Tarinoita vahvoista naisista (ja feministisen lukuhaasteen koonti)

Minna Canthin päivä kääntyi arkiseksi maanantaiksi, ja tämä minnamyöhäinen vasta tarttuu kokoamaan ajatuksia Sivutiellä-blogin Sirrin feministisestä lukuhaasteesta (joka siis päättyi eilen). Vuoden ensimmäisiin kulttuuriretkiini osui Kansallisteatterin Minna, jossa kerrottu naisasiavaikuttajan ja tasa-arvonaisen tarina vaikutti, vaikka Minnan tarina monelta osaa olikin tuttu. Tammikuun klassikkohaasteeseen luin Canthin Papin perheen, jossa perheen naiset olivat keskiössä uusine, itsenäisine ajatuksineen. Oli helppo innostua feministihaasteesta, vaikken paljoa olekaan alkuvuoden aikana aiheesta lukea, mutta onneksi innostus säilyy. Esimerkiksi Rosa Meriläisen ja Saara Särmän teosta Anna mennä! Opas hauskempaan elämään ehdin lukea puoleenväliin, joten luettavaa – ja pohdittavaa ja naurettavaa – riittää vielä siinäkin.

Kun sain kuulla, että kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaettaisiin tänä keväänä Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, piti aiheeseen todellakin tarttua, sillä halusin ensin seurata sitä, mitä teoksesta sanotaan, sitten miettiä, miten 14-15-vuotiaiden kanssa aihetta lähestyisin. Jälkimmäinen on osin mietittynä, mutta vielä toteuttamatta. Kirjanen on luettuna, mutta yhdeksäsluokkalaisten kanssa aloitan vasta myöhemmin tämänkin. Ajankohtainen aihehan feminismi on, vaikka meillä Minnan perintö on ihailtava. Nuorten ei edelleenkään ole aivan helppoa poiketa totutuista poika- ja tyttömalleista, mikä voi olla todella raastavaa. Siitäkin siis aiomme puhua – ja siitä, mitä meidän kaikkien olisi hyvä olla.

Adichien feministikirjan ohella halusin lukea pohjaksi myös kirjailijan romaaneja. Katsoin YouTubesta Adichien puheen, luin feministikirjan kirvoittamia lehtitekstejä ja tietysti lyhykäisen esseen heti, kun sen käsiini sain. Adichien teoksia oli kuitenkin suositeltu monesta suunnasta jo ennen tätä (pienten piirien) feminismikuohuntaa, ja nyt kaksi romaania luettuani ymmärrän entistä paremmin, miksi. Lukemissani teoksissa Kotiinpalaajat ja Purppuranpunainen hibiskus on yhtä aikaa tarkkaa henkilökuvausta ja koskettavia hahmoja, niissä on minulle vieraan maailman kuvausta ja kannaottoja, jotka pakottavat ajattelemaan, ja niissä on rakkaustarina (Kotiinpalaajat-teoksessa) ja kasvukertomuksia (varsinkin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa). Myös naisen asema ja tasa-arvokysymykset laajemminkin ovat näissä teoksissa olennaisia.

Minulla on Adichien suomennetuista teoksista lukematta vielä novellikokoelma Huominen on liian kaukana sekä palkittu ja kehuttu romaani Puolikas keltaista aurinkoa (jonka sain sattumalta juuri eilen eräästä kierrätysryhmästä!). Nekin luen, mutta vasta myöhemmin. Viimeksi lukemani Purppuranpunainen hibiskus oli niin rankka kuvaus väkivallasta, että en uskalla heti avata Biafran sodasta kertovaa Puolikas keltaista aurinkoa –teosta.

