Lempeä katse lukuvuoteen 2019

Goodreadsiin listaamiseni kirjojen mukaan luin viime vuonna 114 kirjaa, ja se on paljon minulle! Kirjoittaminen kuitenkin jäi – osa viime syksyn upeista elämyksistä kutkuttelee ja odottelee vielä, ja ainakin Bollaan aion lukupiirin vuoksi tarttua vielä uudestaan ja myös kirjoittaa siitä, mutta päätän olla lempeä itselleni ja suunnata katsetta ennemmin eteenpäin, tähän uuteen vuoteen, ja katsoa, josko tänä vuonna muistaisin/jaksaisin/malttaisin istua useammin alas kirjoittamaan ja pohdiskelemaan luettua.

IMG_20191017_152220

Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö kuuluu vuoden parhaimpiin lukemiini kirjoihin. Se voittaisi myös kaunein kansikuva -kisan helposti.

Vuonna 2019 luin siis paljon, ja aika monesti pääsin teatteriinkin. Väsymys, joka oli pahimmillaan syksyllä, tosin hieman esti teatteriretkien suunnittelua, sillä pelkäsin nukahtavani pimeään teatterisaliin (joskus nukahdinkin, ja se ei siis johtunut esityksestä). Syksyn väsymyksessä kuitenkin pääsin esimerkiksi ihailemaan Pientä merenneitoa, jonka väriloisto piti todellakin hereillä, ja ihmettelemään Sapiensia (jonka haluaisin vielä nähdä uudestaankin). Keväällä ramppasin ahkerammin teatterissa, ja yksi ehdoton suosikki oli Kaikki hienot jutut. Rakastin sitä! Samoin Q-teatterin Medusan huoneon yksi mieleen jääneistä. Q-teatteri kutsuu tänäkin vuonna varmasti, sillä se on yksi lemppariteattereistani Helsingissä.

Elokuvavuoden kohokohta on ikuisesti Sodankylän filmifestivaalit, ja uusi reissu on jo suunnitteilla. Elokuva-aiheesta kirjoitan vieläkin vähemmän kuin kirjoista tai teatterista, ja ehkä siksi moni nähty unohtuu. Viimeisimmät elokuvaelämykset olivat georgialainen And Then We Danced – tanssia! Ihanaa! –  ja Nuoren naisen muotokuva, josta varmasti tulee tämän vuoden ”pakko nähdä” -leffa. Elokuva ja elokuvateatterit ovat minulle tärkeitä, vaikka en ehdikään elokuviin niin usein kuin haluaisin. Siksi yritänkin valita teatteriksi jonkin suosikeistani, kun leffaan pääsen: Eerikinkadun Orionin, Kino Engelin tai Bio Rexin, joissa elokuvaelämys alkaa jo teatterin oven avautuessa.

Lukuhaasteissa tein ehkä ennätykseni #hyllynlämmittäjässä, sillä luin kahdestatoista kirjasta 5! Uusi kasa syntynee lähipäivinä. Runo2019-haasteeseen taisin lukea vain kaksi teosta, joten en tee edes koostetta, mutta ilokseni päädyin syksyllä Runokuun runoilijatapahtuman yleisöön, ja olipa ihanaa kuunnella ääneen luettuja runoja (vaikka osa niistä vähän itkettikin). Helmet-listaus löytyy pian välilehdeltä Vanhat lukuhaasteet, ja uudenvuodenlupauksena voisin päättää kirjata luetut uuteen haasteeseen ennen vuoden viimeistä päivää… Nyt yritin parhaani mukaan kirjoitella helppoihin kohtiin luetut kirjat, mutta 11 kohtaa jäi täyttämättä, koska en esimerkiksi muistanut, nähtiinkö jossain lukemassani kirjassa unia. Klassikkohaasteeseen osallistuin viime vuonna kerran, vaikka luin kyllä muutaman muunkin klassikon kuin Mrs. Dallowayn. Seuraava klassikkohaaste onkin jo tämän kuun lopulla, ja yllättäen en ole vielä valinnut klassikkoani. Aion toki jatkaa hetkessä elämisen linjalla, joten parin viikon päästä nähdään, osallistunko vasta heinäkuun haastepostaukseen. 

IMG_20191227_135233

Kuvassa maaginen hetki ennen astumista elokuvateatterin turvaan. Tälle vuodelle toivon lukuisia luku-, elokuva- ja teatterielämyksiä kaikille! 

Kevään kirja- ja kiiremuistoja

Kevät, ihana vuodenaika, joka sujahtaa aina liian nopeasti ohi, on täynnä työkiireitä ja valon yllyttämiä suunnitelmia, joista osa jää auttamatta toteuttamatta. Toukokuu ei varsinaisesti ole koskaan ollut kaunokirjallisuuden ahmimisen kannalta otollinen kuukausi, sillä luettavana on yleensä hirmuinen määrä tekstiä työn puolesta. Toukokuussa myös työmatkalukeminen jää, sillä pyöräily houkuttaa, mutta vaikka määrä ei ole hirmuinen, on laatu ollut tänä keväänä sitä parempaa.

Luin nimittäin toukokuussa – ehkä näin uskaltaa sanoa –  koko kirjavuoden parhaan kirjan, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin -dystopian. Lukemisesta on jo hetkinen, ja silti synkkä maailma pyörii mielessä, ja erityisesti lukukokemuksen hämmentävyys vetää takaisin romaanin maailmaan. Olin odottanut pääseväni Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan kuuntelemaan ja fanittamaan Anyurua (ja aika montaa muutakin kirjailijaa), mutta väsymys iski ja osallistuin kirjallisuusfestivaaliin etänä:

img_20180525_174545.jpg

Johannes Anyurua haastatteli Kjell Westö.

