Maisema vaihtuu

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset. Rajatrilogia 1. Alkuperäisteos julkaistiin 1992, Kaijamari Sivillin suomennos 2014.

image

 

Nuori mies John Grady Cole nousee ratsaille ja suuntaa ystävänsä Rawlinsin kanssa etelään, yli rajan Meksikon puolelle. McCarthyn teos vie lukijan matkassaan 1940-luvulle, karuihin maisemiin, jotka ovat minulle vieraita. Kuitenkin voin kuvitella, miltä kaksikon (ja hetkellisesti kolmikon) kulkemissa maisemissa näyttää – ei väliä, että mainitut paikat, kasvit tai maastonmuodot kuulostavat vain etäisesti tutuilta. Eikä haittaa, että osa espanjankielisistä repliikeistä jää ymmärtämättä, ennen kuin löydän sanaston teoksen lopusta. Oikeastaan se, etten kaikkea ymmärtänytkään, vei osaltaan syvemmälle tilanteisiin. Raja ei ole vain valtioiden välillä, vaan joskus myös ihmisten. Toisen puolelle on toki helpompi astua, kun kieli on yhteinen.

 

”He ratsastivat alas pohjoisrinteen viileneviin sinisiin varjoihin. Kivikkoisissa uomissa kasvoi saarnea. Kakia, eukalyptusta. Heidän alapuoleltaan lähti lentoon haukka joka kaarteli syvenevässä hämärässä ja pudottautui alemmas ja he potkaisivat jalustimet jalasta ja ohjasivat hevosia varovaisesti alaspäin kiemurtelevilla liuskekivipoluilla.” s. 69

Upotessani Kaikki kauniit hevoset -romaanin tarinaan ja aistiessani outoja maisemia ajattelin, että juuri tätä haluan kirjallisuudelta. Haluan joutua uusiin olotiloihin ja maailmoihin, nauttia ja kärvistelläkin henkilöhahmon kanssa, tuntea, surra kohtaloita – ja kaivata takaisin kirjan maailmaan kansien sulkemisen jälkeen, harmitella irti päästämistä jo ennen loppua. Joskus rakastan myös sitä tunnetta, kun havahdun tarinasta ja sen tunnelmasta osaamatta tarkemmin eritellä, mikä olikaan kaikkein parasta.

Teoksesta on tehty elokuva, ja trilogian toinen ja kolmas osa on suomennettu jo ennen tätä ensimmäistä, joten pääsen vielä uudestaankin näihin vieraisiin maisemiin ja myös nauttimaan McCarthyn kielestä ja kerronnasta.