Kieli, luonnonvoima

Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019.

IMG_20190319_182538

Ihmetys, lähes haltioituminen kielen äärellä. Ilmaisun kauneus ja yllättävyys. Näihin muutamaan sanaan tiivistyy paljon lukukokemuksestani, kun mietin Johanna Laitilan esikoisteosta Lilium regale. Tekee mieli etsiä lainauksia kielestä, käyttää liikaa huutomerkkejä ja vähän myös huokailla. Tällaisesta kirjallisuudesta todellakin pidän!

”He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja laski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärillään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä.” (prologin loppu)

Lilium regale kiehtoo niin kerronnan ja kielen kuin aiheidensakin osalta – päähenkilö Elsen isä kertoilee myyttisestä hirvestä, joka muutamassa kohdassa nousee uudelleen esille, ja kieli on  aiheena hieno, ja Laitilan kieli on  upeaa, aistivoimaista ja runollista. Romaani on kielikuvien vyörytystä, yllättäviä vertauksia ja sanavalintoja. Lisäksi kieli on tärkeässä osassa sekä liittämässä henkilöitä osaksi yhteisöä ja asuinpaikkaa, niin kuin dialogissa käytetty vahva  pohjoinen murre, ja toisaalta kielen tai yhteisen kielen poissaolo tuntuu välillä vahvana. Vaikka kieli on siis monella tavalla merkityksellinen teoksen maailmassa, yhtä lailla kyse on välillä puhumattomuudesta tai kadonneista sanoista  – jopa siitä, että sanoja asioille ei ole.

Ajallisesti romaani sijoittuu sodan loppupuolelle ja aikaan sodan jälkeen, vaikka alussa ja lopussa on lyhyt siivu nykyaikaa. Mietin tuota nykyhetken kehystä ja sitä, miten henkilöiden mukana jotain siirtyy eteenpäin niinkin pitkälle, vaikka kehyskertomus toki osoittaa myös sen, että aika on muuttunut. Säie menneeseen kulkee sukupolvien ja myös kielen kautta. Alussa Elisa hoitaa kuolevaa äitiään, Elseä siis, Ruotsissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu Elsen nuoruuteen. Idyllisistä yhteisistä metsäretkistä lapsuudessa siirrytään äkkiä sota-aikaan ja isän kuolemaan, mikä järkyttää Elsen äidin täysin  ja koko perheenkin siinä samalla. Mieleltään sairas, lähes puhumaton äiti, mummo, Else ja Elsen pienet sisarukset  joutuvat pakenemaan sodan alta Ruotsin puolelle, ja heidät majoittavan perheen luona Else löytää, muun muassa, kirjallisuuden. Ruotsi-kodin tyttären, Ingan, kanssa Else oppii ruotsia, ja tämä on yksi kohdista, joissa kieli ja sen ihmeellisyys erityisesti korostuu; kieli on yhtä aikaa tunnetta, tunnelmaa, aineetonta ja jollain tavoin myös orgaanista.

Glömma tuntui suussa raa’alta maksalta, pehmeältä ja märältä. Fan oli kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, fruktkött kylmää vettä kielen ja posken välissä ont tömähdys kurkussa.

Osan sanoista taas haistoi. Längtan tuoksui savulta ja isän nokipannukahvilta jo ennen kuin Else tiesi sen merkitystä – – .” (s. 126)

Kieli on merkityksellistä Ingalle ja Elselle myös runouden vuoksi, ja Edith Södergranin runot soivat monessa kohdassa tarinaa. Myöhemmin kirjallisuus on tärkeässä osassa Elsen elämää, kun hän on  piikana apteekkarilla ja tämän kirjakauppaa pitävällä vaimolla, Irinalla. Irina on yksi Elsen elämän tärkeistä naisista, vaikkakaan esimerkiksi Elsen lapsille nämä tarinat jäävät kertomatta. Elsen nuoruuden rakkaussuhteissa kielen lisäksi korostuu kehollisuus: fyysinen vetovoima, läheisyys, jopa ihmisen eritteet, hiki ja veri, kaikki aistit. Intensiivisiin hetkiin liittyy kuitenkin salailu. Pesemällä talon ja lakanat voidaan peittää ja vaieta paljon, ja rakkauttakin voi yrittää piilottaa.

