Diiva – kirja koko kesäksi!

Monika  Fagerholm: Diiva. Alkuperäisteos Diva ilmestynyt vuonna 1998.

Rakastan Monika Fagerholmin romaaneja. Rakastan mystisiä tiloja, joissa henkilöt leijailevat, puhuvat, toistelevat outoja fraasejaan, tiloja, joihin lukijana joudun. Rakastan sitä painajaisen tunnelmaa, jossa liikutaan Seudulla, Arpilammella, itäisessä oppilaitoksessa. Kieltä ja sanojen rytmiä rakastan myös.

Mutta Diiva! Ihaniin naisiin rannalla, Amerikkalaiseen tyttöön ja Säihkenäyttämöön rakastuneena olin ostanut myös tämän romaanin aikoja sitten itselleni (siinä on vieläpä fuksianvärinen kansi!), aloittanut, lukenut yli puolenvälin, luovuttanut… Nyt kolmen vuoden jälkeen aloitin Diivan uudelleen – ja luin sitä melkein koko kesän. Tarvitsin paljon välipaloja – dekkareita, nuortenkirjoja, pätkän elämäkertaa – ja varmaankin ilman Helmet-kirjaston lukuhaastetta olisin taas luovuttanut. Ja siltikään kyse ei ole siitä, että Diiva olisi tylsä tai millään tavoin huono. Vaikea se on. Se vaati minulta hyppyä romaanin repaleiseen ajatuksenvirtamaailmaan, irti päästämistä siitä, että PITÄISI YMMÄRTÄÄ, kummallisuuksien sietokykyä.

Katkonainen lukutapani tosin johti siihen, että loppuun päästyäni olin jo unohtanut paljon, mutta tunnelma ei jätä. Luin Diivaa sivun-pari kerrallaan, ja vain lukumaratonin aikana pystyin keskittymään pidemmän aikaa kerrallaan. Tauot ja poikkeamat muihin fiktioihin eivät olleet ymmärtämisen tai muistamisen kannalta hyvä asia, mutta kyllä teoksen – ja päähenkilön – maailmaan ujuttautuminen onnistui näinkin. Ja on hitaassa lukemisessa puolensakin, varsinkin jos sattuu olemaan tällainen liiaksi hyviin kirjoihin jumiutuva tyyppi: itku ja ikävä viimeisten sivujen koittaessa pysyy pitkään loitolla.

Kesällä lyhyessä kirjailijakohtaamisessa Fagerholm puhui paljon intuitiosta: miten nimet putkahtavat mieleen, miten kirjoittaessa romaanin rakenne muodostuu. Energia, salaisuudet ja oivallukset tulevat kirjoittaessa; kirjoittaminen on seikkailua, maailma, johon ei pääse sisälle olemalla rationaalinen. Hän painotti sitä, että tällainen virtaaminen on hänen tapansa, ei oikea tai väärä. Minulla oli tuolloinkin Diiva kesken, tuolloin olin taas luovuttamassa sen kanssa, mutta päätinkin vaihtaa lukutapaa: en analysoisi vaan leijuisin (tai ehkä pitäisi puhua uppoamisesta).

Mistä sitten Diivassa on kyse? Tytöstä, tyttönaisesta, kirjailijan tyttärestä, sanojen ja tarinoiden sekaan tupsahtaneesta. Tarinoista, elämästä joka rakentuu kertomuksena.