IMG_2345

Purppuranpunainen hibiskus on Adichien esikoisteos. Se kertoo Kambili-nimisestä tytöstä ja hänen perheestään, jossa päällisin puolin kaikki on paremmin kuin hyvin: perhe on varakas, lapset Kambili ja Jaja menestyvät hyvissä kouluissa ja perheen isä pystyy tukemaan muita taloudellisesti ja osallistumaan poliittisesti tulenaran lehden toimitukseen ainakin taustavoimissa. Vaikka isä, Eugene, jakelee hymyjä, seteleitä ja riisisäkkejä ympäriinsä, perheen sisällä ilmapiiri on painostava, ja isästä paljastuu hirviömäisiä piirteitä jo tarinan alkupuolella. Lapset eivät esimerkiksi saa tavata isoisäänsä kuin vartin verran kerrallaan (ja vain hyvin harvoin), koska tämä ei ole suostunut kääntymään katoliseksi. Päähenkilö Kambili kunnioittaa ja pelkää isäänsä, muttei voi suojella läheisiään tältä, pelkkä ajatuskin isän vastustamisesta on mahdoton.

Kambilin onneksi isän sisko, Ifeoma-täti, on toista maata kuin Kambilin ja Jajan vanhemmat. Sisarukset päätyvät tätinsä luo lomailemaan, jolloin Kambililla aukeaa mahdollisuus sen tutkailemiseen, kuka hän oikeastaan onkaan tai millaista elämää suljettujen ovien takana eletään. Aiemmin Kambilin elämä on ollut sidottu rutiineihin, järisyttävän pitkiin rukouksiin, koko päivän mittaisiin lukujärjestyksiin ja piinaavaan hiljaisuuteen ja nyökyttelyyn. Nyt Kambili kokee ensi ihastumisensa, kokeilee huulipunaa, uskaltaa puhua omalla äänellään, kuiskaamatta. Minäkertoja Kambilin hahmo on kuvattu tarkasti, ja nuoren tytön varovainen kasvu on mielenkiintoista seurattavaa. Tarinan keskeinen hahmo on kuitenkin Kambilin vastakohta, jyrkkäsanainen Ifeoma-täti. Tädin vahvuus on kuitenkin koitua hänen tuhokseen, sillä Ifeoma ei suostu alistumaan työpaikallaan yliopistolla valtaa pitävien edessä, eikä häntä ylennetä työvuosien aikana, vaan lopulta työ loppuvat.

”Milloin me sitten avaamme suumme? Kun opettajiksi aletaan nimetä sotilaita ja oppilaat osallistuvat luennoille aseenpiippu ohimollaan? Milloin me puhumme suumme puhtaaksi?” (s. 240)

Niin kuin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa Ifeoman perheelle myös Kotiinpalaajissa monen henkilön tulevaisuus Nigeriassa näyttää toivottomalta tai vähintäänkin näköalattomalta. Näissä molemmissa teoksissa kerrotaan lakkoilusta yliopistolla, siitä miten sekä yliopiston työntekijöiden että opiskelijoiden on mahdoton. Kotiinpalaajissa päähenkilö on nuori Ifemelu, jonka tarinaa kerrotaan ensin takaumien kautta Yhdysvalloista käsin. Ifemelu on siis päässyt Amerikkaan tätinsä luokse, mutta niin kuin teoksen suomennetusta nimestä voi päätellä, on hän suuntaamassa takaisin Nigeriaan (alkuperäinen nimi ”Americanah” ilmeisesti tarkoittaa Nigeriassa Amerikasta kotiin palannutta, mutta tämä selvisi vasta sanaa googlaillessani). Takaumissa kerrotaan myös Ifemelun ja Obinzen, nuorten rakastavaisten tarinaa, ja oikeastaan Kotiinpalaajat onkin myös rakkauskertomus. Mutta se on niin paljon kaikkea muutakin!

