Vuosi vaihtuu – katsaus vuoteen 2016

Uuden vuoden ensimmäinen päivä. Pohdiskelen lukumaratonin aloittamista, mietiskelen vähän viime vuotta, suunnittelen jo tätä. Tänä vuonna tiedossa on ainakin taas upeita lukuelämyksiä, sillä niin moni viime vuoden helmistä on vielä lukematta. Lisäksi monessa teatterissa on tulossa valtavan mielenkiintoista ohjelmistoa: Komissa Kokki, varas, vaimo ja rakastaja, Kansallisessa ties mitä on jo meneillään, Q-teatterissa kiinnostaa Prinsessa Hamlet – ja lisäksi tarjontaa on näiden vanhojen varmojen lisäksi vaikka kuinka. Viime vuonna kävin muuten ensimmäistä kertaa Espoon kaupunginteatterissa, jossa näin vuoden vaikuttavimman näytelmän, Meidän luokan (ja iki-ihanan Seela Sellan, myöhästyneet synttärionnittelut hänelle!). Ehkä tänä vuonna yllätän itseni ja lähden kotiseudulta kauemmas teatteriretkelle.

Vuoden 2016 lukuelämykset ovat Minna Rytisalon Lempi ja Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Molemmissa kosketti hieno tarina, mutta erityisesti kerronta ja kieli. Elena Ferranten Loistava ystäväni oli myös yksi viime vuoden löydöistä, ja se vie ajatukset ihanasti tämän vuoden tulevaan kohokohtaan (tai yhteen niistä): Italian-matkaan. Toki itse tarina on kaukana nykypäivän turisti-Italiasta, ja sepä onkin kirjassa hienoa. Aion kirjoittaa tästä vielä tarkemmin hetken Lilan ja Lenún maailmaa sulateltuani. Sarjan toisen osa suomennos ilmestyy tänä vuonna, ja se on yksi odottamistani!

image

Lempi, kirjakaunokainen.

Viime vuonna luin yhteensä 43 teosta, joista vain yksi oli sarjakuvaa, yksi näytelmä. Varsinkin näytelmiä olisi tarkoitus lukea enemmän – ja oli viime vuonnakin, mutta Lukuharjoituksia-haastetta en saanut aloitettuakaan, ennen kuin se jo oli ohi. Haastan siis itse itseni. Nuortenkirjoja sen sijaan luin monta, ja tosi hyviä nuortenkirjoja luinkin! Erityisesti ihastutti Et kävele yksin, ja nyt olen koukussa Siri Pettersenin Korpinkehät-fantasiamaailmaan. Meidän jengin Zlatania olen voinut suositella myös sekä nuorille että sattumalta myös kirjakaupassa nuortenkirjahyllyjen välissä lahjakirjaksi. Nuortenkirjoja luen edelleen, seuraavana jonossa taitaa olla Maanalaiset. Et kävele yksin ja Korpinkehät ovat nimittäin ennemminkin nuorten aikuisten teoksia, ja etsin jatkuvasti uutta suositeltavaa yläkouluikäisille. Toki lukeva ysiluokkalainen nautiskelisi näistä (ja nuorempikin, mutta jotkin tapahtumat ovat aika rajuja), mutta tällä hetkellä olisi tärkeää löytää myös niitä kirjoja, jotka olisivat riittävän helppoja ja silti innostavia, koska huolenani on nuorten lukuharrastuksen hiipuminen. Aion jatkaa innostamista, joten vinkkejä kehiin!

Elokuvista en kirjoittanut paljoa tänä vuonna, mutta lienee selvää, että elokuvavuoden kohokohta oli taas Sodankylän elokuvajuhlat. Tänä vuonna en pääse Sodankylään, joten on nautiskeltava muistoista (ja vuoden 2018 elokuvajuhlien odotuksesta. Onneksi keväällä minua lohduttaa toukokuulle siirtyvä Espoo Ciné) ja hyvistä elokuvista. Yksittäisistä elokuvista (ja elokuvakokemuksista) mieleeni jäi Hymyilevä mies: se on sykähdyttävä, kaunis ja hieno. Näin hymyilevän miehen Orionissa erikoisnäytöksessä, ja kyllä sillä on merkityksensä, missä elokuva esitetään. Lisäksi elokuvan jälkeen näytettiin osa Olli Mäki -dokumentista. Hieno yhdistelmä: upea elokuvateatteri, tekijäpuheenvuorot, ilmassa väreilevä yleisön innostus, upea elokuva…

image

Kesäinen leffamaraton Sodankylässä: viisi näytöstä putkeen (välissä kahvia ja hämäriä höpinöitä).