”Kaikki mitä kerron on totta. Minä olen Diiva, kolmetoista vuotta, kohta neljätoista. Minun nimeni on lempinimi. – – Ajattelukykyni on niin kehittynyt että se hipoo neroutta. Ajattelukyky syöksähtänyt yli äyräiden toiminnan tavoitteellisuuden kustannuksella.” Diiva s. 25

Diiva on kertoja, varmaankin tyypillinen esimerkki epäluotettavasta sellaisesta. Kerronnan lainehtivaa rytmiä rakentavat toistuvat lausahdukset, jotka tuntuvat irrallisilta, heitoilta, mutta toistuessaan ne luovat tunnelmaa. Diivassa on sanoja, jotka ovat Diivan kieltä: suukkojahalauslinnut, kiekkojuipit, kiekkoarki ja kiekkoyksinäisyys, möheltäjä… Välillä teksti on lihavoitua, välillä versaalit korostavat yksittäisiä sanoja tai lauseita. Katkonaisuus tekee kokonaisuudesta puheenomaista, vaikka kieli on pääosin kirjakieltä. Fagerholm kertoikin hakevansa tekstiin sellaista, mitä musiikki kuulijalleen tuottaa: äänteet, rytmi, äänenpainot koskettavat, vaikkei lukija saisikaan tunteistaan tai ajatuksistaan kiinni. Tunnelma on ilman sanoitustakin.

Diiva hämmentää sekä tarinan että ilmaisun tasolla, sanojen virta saa sanattomaksi. Luen tämän vielä uudestaan.

Advertisement

Kirjojen yö, Sysmä

Tämä olkoon virallinen blogin yksivuotispostaus – vuosi sitten uskaltauduin vihdoin kirjoittamaan itselleni tärkeistä asioista, ja vaikka aina en kaikesta ehdikään, en kaikkea edes ajatella loppuun, olen onnellinen näistä kaikista väreistä, joita olen onnistunut kirjaamaan itselleni muistiin. Kiitos lukijoilleni, kommentit ovat innostaneet ja vieneet myös uusiin blogeihin, joiden lukemisesta on tullut minulle uusi ihana harrastus kirjoittamisen lisäksi.

Sysmän kirjojen yö 7.-8.8.2015

Kirjojen yö on jo viisivuotias kirjallisuus- ja kulttuuritapahtuma itähämäläisessä Sysmän kylässä, ja sisällön lisäksi myös sympaattiset mainokset ovat houkutelleet minua mukaan:

Tänä vuonna vihdoinkin pääsin nauttimaan Kirjojen yön tapahtumista. Aloitin perjantaina Villa Sarkian avoimista ovista, jatkoin iltamiin ja lauantaina vietin päivän kirjailijavieraita kuunnellen. Lauantai-ilta olisi jatkunut vielä Majutveden rannalla jameissa, mutta kotiseutu kutsui jo kulttuurimatkailijaa.

Villa Sarkia on Nuoren voiman liiton ja Sysmän kunnan ylläpitämä kirjailijaresidenssi, ja tämänhetkiset vieraat olivat järjestäneet ohjelmaa ja pientä tarjottavaa – lomatunnelmissani löysin paikalle tosin vasta esitysten jälkeen, mutta sain esittelykierroksen ja ilon tutustua asukkaisiin myöhemmin illalla. Iltaohjelma Sysmän hienolla teatteritalolla oli vaikuttava: illan ensimmäinen esitys oli Essi Luttisen ja Petri Haapasalon Rakkauden kartta – La carte du tendre. Rakkaus, mikä ihana aihe! Ja miten hienosti runot, laulut ja tekstikatkelmat oli koottu, niin että itse liikuin tunnetilasta toiseen – kyyneliä kirvoitti tulkinta Tamara Lundin Sinun omasi -kappaleesta (ja sitä ennen kerrottu tarina), hymyn nostattivat esimerkiksi katkelmat Väestöliiton parisuhdeoppaasta ja encorena esitetty M.A. Nummisen Varkain vattupensaan taa. Essi Luttinen on upea, muuntautumiskykyinen ja herkkä esiintyjä, eikä minua lainkaan haitannut, etten ymmärtänyt kaikkia sanoituksia, kun tunnelma oli asitittavissa ja kuviteltavissa musiikin kautta.