img_2314

Kotiinpalaajissa on paljolti kyse siitä, miten päähenkilö Ifemelu vasta muutettuaan Yhdysvaltoihin joutuu kohtaamaan rasismia, ja osa teoksesta onkin Ifemelun kirjoittamaa blogia, jossa hän ruotii amerikkalaisten suhtautumista rotuun ja maahanmuuttoon. Ifemelun ensi hetket Yhdysvalloissa eivät ole kovinkaan hehkeitä, eikä elämä kaikin puolin muutenkaan, vaikka tavallaanhan hän on etuoikeutettu – hän pääsee sinne, mistä niin monet unelmoivat. Todellisuus on kuitenkin karumpi kuin mitä voisi kuvitella. Romaanissa on kuitenkin kyse myös naisten asemasta. Varsinkin palatessaan Nigeriaan Ifemelu huomaa, mitä naisilta odotetaan, ja se ei varsinaisesti ole menestymistä uralla tai varsinkaan yksin. Ifemelu edustaa naistyyppiä, joka jo nuorena uskaltaa sanoa ajatuksensa ääneen, eikä hän esimerkiksi Amerikan-vuosinaan suostu luopumaan omasta aksentistaan, vaikka monin tavoin hän joutuukin sekä näkemään että itse kokemaan sen, miten naiset ja varsinkin mustat naiset joutuvat tunkemaan itsensä tiettyyn, ulkopuolelta tulevien odotusten muottiin.

Kerronta Kotiinpalaajissa keskittyy pääosin Ifemelun elämänvaiheiden, ajatusten ja blogitekstien ympärille, vaikka alussa jo mainitaan, että blogi on jäänyt taakse, niin kuin saa sitten jäädä Amerikkakin. Myös Obinze on ollut, Ifemelun tietämättä, Euroopassa, ja jaksossa, joka kuvataan hänen näkökulmastaan, maahanmuuttoa kuvataan vielä ankeampana kuin Ifemelun osalta. Mutta molemmat siis palaavat, aikuisina, kun Nigeria on muuttunut, eikä sinnekään asettautuminen, saati nuoruudenrakkauden kohtaaminen ole aivan yksinkertaista.
Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin osallistun Kotiinpalaajat-teoksella, vaikken tässä nyt sen enempää ruotinut Ifemelun ja Obinzen kautta kuvattuja maahanmuuton hankaluuksia. Helmet-haasteessa täyttyvät kohdat 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis (Purppuranpunainen hibiskus), 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa ja 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

 

Feministiseen lukuhaasteeseen sopivat nämä kaikki Adichien teokset, ja lisäksi tämän haasteen ja Minna-näytelmän innoittamana luin Papin perheen. Tartuinpa myös teokseen Anna mennä! Opas hauskempaan elämään, josta tosin ehdin lukea vain puolet. Tuon teoksen kirjailijat Meriläinen ja Särmä (ja Feministinen ajatushautomo HATTU) ovat muuten osaltaan vaikuttaneet siihen, että Adichien feministiteos jaetaan kaikille ysiluokkalaisille.

Kiitos vielä Sirrille haasteesta!

Mainokset

Kukkivan joen rannalla

Kati Hiekkapelto: Tumma. Otava, 2016.

img_2323

Kati Hiekkapellon dekkareiden Anna Fekete on tällä kertaa synnyinseuduillaan, Serbian Magyarkanizsassa. Oikeastaan Anna on lomalla, mutta laukkuvarkaus, varkaan kuolema ja paikallisten poliisien häiritsevä vähäpuheisuus sysivät hänet selvittämään, mitä paikkakunnalla tapahtuu. Tapahtumien ketju johdattelee Annaa myös vanhojen rikosten pariin.

Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet romaanit Kolibri ja Suojattomat, joissa Anna toimii Suomessa pohjoisen kaupungin nuorena poliisina. Näissäkin teoksissa nousee esiin pakolaisuus ja rasismi, mutta Tummassa pakolaisten vaellus kohti EU:ta muistuttelee sekä nykyisistä kriiseistä Euroopan itäpuolella että Jugoslavian hajoamiseen johtaneista sodista. Annahan on perheineen lähtenyt pakolaiseksi sodan jaloista, aikuistunut Suomessa ja luonut uransa ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin penseästi suhtautuvien suomalaisten parissa.

