seinästä – mikä toki lopussa osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, kun lammasvaiheen jälkeen löytyy taiteilijan luovuus ja rohkeus ja teos meneekin kaupaksi.

Tarina on loppujen lopuksi aika surullinen: se tuo esille työhön uppoutuvan, luovuuden ja hulluttelun unohtavan vanhemman ahdingon loppuunpalamisineen. Perheen isä masentuu, lyö perheensä laimin ja jättää pikku tytön aikuistumaan liian varhain. Ja pulun koti tuhotaan, eikä rakkautta meinaa löytyä, klääks! Aikuisten maailma näyttäytyy siis melkein toivottomana, kun Helsingin yö ja kadutkin kuuluvat äkäisille, mustanpuhuville miehille ja naisille. Eipä ihme, että Poni olisi mieluummin poni! Mai-tytön elämä tosiaan on liian synkkää, ja siitä varmaan johtui kymmenvuotiaan lukuinnon hiipuminen. Teemat ovat tärkeitä mutta vaikeita, ja teatterissakin minua kaihersi viisivuotiaan vieressä: teki mieli sanoa, etteivät äidit karkaa, vaikka se ei ole totta. Hienoa tietenkin on, että vaikeita asioita ei piilotella, mutta sanoisin, ettei ainakaan viisivuotiasta nuorempaa kannata vielä viedä Puluboin ja Ponin teatteriin.

Laulut rytmittävät näytelmää ja tuovat siihen vauhdikkuutta. Viisivuotias jaksoi hyvin tämän melko pitkän näytelmän, varmaankin siksi, että laulut olivat hänestä parasta – kaikki laulut! Musiikissa mennään tyylilajista toiseen ja soitetaan tiskiharjakitaraa, heilutellaan kahvipannukahvakuulia ja tanssitaan. Ja soitetaan tietysti ihan oikeastikin.

Puvustuksessa oli käytetty hauskasti neuleita: taiteilijaisän nilkoissa vilkkuivat perinteiset raitasukat, mutta lintujen jalat oli verhoiltu paksuilla neuloksilla, jotka toivat kinttujen pintaan eloa. Myös räsynukke Minimillalla oli neulotut sukat, ja koko Puluboin höyhenpuku oli taiteiltu matonkuteesta: siipisulkina olleet lenkit löyhyivät rennosti mukana menossa ja paaaksun mahan peittona oli jämäkkä ryijypohja hapsuineen. Kansallisteatterin uumenissa on siis työskennellyt luova ja taitava käsityöläisten joukko, jota neuleharrastaja arvostaa – pukusuunnittelijan kekseliäisyyden lisäksi! Puvustuksesta vastaa Anna Sinkkonen, musiikista myös Minimillana esiintynyt Maija Ruuskanen.

Näytelmässä oli kaikin puolin värien ja musiikin iloa, katsomossa hörähtelivät sekä lapset että aikuiset, mitä nyt jotkut hieman itkeskelivätkin. En ihmettele kirjojen saamaa suosiota, ja erityiskiitoksen annankin pelkästään jo Puluboin hahmosta kirjailija Veera Salmelle. Pulu sai taas yhden fanin lisää.

FullSizeRender (1)