Mennä, meni, mennyt, Punainen myrsky ja Other Words for Home – tarinoita paosta ja pakolaisuudesta

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Alkuperäisteos Gehen, ging, gegangen, 2015, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019.

Jasmine Warga: Other Words for Home. Balzer + Bray, 2019.

Joululomalla lukemani Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt palasi taas ajatuksiin, kun luin Elina Hirvosen Punaisen myrskyn. Kyseessä on kaksi hyvin erilaista teosta, mutta molemmissa kuvataan pakolaisuutta – Punaisessa myrskyssä tullaan Suomeen, mutta syistä ja matkasta kertominen on ennemminkin pääosassa näkökulman ollessa pakenevan perheen lapsen. Mennä, meni, mennyt -romaanissa näkökulma on vastaanottajan ja auttajan, ihmisen, joka on valmis avaamaan kotinsa ovet ja lopulta taistelemaan Saksaan tulleiden turvapaikanhakijoiden puolesta. Sattumalta kuuntelin heti perään Jasmine Wargan Other words for Home -säeromaanin, ja siinä äänen saa Syyriasta USA:han päätyvä Jude.

IMG_20191231_161015__01

”Minun nimeni on, minä tulen sieltä ja sieltä, olen täällä koska.
My name is, I come from, I’m here because.
Je m’appelle, je suis de, je suis ici.” (Mennä, meni, mennyt s. 43)

Mennä, meni, mennyt kuvaa muutaman vuoden takaista Berliiniä, johon saapui yhtäkkiä valtavasti ihmisiä – turvapaikanhakijoita, joista osa joutui palaamaan ensimmäiseen saapumismaahansa Dublin-sopimuksen vuoksi, joista osa oli ollut Berliinissä pidempään ja  joilla ei ollut pysyvää oleskelupaikkaa. Romaanin päähenkilö Richard kiinnostuu näistä ihmisistä nähtyään uutisklipin hiljaisesta mielenosoituksesta. Hän hätkähtää ajatellessaan kulkeneensa ohi, huomaamatta, kun mielenosoituksesta kerrotaan iltauutisissa. Ajatus mielenosoittajista ei jätä häntä rauhaan, ja vaikkakin tyylilleen ominaisesti hyvin hitaasti, hän alkaa ottaa selvää tilanteesta. Uteliaisuus johdattaa hänet ensin vallatulle koululle Kreuzbergiin, ja yksinäisen tiedonhaun ja pohdiskelun sekaan alkaa ujuttautua keskusteluja tai haastatteluja, niin kuin Richard itse ajattelee, kun hän tutkijan ottein haluaa päästä selville ihmisistä, jotka muuttuvat hänelle näkyviksi. Lopulta Richard päätyy ajeluttamaan hiljalleen tutuksi tulevia turvapaikanhakijoita paikasta toiseen ja avaamaan ovensa pianoa soittavalle uudelle ystävälleen. Hän päätyy saksan oppitunneille. Hän kertoo tilanteesta vanhoille ystävilleen. Välillä hän miettii vanhoja tarinoita ja kirjallisuutta, välillä DDR:n aikoja. Kerronta etenee hitaasti, tarkasti ja välillä poukkoilevasti. Näkökulma on Richardin, ja hänen ajatuksensa kulkevat vuoroin ajassa DDR:n puolella, vuoroin nykyhetkessä.

Pidän Erpenbeckin tyylistä erityisen paljon. Tarkka kuvaus antaa lukijalle aikaa seurailla päähenkilö Richardin verkkaiseen tapaan, ja vaikka näkökulma on päähenkilön, avautuu turvapaikanhakijoiden tarinoiden myötä myös saapuneiden näkökulma. Richardin tapaan on pysähdyttävä myös miettimään: mikä on eri puolilla Eurooppaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tilanne nyt? Arki suurkaupungeista ei yllä uutisiin, vaikka nykytilannetta ei voi olla huomaamatta Kreikan saarilla olevien pakolaisleirien vuoksi. Erpenbeckin kirjassa kuvataan myös sitä uutisten ulkopuolelle jäävää byrokratiaa, mihin turvapaikanhakijat joutuvat – ramppaamista virastoissa ja ensimmäisessä saapumismaassa, työluvan odottelua, epätietoisuutta. Richard kuuntelee myös tarinoita ikävästä, ahdistavista pakomatkoista ja toivottomuudesta kotimaassa, mutta toisaalta hän kuulee myös siitä, miten loputtoman pitkät ja tylsät päivät kuluvat. Ja sitten hän joutuu kuulemaan myös puheita siitä, miten epätoivottuja turvapaikanhakijat ovat, miten negatiivisesti heihin suhtaudutaan. Richard on yksi  ihmisistä, jotka ajautuvat hyvyyttään auttamaan juuri edes ajattelematta auttavansa. Hänen hahmonsa on lohdullinen varsinkin kun saa ajatella, että hänenkin kaltaisia on oikeasti olemassa. Erpenbeckin kuvaama todellisuus ja romaanin henkilöiden kohtalot riipivät ja raastavat. Tarvitsisimme enemmän richardeja.