Väliajan jälkeen oli vuorossa näyttelijä Mirjami Heikkisen ja viola da gambaa soittavan Mikko Perkolan Hippopotamus, Eeva-Liisa Mannerin tekstiin perustuva tarkkarytminen, herkkä, hauska, viimeistelty, kaunis ja ihastuttavan absurdi esitys. Mirjami Heikkinen lausui, esitti ja eläytyi ihastuttavan läsnäolevasti, ja esiintyjien yhteistyö oli toimivaa niin kuin tekstin, äänen liikkeen ja musiikin yhteen liittyminen. Ihmeellinen soitin muuten tuo viola da gamba, minulle tuttu vain Kaikki elämäni aamut -elokuvasta (joka muuten aikanaan teki vahvan vaikutuksen nuoreen tyttöminään).

Lauantaina Sysmän kirjakaupalla Tarleena Sammalkorpi ja JP Pulkkinen haastattelivat kirjailijavieraita Olli Jalosta, Monika Fagerholmia, Petri Tammista ja Kimmo Oksasta, ja Jarmo Heikkinen luki ihanan rauhallisesti tarkkaan valittuja katkelmia kirjailijoiden teoksista. Olli Jalonen kertoi kirjoittamisestaan ja jonkin verran myös vuodesta 1972, ajasta, johon pääsee sisään myös lukemalla romaanin Miehiä ja ihmisiä. Itse Jalonen oli sukeltanut tuohon aikaan esimerkiksi lukemalla lehtiä päiväkaupalla. Kirja on lukulistallani, johan kävin jo 60-luvullakin tänä kesänä, kun luin Honkasalon uusimman teoksen.

Monika Fagerholmin teoksista olen pitänyt todella paljon ja odotinkin hänen puheenvuoroaan – harmi vaan, että hänellä oli kiire heti esiintymisen jälkeen, enkä ehtinyt kiittelemään häntä. Fagerholm puhui kirjallisuudesta, kirjoittamisestaan, teostensa vastaanotosta ja kirjallisuuden (ja taiteen) merkityksestä. Olen pitänyt Fagerholmin teoksia vaikeina tai vähintäänkin vahvaa keskittymistä vaativina, ja tälläkin hetkellä etenen hyvin hitaasti Diivan lukemisessa, mutta kirjailijan kommentit avasivat uusia näkökulmia hänen teostensa käsittelyyn. Fagerholm puhui esimerkiksi siitä, miten hyvässä, ”elävässä” kaunokirjallisuudessa pitää olla jokin särö; toki pitää olla rakenne, muttei liian hiottu, kielen pitää olla hyvää, mutta ennen kaikkea elävää. Hän puhui myös intuition merkityksestä kirjoittamisprosessissaan ja siitä, miten kirjallisuudessa rytmi, äänteet ja äänenpainot voivat tuottaa samanlaisia sanoittamattomia kokemuksia kuin musiikki kuulijassaan voi tuottaa. Tämä onkin se, mikä Fagerholmin teoksissa sykähdyttää: tiiliskivimäinen romaani onkin välillä kuin runo, jossa kieli väreilee ja soi.

Katja Kettu ei päässytkään paikalle, mutta hän esiintynee myöhemmin syksyllä monessa tilaisuudessa. Kun kulttuurisyksy taas käynnistyy, taidan toden totta hakeutua kirjallisuustapahtumiin ahkerammin. Ja ensi vuodeksi merkkaan Kirjojen yön kalenteriini, niin hyvän mielen tapahtuma tämä oli!

Kaunokirjallisuuden kyllästyttämään viikonloppuuni kuului myös vierailu Sysmän uudessa kirjastossa. Kirjasto oli avara, hiljainen ja kaunis. Erityisen vaikutuksen teki Marjatta Tapiolan teos korkean kirjastosalin seinällä sekä lukusalin huopapäällysteiset tuolit. Kirjasto on muuten kunnanvirastossa ja kuvassa näkyvä sali on entinen valtuustosali.