Romaani kertoo naisten tarinaa: perheessä on enää naisia, kun nuorin sisaruksista jää Ruotsiin parempiin oloihin Elsen perheen palatessa sodan runtelemille kotiseuduilleen. Mummo yrittää pitää huolta järkkyneestä tyttärestään, Elsen äidistä, ja Else ja pikkusisko Anja jäävät  vaikenemisen ja kärsimisen verukkeilla hirveän Urho-enon armoille. Naisten ketju jatkuu kehyskertomuksen myötä Elsen lapsenlapsiin saakka, joista tosin vain lyhyesti kerrotaan – yhteyden menneisyyteen ja sidoksen mummon ja lapsenlapsen välillä luo taas kieli, jota Else ei ole siirtänyt tyttärelleen. Oikeastaan kehyskertomus tulee kielen vuoksi merkityksellisemmäksi: Else on lähes menettänyt kielen, ja äiti ja tytär elävät viimeisiä hetkiä kietoutuneina lähes kielettömään, ruumiilliseen tilaan, jossa kuitenkin hieman kadehditaan sitä, millaisen kuilun yhteisen kielen puute voi muodostaa.  Lapsuuden kieli, murre, yhdisti perheen ja sitoi paikkaan, mutta tällaista yhteyttä  ei enää lopussa ole. Kieleen siis kiteytyy paljon,  myös osia menneisyydestä, ja tavallaan tässäkin on kyse vaikenemisesta, mistä monella tapaa myös Lilium regalen tarina kertoo.

Kieli ja  raastava tarina sekä hieno kuvaus tässä romaanissa siis tekivät todellakin vaikutuksen, ja ihmettelen nyt, millaiseen kirjaan osaan tarttua seuraavaksi. Murteen osalta muistelin Rosa Liksomin teoksia, tarinan ja miljöön osalta toista lähivuosien lempikirjaani Minna Rytisalon Lempiä. Lilium regale on monitasoisuudessaan upea, ja varmasti palaan  nautiskelemaan sen runollisuudesta vielä uudestaankin.

”Koti                          

Sana hytisi ilmassa, kylmässä värjötellen, se siilasi pehmeästi multaa jalkojen alla, hiiskui hammasaihioissa ja tuoksui melkein samalta kuin ennen, auringon lämmittämältä maalta, pikkukiviltä, kostealta sammaleelta, mummolta ja papalta, keitetyiltä lakanoilta puutiinun pohjalla.” (s. 185)

Mainokset

DocPoint x 2: pieniä ihmisiä, suuria kysymyksiä ja valtavia luonnonvoimia

Helsinki Documentary Film Festival 2019

Aatos ja Amine (Gods of Molenbeek, 2018), ohjaus Reetta Huhtanen

Aquarela (2018), ohjaus Viktor Kossakovski

Tämän vuoden DocPointin tarjonnasta pääsin nauttimaan kahden elokuvan verran. Luulen, että mitä tahansa ohjelmakartalta olisin valinnutkaan, olisin saanut ajateltavaa ja ihmeteltävää, mutta koska ehdin vain kahteen näytökseen, olen tyytyväinen siitä, että näin juuri nämä hyvin erilaiset, eri tavoin vaikuttavat dokumentit.