Punainen myrsky kertoo lapsuutensa pakolaisena eläneen, lopulta Suomeen päätyneen  miehen tarinaa. Romaani pohjautuu Hussein al-Taeen perheen tarinaan, ja lähtökohtana oli kuvata ja tallentaa Husseinin perheen naisten kertomuksia, mutta kirjailija on luonut oman kokonaisuutensa, ja tämä sanotaan myös päätössanoissa: maailma ja kaunokirjalliset henkilöt syntyvät tarinoiden innoittamina.  Punaisen myrskyn aikajänne on pitkä. Alun nykytilanteesta, jonka tunnelma lyhyesti maalaillaan ja johon lopussa palataan, hypätään 50-luvun loppuun eli päähenkilön äidin lapsuuteen ja nuoruuteen. Ollaan Irakissa, Bagdadissa, josta perheelle kertyy joitain hyviä muistoja, kun päähenkilö on juuri syntynyt. 1980-luvulle tultaessa niin perheen kuin Irakinkin tilanne on muuttunut, ja synkäksi kääntyvä tarina lapsuudesta kaaoksen partaalla alkaa.

Hirvosen tapa kuvata tilanteita lyhyesti on intensiivinen. Minäkertojan mukana on pakko eläytyä niin arkisiin huomioihin tai ahdistaviin uniin. Erityisen vahvasti mieleeni jäi kohtaus, jossa perhe käy vankilassa tapaamassa isää – vaikka kohtaus on lyhyt, on ahdistava tunnelma vangitseva, ja se jää pojan painajaisiinkin. Toinen miljöö, joka jäi mieleen vahvasti, on ajatus pakolaisleiristä, joka on kuin suuri kaupunki, mutta jossa ollaan lähes täysin luonnon ja sattuman armoilla. Punainen hiekkamyrsky pyyhältää asumusten yli niin, että äiti sitoo lapset teltan tolppaan. Ja minä itken. Perheen äiti onkin Punaisessa myrskyssä henkilö, johon kiintyy ja jota ei voi olla ihmettelemättä: hän on koko ajan läsnä, hän sitoo ison  perheensä  yhteen, hän kestää pelon ja kärsimyksen. Silti hän on jollain tavalla liian hiljaa – olosuhteiden pakosta? – ja mukautuu ja kärsii ääneti, keskittyy pitämään perheen koossa.

”Vaikka tapahtuisi mitä, tämä maailma on kaunis, sanoi äiti, kun minä olin pieni.
Hän ei tiennyt, miten ruma se voi olla.
Hän ei kertonut.
On monta pikimustaa vuotta.” (Punainen myrsky s. 215-216)

Romaani alkaa ja päättyy Suomeen, johon perhe siis muuttaaa 1990-luvun alussa pakolaisleiriltä Saudi-Arabiasta. Lapset kasvavat nuoriksi Suomessa, ja  lopulta jo aikuinen päähenkilö käy välillä Irakissa työnsä puolesta. Hän on hiljaisen onnellinen, kun hän pystyy maksamaan äidilleen lääkärikäyntejä, pitämään puolestaan huolta, vaikka huoli eivätkä painajaiset täysin haihdukaan.  Punaista myrskyä lukiessa ei voikaan olla ajattelematta, millaista on selvitä kaaoksesta tai hankalasta tilanteesta toiseen, koittaa elää ja löytää toivoa, jota ei ole. Tässä  sitä ainakin yrittää valaa äiti. Olkoonkin, että toivo on haurasta. ”Tämän tiedän: yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia.” (s. 13)

