Road tripillä unelmien perässä

Jack Chen: Kosmoksessa tavataan. Aula & co 2017. Alkuperäisteos See You in the Cosmos, kääntänyt Terhi Kuusisto.

Otsikkoni on hieman harhaan johtava, mutta tämän haluan muistaa Jack Chengin nuortenkirjasta Kosmoksessa tavataan: romaani on vaikuttava kuvaus unelmista, tavoitteista ja intohimosta, jotka kannattelevat vaikeuksista huolimatta. Unelmien ja intohimon, avaruustutkimuksen ja rakettien, vastapainona onkin sitten roppakaupalla murhetta ja elämän epäreiluutta. Ne jäävät kuitenkin taustalle (ja vähän turhan siirappisesti melkein ratkeavatkin), kun suloisista suloisin päähenkilö Alex, 11 vuotta, kertakaikkiaan suostuu näkemään vain hyvän ja itseään kiinnostavan (sillä miksi tuhlata aikaa muuhun? Kaikki tarvittavahan selviää kysymällä!).

Päähenkilö Alex tietää itsekin olevansa ainakin vastuullisuusiältään  vanhempi kuin virallisesti on. Jo alussa selviää, että Alex on ottanut kahden hengen talouden hoitaakseen, kun äiti nyt vain ei aina kykene. Äidillä saattaa nimittäin olla ”hiljainen päivä” tai hän saattaa lähteä kävelylle ilmoittamatta – ja viipyä päiviä poissa. Kotioloista ei kuitenkaan sen kummemmin kerrota, eikä Alex niitä ehdi tarinan alkupuolella kauhistelemaankaan (eikä hänen tyyliinsä kauhistelu sopisikaan tällaisissa asioissa. Tunnereaktioita herättää ennemminkin erinomainen hampurilaisravintola tai  Alexin ikioma koira Carl Sagan, joka tuntuu olevan päähenkilön läheisin läheinen). Alexille on valtavan tärkeä projekti: hän haluaa lähettää kultaiseksi spreijaamansa iPodin avaruuteen ja äänittää iPodille maailmanmenoa, lähinnä tarinointia omasta elämästään.

Tarinaa kerrotaankin nauhoitteiden muodossa: Alex pajattaa jatkuvasti, ja välillä ääneen pääsevät sivulliset henkilöt ja lopulta myös tärkeiksi osoittautuvat uudet tuttavuudet.  Alex on matkalla rakettifestivaaleille New Mexicoon, ja hän on suunnitellut matkansa tietysti itse. Suurin osa tarinasta kerrotaankin matkan päältä, sillä lopulta Alex päätyy festivaalikavereidensa mukana tien päälle.

”Uusi tallenne 1        6 min 11 s

Keitä te olette? Miltä te näytätte? Onko teillä yksi vai kaksi päätä? Vai enemmän? Oletteko te vaaleanruskeita niin kuin minä, vai sileitä ja harmaita kuin delfiinit vai piikikkäitä ja vihreitä kuin kaktukset?

Asutteko te talossa? Minä asun talossa. Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview’ssa, Coloradossa, Amerikan Yhdysvalloissa, planeetalla Maa.” (romaanin alku)

 

Vaikka Alex on yltiöpositiivinen ja melkein raivostuttavan (mutta kuitenkin lopulta suloisen) lapsellinen, on hän kuitenkin välillä surullinen ja todellakin pulassa moneen otteeseen. Hän kohtaa reissullaan läpi muutamankin osavaltion vain hyviä ihmisiä, mikä tekee tarinasta sadunomaisen, mutta joskus tekee hyvää lukea jotain melkein liian imelää. Ai niin, ei tämä tarina sentään ole pelkästään sitä. Lapsellinen kuvitelma ja tarkasti rajautuneet tavoitteet auttavat joskus suuntaamaan huomion tärkeimpään, muuntavat hankaluudet ratkaistaviksi tehtäviksi ja auttavat myös tarinan sivuhenkilöitä jäsentämään elämäänsä. Ehkä tarinan aikuiset ja aikuiset lukijatkin tajuavat hetken miettiä, mikä asia oikeasti olisi tavoiteltavan arvoinen.

Suosittelen tätä nuortenkirjaa ainakin kepeää luettavaa etsiville aikuisille. Nuorillekin aion suositella, tosin minua kiinnostaa, miten tähän välillä kovinkin lapselliseen päähenkilöön suhtautuu lukija, joka on itse juuri rimpuilemassa irti lapsuudesta. Ja vaikka sanon kepeää, on tarinassa paljon syvällisemmänkin pohdiskelun aineksia, joita erityisesti nuorison kanssa olisi hyvä keskustella: miten hyvin meillä onkaan, kun sairastuminen tai tapaturma ei suoraan vie vaikeuksiin, tai mitä sitten, jos niin käykin? Keneen voimme luottaa, miksi kuuntelemisen ja anteeksiantamisen taito ovat tärkeitä? Miksei sitäkin voisi pohtia tämän kirjan pohjalta, miksi olemme tottuneet ikärajoihin tai mitkä asiat meitä ylipäätään rajoittavat.