Aika hyvä tapa nauttia kirjallisuuskeskusteluista tämäkin, vaikka aurinko heijasti kuvan melko etäiseksi, mutta kuuluihan ääni. Keskustelut saattoi myös kuunnella ajatuksen kanssa uudestaan, ja jonkin keskustelun kuuntelinkin riippumatossa parvekkeella. Jäin paitsi kirjallisuuspöhinästä, mutta väsyneenä se olisikin voinut tuntua liialliselta (tai sitten se olisi saattanut piristää…). Onneksi on aina ensi vuosi, ja toiseksi onneksi on kirjoja, joihin nyt helleaallon väistyttyä voin palata.

Anyurun tyyli teki vaikutuksen jo häneltä aiemmin suomennetussa teoksessa Myrsky nousee paratiisista. Siinä seurataan 1970-luvulla Kreikassa lentäjän koulutuksen saaneen ugandalaisen P:n kohtaloa, kun hän palaa Afrikkaan saadakseen lentää. Suuri osa tarinasta on P:n selviytymistaistelua, mutta välillä kerronta vaihtuu lähemmäs nykyaikaa, ja kertojana on P:n poika. Myrsky nousee paratiisista -romaanissa kerronta on paikoin runollista, vaikka kuvatut tapahtumat ovat ahdistavia ja pelottavia: kerronta on osin toteavaa, osin yksityiskohtiin tarttuvaa, hengittävää. Sitä on pakko lukea, on selvitettävä, miten ihminen voi selvitä, ja tyyli houkuttelee lukemaan raakuuksista huolimatta.

Synkkä on August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanikin. Synkkyys syntyy jo alussa, jossa kuvataan terroristi-iskua sarjakuvakaupassa, mutta yhä tummempi on tulevaisuuskuva, jossa näkyvät iskun jäljet. Erikoisen kiehtovan romaanista tekee se, miten tulevaisuudesta saadaan tietoa: myönnän olleeni vähän väliä sekaisin siitä, miten kaikki oikeastaan menikään, kuka on kuka ja mikä on tarinan maailmassa totta (ja tunnustan, että edelleen vinksahtanutta maailmaa tuntuu olevan hankala selittää – enkä sitä aiokaan tehdä, sanonpa vain, että kannattaa lukea).

Romaanin maailmassa on kuitenkin paljon pelottavan tuttua: tulevaisuuden tyttö kertoo, mihin maahanmuuttajavihamielisessä Ruotsissa on ajauduttu, kun on saatu syntipukki. Kansalaisuus tulevaisuuden Ruotsissa on entistä hankalampi saada tai todistaa, ja romaani ottaakin monella tavalla kantaa maahanmuuttokeskusteluun ja siihen, mitä kansalaisuus oikeastaan onkaan. Suvaitsemattomuuden ja vihan lisäksi esille nousevat vankileirit ja ihmiskokeet niin tarinan nykyajassa kuin tulevaisuusvisiossakin, ihmisten luokittelu ja alistaminen – siis yhtä aikaa  jotain menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta toivottavasti ei tulevaisuudesta.

IMG_20180606_125430__02

”Isralla oli tapana sanoa että me elimme aikaa, jolloin jokainen kivi maailmassa oli todistanut niin paljon inhimillistä julmuutta, että se riittäisi räjäyttämään maailman palasiksi.” (He hukkuvat äitiensä kyyneliin, s. 220)

 

Toukokuun koonti: luin poikkeuksellisesti sarjakuvia, mistä olen tyytyväinen ja mitä aion jatkaa. Luin Marjane Satrapin sarjakuvan Pistoja (hauska!), uusintaluin Satrapin Persepolis-sarjiksen ensimmäisen osan (koska en ole lukenut toista osaa) ja ahdistuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvan Vihan ja inhon Internetin parissa. Tärkeä kirja, mutta olen edelleen sanaton. Tärkeäksi muistoksi jäi viimeisen sivun kuva: ”Meitä ei vaienneta!” Toukokuussa mietiskelin vielä sisällissodan tapahtumia Yksi kevät -teoksen myötä, valvoskelin flunssan kourissa ja kuuntelin ensimmäisen ja viimeisen Läckbergini (postaus tulossa dekkariviikolla), luin novelleja, jotka unohdin (anteeksi, Anna Gavalda!) ja ihastuin Ayọ̀bámi Adébáyọ̀on, jota olisin fanittanut Helsinki Litissä, jos olisin sinne päässyt, mutta jonka haastattelun onnekseni sain katsoa Yle Areenasta.

 

Kirjoista kirjoittaminen jatkuu pian, kunhan pääsen loman luku- ja kirjoitusmoodiin – paitsi jos aurinko houkuttelee ulos pyöräilemään. Tällä hetkellä herättelen lukuintoani lukemalla uudestaan Harry Potteria, ja siinäpä vierähtää jokunen tunti, vaikka päätin lukea vain viimeisen osan. Ensi viikolla on edessä jokunen tunti matkustamista, ja matkakaverina on tietysti kirjoja ja Sodankylän elokuvajuhlien katalogi.  Sodankylä-raportti on tulossa sitten seuraavalla viikolla. Kiireinen kevät jää taakse, edessä on pitkä ja leppoisa kesä!

 

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista, Schildts & Söderströms, 2014. He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Kustantamo S & S, 2018. Suomennos Outi Menna.

Helmet-lukuhaasteessa ujutan kirjat kohtiin 1. kirjassa muutetaan (He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa sekä muutetaan että ollaan muuttamaisillaan maasta) ja 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.