Viktor Kossakovskin Aquarela on ylistyslaulu veden voimalle ja ihmeellisyydelle. Ihminen on tässä näytelmässä pieni – niin outo, hauras ja ulkopuolinen suorastaan, sivustakatsoja. Elokuva alkaa jostain pohjoisesta. Meri on jäässä, ja jäätä kuvataan läheltä ja kaukaa. Jäällä on ihminen, joka etsii, kumartuu tähystämään jään läpi, tuo jäälle kairausvälineitä ja vipuja, kumiveneenkin; joku mulpsahtaa hyiseen veteen. Lopulta jään alta kiskotaan auto sellaisin ottein, että kerta ei ole ensimmäinen. Pian joku hurjastelee toisaalla jään läpi, pian kolmas. Tällaisia järjettömiä tekoja elokuvassa on useita – miksi lähteä purjehtimaan kaksin myrskyävälle Atlantille, miksi kyyristellä pimeässä vesiputousten takana luolissa tai lähteä veneellä merelle, kun jäätiköistä murtuu valtavia lohkareita? Ihminen on niin pikkuruinen, että turvallisuudenkaipuista hirvittää. Elokuva on tavallaan luontodokumentti, mutta ei kuitenkaan. Se ei kaipaa selostajan ääntä, ei tekstityksiä siitä, missä mennään ja ollaan.

Maisemat Aquarelassa ovat upeita, ja jään ja virtaavan veden äänet, myrsky, joka peittää kaiken alleen, ja murtuvat aallot ja hajoavat jäätiköt lumoavat ja kauhistuttavat yhtä aikaa. Ihminen on todellakin sivuhenkilöä mitättömämpi näissä kuvissa, mutta silti veden (ja tuulen) voima vetää puoleensa, ja tietysti joillekuille elokuvan maisemat ovat jollain tavalla jokapäiväisiä, arkisia eivät varmaan kuitenkaan. Kuvauspaikkalista elokuvan lopputeksteissä on valtavan pitkä. Kun elokuvassa ei juuri puhetta ollut, jäävät paikat nimeämättä. Jotkut voi arvata, mutta pääasia ehkä on se, että olemme tällä pallolla – pohjoisessa, etelässä, kaukana, merellä. Kuva vie yhtäkkiä, vaikkakin pehmeästi, uuteen maisemaan ja tilanteeseen, välillä lähelle, välillä ihmettelemään kaukaa. Tämä elokuva todella ansaitsi ison kankaan, ja hurja merenkäynti vaikkapa öisellä Atlantin yli -purjehduksella tosin sai katsojankin lähes merisairaaksi. Myös äänet saivat ansaitsemansa toiston. Elokuvassa on Eicca Toppisen musiikki, tosin musiikkia ei onneksi ole koko ajan, vaan luonto päästetään tässäkin etusijalle.

Aatos ja Amine oli elokuvafestarin avajaiselokuva, ja se valittiin sekä katsojien suosikiksi että kriitikon valinnaksi festivaalin ohjelmistosta, ja onnekseni tosiaan pääsin näkemään tämän elämää ja iloa pirskahtelevan teoksen festivaalin viimeisenä päivänä. Jos ihminen oli pienempi kuin pieni Aquarelassa, tässä elokuvassa kuusivuotiaat ovat sekä itse suuria että suurten kysymysten äärellä. Myös maailma ympärillä myllertää, mutta suurin taitaa olla ihmettelyn ja mielikuvituksen voima. Elokuvan englanninkielinen nimi on The Gods of Molenbeek, ja jumalia päähenkilökaksikko pohtiikin. Brysselin Molenbeekissä asuvat kuusivuotiaat nimihenkilöt keskustelevat suurista kysymyksistä niin keskenään kuin kotona ja koulussakin. Aatos sukeltaa pohdiskelemaan erilaisia jumalhahmoja ja kaipaa itselleen samanlaista jumalaa, joka Aminella on. Aatoksen koulukaveri taas ei jumalaa kaipaa, vaan kun kaverukset leikkivät metsässä, puhuu tyttö luonnosta ja sen tärkeydestä – ja siinä sivussa laitetaan sammakko suuhun, kiivetään puihin, ollaan tippumaisillaan likaiseen puroon ja syödään nokkosia. Välillä Aatos kokeilee erilaisia jumalarooleja ihailtavalla paneutumisella. Hän maalaa itselleen kultaiset Hermeksen siipikengät, esittelee Mauri Kunnaksen versiota Thorista ja huitoo sitten pihalla vasaralla ja kylpee Poseidonin viitassa kuultuaan koulussa esitelmän mytologian jumalista. Ja välillä tehdään kaikkea muuta.