IMG_20200126_162221__01

Other Words for Home on nuortenkirja, ja kansiliepeessä sen kohderyhmälsi määritellään ”middle grade readers”, eli ehkä Suomen ala- ja yläkoulun taitekohdassa olevat nuoret. Sanoisin, että aika monenikäinen lapsi tai nuori, noin 10-vuotiaasta ylöspäin, voisi tarttua tähän, koska kerronta on säemuodonkin vuoksi kepeästi etenevää, eikä sotaa tai väkivaltaa kuvata. Ei kannata myöskään säikähtää englantia – kirja on helppolukuinen kielenkin osalta, ja ainakin yläkoululainen selviäisi tästä helposti. Teini-ikäisillekin kuitenkin riittää pohdittavaa ja eläydyttävää.

Totta kai tämäkin tarina paosta on surullinen: 12-vuotias Jude joutuu jättämään kotimaansa Syyrian ja isänsä ja veljensä, kun hän lähtee raskaana olevan äitinsä kanssa enon perheen luo Yhdysvaltoihin. Lapsuus loppuu yhtäkkiä: USA tuntuu kaoottiselta, uusi koti vieraalta, ympäristö ennakkoluuloiselta.  Jude on ihastuttava päähenkilö, ja hänen toiveikkuutensa ja intonsa elämää – esimerkiksi näyttelemistä ja elokuvia – kohtaan pitää toivoa yllä. Hän valitsee olla pelkäämättä, vaikka se on vaikeaa. Toki turvaksi tarvitaan äiti, tässäkin, ja lisäksi ihana englanninopettaja, Mrs. Ravenwood. Hänestä Jude sanoo näin:

“There is an Arabic proverb that says:
She makes you feel
like a loaf of freshly baked bread.

It is said about
the nicest
kindest
people.
The type of people
who help you
rise.” (p. 238)

Other Words for Home on tavallaan lohdullinen tarina, mutta surullinen se on siksi, ettei elämä suju näin kaikilla. Nämä kolme sattumalta lyhyen ajan sisällä lukemaani kirjaa kertovat  paljon muustakin kuin pakolaisuudesta. Ne toimivat silmien avaajina monella tapaa, muistuttavat, että jossain joku pakenee tai jollain leirillä joku palelee ja toivoo, että kaikki muuttuisi. Ne kertovat kukin tavallaan myös siitä, miten tulijoihin suhtaudutaan. 

Pidän hetken taukoa tästä aihepiiristä, vaikka se vetääkin puoleensa, mutta otan mielelläni vastaan vinkkejä, varsinkin nuorille kirjoitetuista teoksista.

Punainen myrsky saatu, kiitos kustantajalle!

 

Cristina Sandu: Vesileikit

Cristina Sandu: Vesileikit. Otava 2019. Kansi Tuuli Juusela.

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kalpea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.” (s. 5)

Cristina Sandun toinen romaani Vesileikkejä kertoo tytöistä, jotka asuvat suljetussa maassa. Mikä maa on kyseessä, ei sillä väliä, mutta sillä on, että ulkopuolella on jotain muuta, ehkä mahdollisuus, ehkä jotain hienoa. Tyttöjen maassa on betonia, tupakkatehdas ja joki, jossa tytöt opettelevat kuviouintia. On myös valtava urheilukompleksi ja lopulta urheilujoukkueelle viisumit. Vesileikit ovat siis vapautta ja samalla myös tie vapauteen.

Sandun romaani rakentuu kursiivilla kirjoitetuista jaksoista, jotka kertovat tarinaa suljetusta maasta ja tyttöjen tai oikeastaan naisten joukosta. Muodostuu melkeinpä seesteinen kuva – uimarannat, kesä, joki, leikki vedessä. Tätä kehystarinaa katkovat lähteneiden tarinat naisista, jotka ovat päätyneet kuka minnekin, pysyvästi tai käymään.  Yksi heistä, Anita, on Suomessa, jossa hän yrittää salata menneisyytensä maan. Toinen, Paulina, perustaa vanhustenhoitoyrityksen Kaliforniaan. Kaikki kuvatut naiset ovat jollain tavalla ulkopuolisia, irrallisia, kaikkien elämässä on väliaikaisuuden tuntu. Yksi palaa takaisin.