Tummaa tarinassa on moni asia: Annan perheen synkkä historia, isän kuolemaan liittyvä puhumattomuus, salamyhkäisyys ja suru, punahameisen tytön likainen ja takkuinen tukka ja kaupungin ohi virtaava Tisza-jokikin rämeikköineen vaikuttaa vähintäänkin hämärältä, vaikkakin kerran vuodessa joki puhkeaa kukkaan… Tumma ja synkkä on myös romanivähemmistön osa Serbiassa, samoin Unkarin puolelle pyrkivien pakolaisten menneisyys sekä olot tilapäisillä pakolaisleireillä. Eikä unkarilaisväestönkään asemaa olla varsinaisesti parantamassa.

Pakolaistilannetta teoksessa kuvataan melko paljon. Pikku kaupungin väellä on yhteyksiä niin pakolaisleireille kuin ihmissalakuljettajiin, ja Anna selvittää myös salakuljettajien puuhia samalla, kun hän yrittää saada selville romanipojan murhaa. Annan kotiseutu on niillä tienoilla, mistä EU:ta kohti on pyritty jo kauan, ja Tummassa kuvattu tilanne muistuttaa Euroopan kiristyneestä ilmapiiristä ja raja-aitojen rakentamisesta.  Sen lisäksi, että pakolaisiin suhtaudutaan Kaneszassa nihkeästi, saa unkarilaisväestönkin oikeuksien tai mahdollisuuksien kaventaminen hieman tilaa Annan ystävien puheissa.

Edelleen, tai yhä enemmän, näissä dekkareissa kiehtoo päähenkilön rosoinen, vahva persoona. Vaikka Annan hahmosta syntyy vahvan, itsenäisen naisen oloinen tyyppi, on hänessä jotain salaperäistä ja siksi kiehtovaa. Hän on esimerkiksi monella tapaa ulkopuolinen – sekä molemmissa kotimaissaan että osin perheessäänkin, ja osin tarkoituksella, osin tahtomattaan. Annan perhehän on unkarilainen, vaikka perheen alkuperäinen koti on Serbian unkarilaisalueella. Annan äiti on palannut sinne, ja sinne Suomessa nihkeästi pärjännyt Akos-velikin on nyt jäämässä. Annan äiti ja muutkin läheiset tuntuvat painostavan Annaa perinteiseen muottiin – ainakin perhe olisi aika perustaa – ja tässäkin Anna tuntuu jäävän muka ulkopuoliseksi, vaikkakin ehkä vain muiden mielestä.

Tämän dekkarin ydin ei minulle ole rikoksessa ja sen selviämisessä vaan ennemminkin moni taustalla vaikuttava asia. Kiinnostavaksi teoksen tekevät miljöö, henkilöt, tai oikeastaan päähenkilö Anna, ja Euroopan historian läsnäolo – ja tietysti ajankohtaisuus. Erikoisuutta teoksen miljööseen tuovat myös kirjan kannessa kuvatut pienet hyönteiset, jotka saavat Tisza-joen kukkimaan kerran kesässä. Joen kukintaa odotetaan Annan koko loman ajan, ja kun joki vihdoin kukkii, aika monta asiaa on ratkennut.

Tumma pääsee  ainakin Muuttoliikkeessä-haasteen kirjalistalle, sillä teoksessa esimerkiksi kuvataan pakolaisleirejä, mikä pakottaa lukijan miettimään Euroopan lähiseutujen ja Euroopan nykytilannetta, toki myös omaa suhtautumistaan asiaan ja siihen, mitä voimme tehdä. Romaanissahan kuvataan myös sitä, miten toiset paikalliset ahdistuvat kulkijoista, kun taas toiset ryhtyvät auttamaan pakolaisia. Helmet-lukuhaasteessa Tumma osuu ainakin kohtaan 38. eli kirjassa mennään naimisiin. Anna pääsee osallistumaan romanihäihin, ja tämä kohta jäi mieleeni hikisen tanssikuvauksen vuoksi.