Aatos ja Amine -elokuva sykähdyttää monella tavalla. Lapset ovat ihastuttavia aitoudessaan ja uteliaisuudessaan, heidän keskustelunsa saa niin hymähtelemään kuin ihan vähän kyynelehtimään (varsinkin lopussa, kun ystävykset eroavat). Kuva liikkuu välillä lapsen näkökulmassa, matalalla, esimerkiksi kadulla kulkevan sotilaan asevyön kohdalla. Elokuva vakuuttaa kysymisen tärkeydestä ja siitä, miten mielikuvituksen avulla suuria kysymyksiä voi käsitellä, vaikka käsittäminen on välillä mahdotonta. Elokuva pyrkii myös antamaan inhimilliset kasvot kuvaamalleen kaupunginosalle, jossa lapset ja perheet elävät elämäänsä, vaikka ympärillä räjähtää ja ollaan poikkeustilassa. Hetken myös mietin vuosia sitten näkemääni Fuocoammarea (Sodankylä 2016 -raportissa siitä lähinnä maininta), jossa samalla tavalla rakennetaan majoja, vaikka merellä ollaan hädässä.

Suurten voimien ja kysymysten keskellä mietin välillä elokuvaamista. Molempia elokuvia katsoessani huomasin välillä ajattelevani, miten kamera tai kuvaaja pääsee tilanteeseen vaikuttamatta liikaa kohteisiin, oli kohteena ihminen tai luonnonvoima. Näidenkin dokumenttien kohdalla olisi ollut mahdollista päästä kuuntelemaan Q&A-tilaisuutta, jossa ohjaaja olisi ehkä paljastanut vaikkapa sen, miten kamera-ajo onnistuu myrskyssä tyhjillä kaduilla Aquarelassa (ihmeellinen nykytekniikka!) tai kuinka paljon materiaalia tarvitaan, jotta saadaan rajattua niin sidosteinen kuva jumaltarupohdinnasta Aatos ja Amine -dokkarissa.

Upean tarjonnan lisäksi pakko antaa lisäpisteitä DocPointin järjestäjille upeasta lahjaideasta: esimerkiksi Aatos ja Amine elokuva saa palkonnoksi palasia ikimetsää. Myös näytöspaikat saavat kiitosta minulta, sillä toisen elokuvan näin uudistetussa Bio Rexissä, toisen Maximissa, vaikka en siis valinnut elokuvia näytöspaikka edellä.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Alkuperäisteos Le otto montagne (2016), suomentanut Lotta Toivanen.

FullSizeRender

 

”Granan kylä sijaitsi laakson perukassa, ja sen ohitti huomaamatta kuin jonkin mitättömän mahdollisuuden; kylän yläpuolella kohosivat teräksenharmaat huiput ja sen alapuolella oli kieleke, joka teki pääsyn laaksoon vaikeaksi.” (s. 19)

 

Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta vie ainakin minut aivan tuntemattomaan maisemaan. Pohjois-Italiassa kohoavat vuoret jäätikköineen ja lumisine rinteineen ovat tärkeä osa tarinaa, ja niihin kytkeytyy niin vahvoja tunteita, että nämä vieraat seudut tuntuvat yhä houkuttavammilta myös minusta. Vaikka  osa kirjan viehättävyydestä liittyy upeisiin, haikailtaviin vuoristoseutuihin, osa ihastuksen alkua on jo siinä, etten juuri ole törmännyt italialaiseen kirjallisuuteen (paitsi Ferranteen, jonka uusia suomennoksia odotellessa on ihanaa löytää jotain muuta). Paljon on tässä teoksessa muutakin kiehtovaa!