Kuten teoksen naisten tarinoissa, on Vesileikeissä paljon ilmavuutta ja avoimuutta. Kehystarina pyrkii pitämään tarinaa koossa, pakottamatta ja lempeästi,  mutta sekään ei selittele – eikä selittelyjä mahtuisikaan tähän kooltaan pikkuruiseen teokseen. On kuin katselisi elokuvaa, jossa kamera viilettää maasta toiseen, ja naisten elämästä näytetään hetki,  jossa  on joko jotain dramaattista tai arkisten päivien jatkumoa, jossain kuva työstä, jossain lepohetkestä. Kokonaisuudesta jää hieman haikea olo: vuorottelu kehyskertomuksen   ja naisten tarinoiden välillä korostaa sitä, miten etäällä ihmiset ovat toisistaan.  Henkilöt eivät ehkä ole yksinäisiä, mutta jollain tavalla irti repäistyjä, ja tämä koskee myös viimeiden tarinan Lidiaa, joka palaa takaisin. Tämä kepeyden ja raskauden yhdistelmä pitää otteessaan. Tuntuu, kuin jokainen sana ja lause olisi kuin kuviouinnin tarkoin muotoiltu liike. Pidin eritysesti teoksen rytmistä, siitä, miten se kuljettaa tarinasta toiseen kuin virtaava, pyörteilevä joki.

”Iltaisin tytöt kaatuivat sänkyyn kuin puunrungot ja tunsivat veden liikkeet sisällään. He näkivät hulluja unia joista heräsivät hengästyneinä. Ja eräänä päivänä jotakin vielä unenomaisempaa tapahtui: viisumit saapuivat. Ne taittuivat elegantisti passien väleihin, kuin olisivat aina kuuluneet sinne.” (s. 83).

IMG_20191208_144506

 

Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukupinossani pykälän ylemmäs.

IMG_20171029_182427_01

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.

 

Tarinoita vahvoista naisista (ja feministisen lukuhaasteen koonti)

Minna Canthin päivä kääntyi arkiseksi maanantaiksi, ja tämä minnamyöhäinen vasta tarttuu kokoamaan ajatuksia Sivutiellä-blogin Sirrin feministisestä lukuhaasteesta (joka siis päättyi eilen). Vuoden ensimmäisiin kulttuuriretkiini osui Kansallisteatterin Minna, jossa kerrottu naisasiavaikuttajan ja tasa-arvonaisen tarina vaikutti, vaikka Minnan tarina monelta osaa olikin tuttu. Tammikuun klassikkohaasteeseen luin Canthin Papin perheen, jossa perheen naiset olivat keskiössä uusine, itsenäisine ajatuksineen. Oli helppo innostua feministihaasteesta, vaikken paljoa olekaan alkuvuoden aikana aiheesta lukea, mutta onneksi innostus säilyy. Esimerkiksi Rosa Meriläisen ja Saara Särmän teosta Anna mennä! Opas hauskempaan elämään ehdin lukea puoleenväliin, joten luettavaa – ja pohdittavaa ja naurettavaa – riittää vielä siinäkin.

Kun sain kuulla, että kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaettaisiin tänä keväänä Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, piti aiheeseen todellakin tarttua, sillä halusin ensin seurata sitä, mitä teoksesta sanotaan, sitten miettiä, miten 14-15-vuotiaiden kanssa aihetta lähestyisin. Jälkimmäinen on osin mietittynä, mutta vielä toteuttamatta. Kirjanen on luettuna, mutta yhdeksäsluokkalaisten kanssa aloitan vasta myöhemmin tämänkin. Ajankohtainen aihehan feminismi on, vaikka meillä Minnan perintö on ihailtava. Nuorten ei edelleenkään ole aivan helppoa poiketa totutuista poika- ja tyttömalleista, mikä voi olla todella raastavaa. Siitäkin siis aiomme puhua – ja siitä, mitä meidän kaikkien olisi hyvä olla.

Adichien feministikirjan ohella halusin lukea pohjaksi myös kirjailijan romaaneja. Katsoin YouTubesta Adichien puheen, luin feministikirjan kirvoittamia lehtitekstejä ja tietysti lyhykäisen esseen heti, kun sen käsiini sain. Adichien teoksia oli kuitenkin suositeltu monesta suunnasta jo ennen tätä (pienten piirien) feminismikuohuntaa, ja nyt kaksi romaania luettuani ymmärrän entistä paremmin, miksi. Lukemissani teoksissa Kotiinpalaajat ja Purppuranpunainen hibiskus on yhtä aikaa tarkkaa henkilökuvausta ja koskettavia hahmoja, niissä on minulle vieraan maailman kuvausta ja kannaottoja, jotka pakottavat ajattelemaan, ja niissä on rakkaustarina (Kotiinpalaajat-teoksessa) ja kasvukertomuksia (varsinkin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa). Myös naisen asema ja tasa-arvokysymykset laajemminkin ovat näissä teoksissa olennaisia.