Viime vuoden ajatuksille voin hieman hymähtää, ainakin mitä tulee Knausgårdiin: odotin kuudetta Taisteluani, ostin sen, ryhdyin kesäloman alkajaisiksi lukemaan, luin, taistelin ja luovutin. Oliko se Hitler, joka uuvutti, en muista. Tänä vuonna aion kuitenkin aloittaa alusta tai ainakin kirjanmerkin kohdalta. Onhan se selvitettävä, mistä tässä kaikessa on kyse! Toive nuortenkirjojen lukemisesta kuitenkin toteutui, ja heitinpä ilmaan toiveen joogainnostuksen löytämisestä. Sen sain, ja aion pitää siitä kiinni. Tälle vuodelle toivon aikaa itselleni tärkeille asioille ja hippusellisen armollisuutta itseäni kohtaan. Esimerkiksi tämä koko blogi on välillä jäänyt hunningolle, kun en ole mielestäni saanut aikaiseksi tarpeeksi kokonaisia tekstejä. Harjoittelin keskeneräisyyden sietokykyä nyt vuoden lopulla paljastamalla palasia luonnosarkistosta (toki raakileita hioen). Blogiani olen pohdiskellut muutenkin, jatkanko, vaihdanko osoitetta, luovutanko… Aloittaessani en ajatellut muuta kuin kirjoittamista ja nimikin – en tiedä, mistä se tuli –  mutta nyt haikailen jotain kirjallisempaa nimeä ja ehkä sittenkin Bloggeriin. Siirtämiseen tarvitsisin kuitenkin jonkun digigurun apua, sillä en haluaisi luopua jo kirjoittamistani (Blogger on muuten kyllä jo tuttu). Jos vielä vuoden päästä mietin samoja, aloitan vaikka kokonaan uuden blogin!

Blogimaailmasta vielä: tänä vuonna aion osallistua haasteisiin vain kirja jo valmiiksi kädessä. Yleensä hihkun mukaan kaikkeen, ja nyt harmittaa, että moni haaste jäi pahasti kesken. Toki nämä haasteet ohjailivat ehkä lukijan katsettani, joten eihän se intoilu hukkaan mene. Helmet-kirjaston haasteeseen osallistun hieman tavoitteellisemmin kuin viime vuonna, jospa vaikka saisin vihdoin koko listan täyteen. Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa on kutkuttavan mielenkiintoinen Muuttoliikkeessä-haaste, johon en varmaankaan pysty olla osallistumatta. Muuten luen kaikkea mahdollista, yhdessä (ainakin pojan kanssa taas Kepler62-sarjaa, kun se jatkuu), yksin, äänikirjoina, sarjakuvina. Ehkä tänä vuonna myös tietoa. Siis varmasti. Tämä olkoon lupaus! Ainakin yksi elämäkerta ja yksi jokin muu tietokirja!

image

Kesän lukusuunnat muuttuivat, ja tästä kasasta löytyy vielä luettavaa vuodelle 2017.

Onnea uudelle vuodelle, lukijani! Mahtavia lukuelämyksiä, avartavia kulttuurikokemuksia, valoa, liikettä ja kaikkea muuta hyvää! Kiitos hyvistä lukuvinkeistä ja ajatuksista sekä innostamisesta!

 

Mainokset

Diiva – kirja koko kesäksi!

Monika  Fagerholm: Diiva. Alkuperäisteos Diva ilmestynyt vuonna 1998.

Rakastan Monika Fagerholmin romaaneja. Rakastan mystisiä tiloja, joissa henkilöt leijailevat, puhuvat, toistelevat outoja fraasejaan, tiloja, joihin lukijana joudun. Rakastan sitä painajaisen tunnelmaa, jossa liikutaan Seudulla, Arpilammella, itäisessä oppilaitoksessa. Kieltä ja sanojen rytmiä rakastan myös.