 

Kahdeksan vuorta kertoo lapsuudenystävyksistä Pietrosta ja Brunosta. Pojat tapaavat, kun Pietron vanhemmat pääsevät Milanon kaupungin melskeestä ja kuohunnasta kesäpaikkaansa Granan kylään. Varsinkin Pietron isällä on kiihkeä suhde vuoristoihin ja huippuihin, ja hän vie myös poikaansa vuoristoretkille. Romaani kertoo myös isän ja pojan välisestä suhteesta, jossa poika tuntee epävarmuutta ja pyrkii heti aikuistuttuaan etäämmälle – ja vasta isän kuoltua oikeastaan näkee arvon yhteisissä asioissa. Tässä tarinassa siis vuoriston ihmeellisyydessä ja toisaalta myös yhdessä kulkemisessa.

 

Mielenkiintoista tarinassa on vuorten lisäksi päähenkilön, Pietron, ja tärkeän sivuhenkilön eli ystävän Brunon ystävyys. Ystävyyden synnyllä ja kestävyydellä kuvataan hienosti sitä, miten mutkatonta toisaalta lapsuudessa toisen kohtaaminen voi olla, ja toisaalta miten sujuvaa voi olla toisen kohtaaminen, kun yhdistäviä tekijöitä myöhemminkin on riittävästi. Brunoa ja Pietroa yhdistävät vuoret, vaikka kovin eri tavoin, ja lopulta suhde isään. Etäisyyksissä on kuitenkin jotain surumielistäkin, mutta se, mikä erityisesti tarinassa ilahdutti, oli kuvatun ystävyyden  syvyys välimatkasta huolimatta. Välillä on vain niin ihanaa lukea jotain etäisempää, tällaista tasaisesti eteenpäin soljuvaa tarinaa, jonka käänteissä ei tarvitse pelätä suurempia ahdistuksia. Surulliseksi tosin minut sai poikien elämäntilanteen erilaisuus, yksi vastakkaisuus sekin tässä tarinassa.

 

Maisemien kuvaus, vuorilla liikkuminen ja asuminen ovat tämän romaanin ydintä. Tärkeät ystävyyden tai isä-poika-suhteen kuvaukset kulkevat siinä sivussa, ja vuoriin, huippuihin, vaikeisiin jäätikkövaelluksiin ja vuoristoelämään liittyy paljon vertauskuvallisuutta. Vuoristoseudut ovat jylhiä, ja henkilöt suhtautuvat eri tavoin ympäristöönsä. Pietrolle vuorissa on jotain eksoottista, lomaa, kesää, myöhemmin ehkä pakoakin, Brunolle seudussa on sen sijaan pakkoa, selviytymistä ja luonnon kanssa yhdessä elämistä. Pietron isälle vuoret ovat jollain tavoin pakkomielle, kilpailukin.  Varsinkin isälle ja Brunolle vuoristo-olosuhteet vertautuvat myös elämän rajallisuuteen. Minulle vuoret edustavat etäistä kauneutta, ehkä jotain samaa kuin Pietron äidille, joka haluaa jäädä niittyvyöhykkeelle, mutta voisin kuvitella haluavani sittenkin johonkin korkeammalle. Tarinassa kuvatut jäätiköt, somerikot, joet, purot, rinteet gemsseineen ja luonnon armoilla olevat rakennukset jäävät mieleen ja houkuttavat ehkä joskus noille seuduille. Hienoa on päästä noihin maisemiin myös kirjallisuuden kautta.

 

”Oli kuin olisin yhtäkkiä ollut tuhat metriä alempana tai vaihtanut vuodenaikaa. Edessäni olivat kesän valo ja eläinten eläväiset äänet, takanani hämärä, synkkä syksy ja sen kosteat kalliot ja lumilämpäreet.” (s. 146)

 

Kahdeksan vuorta on Paolo Cognettin kuudes teos, ja se palkittiin 2017 Premio Strega -palkinnolla, joka on Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto. Toivottavasti moni lukija löytäisi tämän suomennoksen ja pääsee nauttimaan mutkattomasta, lempeänrauhallisesta kerronnasta. Ja toivottavasti saamme lukea suomennoksia kirjailijan muustakin tuotannosta!