Minulla on Adichien suomennetuista teoksista lukematta vielä novellikokoelma Huominen on liian kaukana sekä palkittu ja kehuttu romaani Puolikas keltaista aurinkoa (jonka sain sattumalta juuri eilen eräästä kierrätysryhmästä!). Nekin luen, mutta vasta myöhemmin. Viimeksi lukemani Purppuranpunainen hibiskus oli niin rankka kuvaus väkivallasta, että en uskalla heti avata Biafran sodasta kertovaa Puolikas keltaista aurinkoa –teosta.

IMG_2345

Purppuranpunainen hibiskus on Adichien esikoisteos. Se kertoo Kambili-nimisestä tytöstä ja hänen perheestään, jossa päällisin puolin kaikki on paremmin kuin hyvin: perhe on varakas, lapset Kambili ja Jaja menestyvät hyvissä kouluissa ja perheen isä pystyy tukemaan muita taloudellisesti ja osallistumaan poliittisesti tulenaran lehden toimitukseen ainakin taustavoimissa. Vaikka isä, Eugene, jakelee hymyjä, seteleitä ja riisisäkkejä ympäriinsä, perheen sisällä ilmapiiri on painostava, ja isästä paljastuu hirviömäisiä piirteitä jo tarinan alkupuolella. Lapset eivät esimerkiksi saa tavata isoisäänsä kuin vartin verran kerrallaan (ja vain hyvin harvoin), koska tämä ei ole suostunut kääntymään katoliseksi. Päähenkilö Kambili kunnioittaa ja pelkää isäänsä, muttei voi suojella läheisiään tältä, pelkkä ajatuskin isän vastustamisesta on mahdoton.

Kambilin onneksi isän sisko, Ifeoma-täti, on toista maata kuin Kambilin ja Jajan vanhemmat. Sisarukset päätyvät tätinsä luo lomailemaan, jolloin Kambililla aukeaa mahdollisuus sen tutkailemiseen, kuka hän oikeastaan onkaan tai millaista elämää suljettujen ovien takana eletään. Aiemmin Kambilin elämä on ollut sidottu rutiineihin, järisyttävän pitkiin rukouksiin, koko päivän mittaisiin lukujärjestyksiin ja piinaavaan hiljaisuuteen ja nyökyttelyyn. Nyt Kambili kokee ensi ihastumisensa, kokeilee huulipunaa, uskaltaa puhua omalla äänellään, kuiskaamatta. Minäkertoja Kambilin hahmo on kuvattu tarkasti, ja nuoren tytön varovainen kasvu on mielenkiintoista seurattavaa. Tarinan keskeinen hahmo on kuitenkin Kambilin vastakohta, jyrkkäsanainen Ifeoma-täti. Tädin vahvuus on kuitenkin koitua hänen tuhokseen, sillä Ifeoma ei suostu alistumaan työpaikallaan yliopistolla valtaa pitävien edessä, eikä häntä ylennetä työvuosien aikana, vaan lopulta työ loppuvat.

”Milloin me sitten avaamme suumme? Kun opettajiksi aletaan nimetä sotilaita ja oppilaat osallistuvat luennoille aseenpiippu ohimollaan? Milloin me puhumme suumme puhtaaksi?” (s. 240)

Niin kuin Purppuranpunaisessa hibiskuksessa Ifeoman perheelle myös Kotiinpalaajissa monen henkilön tulevaisuus Nigeriassa näyttää toivottomalta tai vähintäänkin näköalattomalta. Näissä molemmissa teoksissa kerrotaan lakkoilusta yliopistolla, siitä miten sekä yliopiston työntekijöiden että opiskelijoiden on mahdoton. Kotiinpalaajissa päähenkilö on nuori Ifemelu, jonka tarinaa kerrotaan ensin takaumien kautta Yhdysvalloista käsin. Ifemelu on siis päässyt Amerikkaan tätinsä luokse, mutta niin kuin teoksen suomennetusta nimestä voi päätellä, on hän suuntaamassa takaisin Nigeriaan (alkuperäinen nimi ”Americanah” ilmeisesti tarkoittaa Nigeriassa Amerikasta kotiin palannutta, mutta tämä selvisi vasta sanaa googlaillessani). Takaumissa kerrotaan myös Ifemelun ja Obinzen, nuorten rakastavaisten tarinaa, ja oikeastaan Kotiinpalaajat onkin myös rakkauskertomus. Mutta se on niin paljon kaikkea muutakin!