Mutta Diiva! Ihaniin naisiin rannalla, Amerikkalaiseen tyttöön ja Säihkenäyttämöön rakastuneena olin ostanut myös tämän romaanin aikoja sitten itselleni (siinä on vieläpä fuksianvärinen kansi!), aloittanut, lukenut yli puolenvälin, luovuttanut… Nyt kolmen vuoden jälkeen aloitin Diivan uudelleen – ja luin sitä melkein koko kesän. Tarvitsin paljon välipaloja – dekkareita, nuortenkirjoja, pätkän elämäkertaa – ja varmaankin ilman Helmet-kirjaston lukuhaastetta olisin taas luovuttanut. Ja siltikään kyse ei ole siitä, että Diiva olisi tylsä tai millään tavoin huono. Vaikea se on. Se vaati minulta hyppyä romaanin repaleiseen ajatuksenvirtamaailmaan, irti päästämistä siitä, että PITÄISI YMMÄRTÄÄ, kummallisuuksien sietokykyä.

Katkonainen lukutapani tosin johti siihen, että loppuun päästyäni olin jo unohtanut paljon, mutta tunnelma ei jätä. Luin Diivaa sivun-pari kerrallaan, ja vain lukumaratonin aikana pystyin keskittymään pidemmän aikaa kerrallaan. Tauot ja poikkeamat muihin fiktioihin eivät olleet ymmärtämisen tai muistamisen kannalta hyvä asia, mutta kyllä teoksen – ja päähenkilön – maailmaan ujuttautuminen onnistui näinkin. Ja on hitaassa lukemisessa puolensakin, varsinkin jos sattuu olemaan tällainen liiaksi hyviin kirjoihin jumiutuva tyyppi: itku ja ikävä viimeisten sivujen koittaessa pysyy pitkään loitolla.

Kesällä lyhyessä kirjailijakohtaamisessa Fagerholm puhui paljon intuitiosta: miten nimet putkahtavat mieleen, miten kirjoittaessa romaanin rakenne muodostuu. Energia, salaisuudet ja oivallukset tulevat kirjoittaessa; kirjoittaminen on seikkailua, maailma, johon ei pääse sisälle olemalla rationaalinen. Hän painotti sitä, että tällainen virtaaminen on hänen tapansa, ei oikea tai väärä. Minulla oli tuolloinkin Diiva kesken, tuolloin olin taas luovuttamassa sen kanssa, mutta päätinkin vaihtaa lukutapaa: en analysoisi vaan leijuisin (tai ehkä pitäisi puhua uppoamisesta).

Mistä sitten Diivassa on kyse? Tytöstä, tyttönaisesta, kirjailijan tyttärestä, sanojen ja tarinoiden sekaan tupsahtaneesta. Tarinoista, elämästä joka rakentuu kertomuksena.

”Kaikki mitä kerron on totta. Minä olen Diiva, kolmetoista vuotta, kohta neljätoista. Minun nimeni on lempinimi. – – Ajattelukykyni on niin kehittynyt että se hipoo neroutta. Ajattelukyky syöksähtänyt yli äyräiden toiminnan tavoitteellisuuden kustannuksella.” Diiva s. 25

Diiva on kertoja, varmaankin tyypillinen esimerkki epäluotettavasta sellaisesta. Kerronnan lainehtivaa rytmiä rakentavat toistuvat lausahdukset, jotka tuntuvat irrallisilta, heitoilta, mutta toistuessaan ne luovat tunnelmaa. Diivassa on sanoja, jotka ovat Diivan kieltä: suukkojahalauslinnut, kiekkojuipit, kiekkoarki ja kiekkoyksinäisyys, möheltäjä… Välillä teksti on lihavoitua, välillä versaalit korostavat yksittäisiä sanoja tai lauseita. Katkonaisuus tekee kokonaisuudesta puheenomaista, vaikka kieli on pääosin kirjakieltä. Fagerholm kertoikin hakevansa tekstiin sellaista, mitä musiikki kuulijalleen tuottaa: äänteet, rytmi, äänenpainot koskettavat, vaikkei lukija saisikaan tunteistaan tai ajatuksistaan kiinni. Tunnelma on ilman sanoitustakin.

Diiva hämmentää sekä tarinan että ilmaisun tasolla, sanojen virta saa sanattomaksi. Luen tämän vielä uudestaan.

IMG_8430