Screenshot_20180105-180532_01_01_01

Vuoden 2018 lukuhaasteista Kosmoksessa tavataan sopii kuin nakutettu Helmet-haasteen kohtaan 47: Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Mainokset

Rikki ja eksyksissä

Tua Harno: Oranssi maa. Otava 2015. Kansi: Timo Numminen.

image

Australia on minulle kaukainen, vieras, kaunis maa, ja Tua Harnon kirja houkutteli sekä kannellaan (lämpöä, valoa, väriä!) että aiheellaan – nuori nainen saapuu tälle vieraalle maalle, jättää kotimaahansa rikkinäisen, tahmaisen menneisyytensä ja koittaa etsiä itsestään ja ympäristöstään syyn elää. Tarinassa onkin samaa synkkää valoa kuin kannessakin: polttavaa hiekkaa, yksinäisyyttä ja rikkinäisyyttä. Lukukokemus oli ravisteleva, tarina ahdistava. Olikin ihanaa löytää taas uusi kirjailija, jonka kieli viehättää ja tarina vie. Oranssi maa on Harnon toinen romaani, ja esikoinen Ne jotka jäävät päätyi nyt lukulistalleni. Kunhan nyt saan sulateltua tämän lukukokemukseni.

 

Tarinan päähenkilö on kolmekymppinen Sanna. Nainen on päätynyt Australiaan Kalgoorlien kaivosalueelle tekemään graduaan loppuun, ja Suomeen jäävät etäiset isä ja veli, elämänhallintansa menettänyt äiti ja Sannan ex-mies sekä koko epäonnistunut pitkä yhteiselo. Romaanin ensimmäisen osan kerronnassa vuorottelevat ajan eteneminen Australiassa ja takaumat, Sannan muistot, jotka avaavat hänen menneisyyttään. Sanna on raskaana, epävarma, rikki. Ja silloin lienee otollinen aika haksahtaa johonkin henkiseen, niin kuin vaikkapa eheyttävään vaellukseen läpi hiekka-aavikon. Tai rakastua.

 

Sanna tapaa Australiassa ensin Raldan, entisen antropologin, joka toimii eräänlaisena henkisenä valmentajana. Ralda ottaa Sannan oppilaakseen, ja hänen mukanaan Sannan on määrä lähteä vaellukselle. Sanna on epävarmuudessaan ärsyttävän hyväuskoinen, mutta hahmona melko uskottava juuri siksi.

”Sanna koski hennosti Raldan kättä, nainen tarttui siihen. – Kaikki se ikävä jää taakse, Sanna. Voit päästää siitä irti nyt.” (s. 156)

Lyhyen kaivoksella oleskelunsa aikana Sanna tapaa myös rakkauden, ja Sannassa Martti, rakkauden kohde, löytää paikkansa, alkaa nähdä levottomassa elämässään mahdollisuuden asettua. Kun teoksen ensimmäinen osa keskittyy Sannaan, toisessa osassa näkökulma on myös Martilla. Silloin Sanna on jo vaelluksellaan, ja juonen osalta vauhti kiihtyy. Myös Martti on henkilönä mielenkiintoinen, ja niin, on hänkin on aika eksyksissä, etäällä itsestään ja tyttärestään, joka rimpuilee teini-ikäisen elämäänsä Sodankylässä.

 

Romaanin toisessa osassa kuvattu aavikkovaellus on karmivuudessaankin kiehtova. Ei ole vaikea ymmärtää, miten epävarma, särkynyt ihminen hakee rauhaa tai vahvistusta luonnosta tai jostakusta, joka näyttää vahvalta. Hiekkaerämaa on ihmeellinen, se häivyttää rajat ja päivien ääriviivat. Se kuluttaa, koettelee – ja eksyttää.

”Hän tunsi kuinka retki kaivertui ihoon, kuivatti silmät, hiekoitti taipeet, ja huulet rohtuivat ruvelle. Sanna mietti, miten aavikko huuhtoutui vatsan läpi kohtuun, ja kuinka lapsi kantoi itsessään aavikon tuulta, sen ääniä ja sen hiljaisuutta.

Aamulla Sanna venytteli teltan ulkopuolella. Viileän kostea ilma tuntui ravitsevalta, se helli kasvojen käsinyttä ihoa. Täydellinen sarastuksen hetki, puu levitti repaleista varjoaan teltalle ja hänen ylleen.” (s. 174)

Kaivoselämä, jota siis pääosin Martin näkökulmasta kuvataan, on puolestaan raakaa ja näköalatonta. Jo saapuessaan Kalgoorlieen Sanna joutuu kohtaamaan epämiellyttävää aggressiota, räävittömyyttä ja kovuutta – toki ehkä Sannan epätoivo ja suru värittävät vielä lisää näitä havaintoja. Kuitenkin Martinkin kohtaamat ihmiset ovat osin sijoiltaan, eikä eksyksissä ole ainoastaan siis Sanna. Kaivoselämän kuvauksessa surulliset ihmiskohtalot nousevat esille, mutta niin nousee myös surullinen ajatus maasta, siitä, mitä tuhoa kaivoksissa saadaan aikaan tai kaivosten tyhjennyttyä jää jäljelle tai millaisia jälkiä ympäri maailman koko ajan ihminen jättääkään. Kuvat valtavia maa-alueita riipivistä kaivoksista välähtelevät Sannan puheissa, ja tietysti kaivosmaisemaa kuvaillaankin. Nämä kuvat jäävät taustalle, ajatuksiin.

 

Pidin todella paljosta tässä teoksessa. Sannan tarina osoittautui jännittäväksikin, vaikka alussa uumoilin hiljaista itsensä etsiskelyä, ehkä jopa heiman pelkäsin kasvutarinaa. Henkilöt olivat osin ärsyttäviä mutta kuitenkin uskottavia, ahdistavia ja kokonaisia, ja kutkuttavaa oli eläytyä maisemaan, joka oli minulle uusi. Lukiessa mieleen tarrautuneet ajatukset eivät olleet heleitä, eivät ohitettavissa, ja paljoon voisi vielä palata ihmiskohtaloiden ja luonnontilan pohtimisen osalta. Juoni kieputteli loppua kohti ehkä hieman liikaa, mutta kokonaisuutta se ei haitannut. Harnon esikoinen on jo varauksessa.