img_2314

Kotiinpalaajissa on paljolti kyse siitä, miten päähenkilö Ifemelu vasta muutettuaan Yhdysvaltoihin joutuu kohtaamaan rasismia, ja osa teoksesta onkin Ifemelun kirjoittamaa blogia, jossa hän ruotii amerikkalaisten suhtautumista rotuun ja maahanmuuttoon. Ifemelun ensi hetket Yhdysvalloissa eivät ole kovinkaan hehkeitä, eikä elämä kaikin puolin muutenkaan, vaikka tavallaanhan hän on etuoikeutettu – hän pääsee sinne, mistä niin monet unelmoivat. Todellisuus on kuitenkin karumpi kuin mitä voisi kuvitella. Romaanissa on kuitenkin kyse myös naisten asemasta. Varsinkin palatessaan Nigeriaan Ifemelu huomaa, mitä naisilta odotetaan, ja se ei varsinaisesti ole menestymistä uralla tai varsinkaan yksin. Ifemelu edustaa naistyyppiä, joka jo nuorena uskaltaa sanoa ajatuksensa ääneen, eikä hän esimerkiksi Amerikan-vuosinaan suostu luopumaan omasta aksentistaan, vaikka monin tavoin hän joutuukin sekä näkemään että itse kokemaan sen, miten naiset ja varsinkin mustat naiset joutuvat tunkemaan itsensä tiettyyn, ulkopuolelta tulevien odotusten muottiin.

Kerronta Kotiinpalaajissa keskittyy pääosin Ifemelun elämänvaiheiden, ajatusten ja blogitekstien ympärille, vaikka alussa jo mainitaan, että blogi on jäänyt taakse, niin kuin saa sitten jäädä Amerikkakin. Myös Obinze on ollut, Ifemelun tietämättä, Euroopassa, ja jaksossa, joka kuvataan hänen näkökulmastaan, maahanmuuttoa kuvataan vielä ankeampana kuin Ifemelun osalta. Mutta molemmat siis palaavat, aikuisina, kun Nigeria on muuttunut, eikä sinnekään asettautuminen, saati nuoruudenrakkauden kohtaaminen ole aivan yksinkertaista.
Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin osallistun Kotiinpalaajat-teoksella, vaikken tässä nyt sen enempää ruotinut Ifemelun ja Obinzen kautta kuvattuja maahanmuuton hankaluuksia. Helmet-haasteessa täyttyvät kohdat 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis (Purppuranpunainen hibiskus), 18. kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa ja 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

 

Feministiseen lukuhaasteeseen sopivat nämä kaikki Adichien teokset, ja lisäksi tämän haasteen ja Minna-näytelmän innoittamana luin Papin perheen. Tartuinpa myös teokseen Anna mennä! Opas hauskempaan elämään, josta tosin ehdin lukea vain puolet. Tuon teoksen kirjailijat Meriläinen ja Särmä (ja Feministinen ajatushautomo HATTU) ovat muuten osaltaan vaikuttaneet siihen, että Adichien feministiteos jaetaan kaikille ysiluokkalaisille.

Kiitos vielä Sirrille haasteesta!

Kukkivan joen rannalla

Kati Hiekkapelto: Tumma. Otava, 2016.

img_2323

Kati Hiekkapellon dekkareiden Anna Fekete on tällä kertaa synnyinseuduillaan, Serbian Magyarkanizsassa. Oikeastaan Anna on lomalla, mutta laukkuvarkaus, varkaan kuolema ja paikallisten poliisien häiritsevä vähäpuheisuus sysivät hänet selvittämään, mitä paikkakunnalla tapahtuu. Tapahtumien ketju johdattelee Annaa myös vanhojen rikosten pariin.

Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet romaanit Kolibri ja Suojattomat, joissa Anna toimii Suomessa pohjoisen kaupungin nuorena poliisina. Näissäkin teoksissa nousee esiin pakolaisuus ja rasismi, mutta Tummassa pakolaisten vaellus kohti EU:ta muistuttelee sekä nykyisistä kriiseistä Euroopan itäpuolella että Jugoslavian hajoamiseen johtaneista sodista. Annahan on perheineen lähtenyt pakolaiseksi sodan jaloista, aikuistunut Suomessa ja luonut uransa ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin penseästi suhtautuvien suomalaisten parissa.

Tummaa tarinassa on moni asia: Annan perheen synkkä historia, isän kuolemaan liittyvä puhumattomuus, salamyhkäisyys ja suru, punahameisen tytön likainen ja takkuinen tukka ja kaupungin ohi virtaava Tisza-jokikin rämeikköineen vaikuttaa vähintäänkin hämärältä, vaikkakin kerran vuodessa joki puhkeaa kukkaan… Tumma ja synkkä on myös romanivähemmistön osa Serbiassa, samoin Unkarin puolelle pyrkivien pakolaisten menneisyys sekä olot tilapäisillä pakolaisleireillä. Eikä unkarilaisväestönkään asemaa olla varsinaisesti parantamassa.

Pakolaistilannetta teoksessa kuvataan melko paljon. Pikku kaupungin väellä on yhteyksiä niin pakolaisleireille kuin ihmissalakuljettajiin, ja Anna selvittää myös salakuljettajien puuhia samalla, kun hän yrittää saada selville romanipojan murhaa. Annan kotiseutu on niillä tienoilla, mistä EU:ta kohti on pyritty jo kauan, ja Tummassa kuvattu tilanne muistuttaa Euroopan kiristyneestä ilmapiiristä ja raja-aitojen rakentamisesta.  Sen lisäksi, että pakolaisiin suhtaudutaan Kaneszassa nihkeästi, saa unkarilaisväestönkin oikeuksien tai mahdollisuuksien kaventaminen hieman tilaa Annan ystävien puheissa.

Edelleen, tai yhä enemmän, näissä dekkareissa kiehtoo päähenkilön rosoinen, vahva persoona. Vaikka Annan hahmosta syntyy vahvan, itsenäisen naisen oloinen tyyppi, on hänessä jotain salaperäistä ja siksi kiehtovaa. Hän on esimerkiksi monella tapaa ulkopuolinen – sekä molemmissa kotimaissaan että osin perheessäänkin, ja osin tarkoituksella, osin tahtomattaan. Annan perhehän on unkarilainen, vaikka perheen alkuperäinen koti on Serbian unkarilaisalueella. Annan äiti on palannut sinne, ja sinne Suomessa nihkeästi pärjännyt Akos-velikin on nyt jäämässä. Annan äiti ja muutkin läheiset tuntuvat painostavan Annaa perinteiseen muottiin – ainakin perhe olisi aika perustaa – ja tässäkin Anna tuntuu jäävän muka ulkopuoliseksi, vaikkakin ehkä vain muiden mielestä.

Tämän dekkarin ydin ei minulle ole rikoksessa ja sen selviämisessä vaan ennemminkin moni taustalla vaikuttava asia. Kiinnostavaksi teoksen tekevät miljöö, henkilöt, tai oikeastaan päähenkilö Anna, ja Euroopan historian läsnäolo – ja tietysti ajankohtaisuus. Erikoisuutta teoksen miljööseen tuovat myös kirjan kannessa kuvatut pienet hyönteiset, jotka saavat Tisza-joen kukkimaan kerran kesässä. Joen kukintaa odotetaan Annan koko loman ajan, ja kun joki vihdoin kukkii, aika monta asiaa on ratkennut.

Tumma pääsee  ainakin Muuttoliikkeessä-haasteen kirjalistalle, sillä teoksessa esimerkiksi kuvataan pakolaisleirejä, mikä pakottaa lukijan miettimään Euroopan lähiseutujen ja Euroopan nykytilannetta, toki myös omaa suhtautumistaan asiaan ja siihen, mitä voimme tehdä. Romaanissahan kuvataan myös sitä, miten toiset paikalliset ahdistuvat kulkijoista, kun taas toiset ryhtyvät auttamaan pakolaisia. Helmet-lukuhaasteessa Tumma osuu ainakin kohtaan 38. eli kirjassa mennään naimisiin. Anna pääsee osallistumaan romanihäihin, ja tämä kohta jäi mieleeni hikisen tanssikuvauksen vuoksi.