Q-teatteri: Medusan huone

Medusan huone Q-teatterissa 1.3.2019 (ensi-ilta 21.2., näytökset keväällä 2019)

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Ada Halonen
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina Rajakangas
Graafinen suunnittelu: Aino Nieminen

 

Q-teatterin Medusan huoneeseen ostin liput jo joulukuussa. Tätä näytelmää todellakin odotin, ja nautiskelin jo ennakkotiedoista – niin ankeita asioita kuin tiesinkin teoksessa käsiteltävän. Nyt olen makustellut ja mietiskellyt näytelmää kaksi päivää, kuunnellut repeatilla näytelmän upeissa kuvissa soinutta Agnes Obelia  ja harmitellut, että näytelmä on loppuunmyyty, sillä haluaisin suositella sitä KAIKILLE! Kannattaa kuitenkin kärkkyä peruutuspaikkoja, jopa nähdä vähän vaivaa, jos lippua ei ole. Ja jos ei näytelmää pääse näkemään, voi  lukea näytelmän ohjaajan Saara Turusen Sivuhenkilö ja Rakkauden hirviö ja/tai  vaikkapa kiinnittää huomiota yhteiskunnan vääristyneisiin valtarakenteisiin. Muistutuksena myös itselleni sanon, että kun työryhmässä on tällainen joukko, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner,  Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa, ei kannata koskaan aikailla lippukaupoilla. Nämä näyttelijät ovat muuntautumis- ja heittäytymiskyvyssään ja valovoimaisuudessaan upeita tässä paljon muullekin kuin vuoropuhelulle perustavassa näytelmässä.

img_20190301_1827511212723909979076247.jpg

Medusan huoneen yhtenä lähtökohtana on kreikkalaisen mytologian tarina Medusasta, jonka Poseidon raiskasi ja joka muutettiin käärmetukkaiseksi hirviöksi. Medusan näkökulmaa tapahtumiin ei koskaan kerrota, vaan hän on joko katseen kohde tai vaarallinen katse (noiduttu Medusa muutti katseellaan tunkeilijat kiveksi). Käsiohjelmassa Turunen kertoo laajasti myytistä ja siitä, miten samanlaiset kuviot ovat toistuneet niin taiteessa kuin naisen elämässä kautta aikain: miehisessä myllerryksessä nainen on himoittava objekti tai kammottava hirviö. Katse ja katsominen ovat ilmeinen osa teatteritaidettakin, ja tässä näytelmässä tehdään näkyväksi, sanotaan ääneen ja alleviivataan järjettömiä tilanteita ja lausumia, joita joudumme kuulemaan ja lukemaan. Yksittäisissä hetkissä naiselle annetaan sekä ääni että aktiivisen toimijan rooli, lupa olemassaoloon,  mutta pääasiassa näytelmässä näytetään niitä rooleja, joihin naisia on tungettu, alistettu ja hyssytelty, tai miehet hyssyttelevät ja pilkkaavat naisia tai naisten ahtaan aseman esille nostamista.

Medusan huone on  hauska, se on järjettömyydessään tai älyttömyyksiään näyttäessään hulvaton, mutta välillä melkein nolostelen nauruani, sillä nauran myös kamalille asioille, jotka ovat totta ja siksi entistä enemmän kamalia. Nauran miehelle, joka nyyhkii, että tasa-arvosta puhuttaessa unohdetaan mies. Nauran vähän sikamiehelle, joka keräilee naisia ja tanssahtelee ylpeänä. Nauran naiselle (vai naisen kanssa?), joka villiintyy uljaaseen tanssiin vain ollessaan yksin, nauran täti-ihmiselle, joka ”hyvää hyvyyttään” osoittaa nuorelle naiselle paikan tulevana vaimona. Nauran jopa miesasiantuntijalle, joka mitätöi nuoren naisen häpeän toteamuksellaan siitä, että ei nyt vaan kannattaisi ottaa sitä paskaa niskaansa. Nauran järjettömyydelle, vaikka samalla tiedän, että tämä järjettömyys on totta, on ollut ja on.

Medusan huone koostuu tuokiokuvista, lyhyistä kohtauksista. Kohtauksia yhdistävät jotkin toistuvat elementit, ja  paljon on kyse katseesta: kuka katsoo, miten katsotaan –  usein arvostellen ja alentavasti.  On alkupuolen puolisoaan katsellaan lytistävä  mies, naisen äänestä ja naurusta valittava hahmo, kikattelijarooliin asettunut tai asetettu, milloin mihinkin poseeraamaan heittäytyvä nainen, jolla ei kuitenkaan ole lupaa katsoa miehiä, ja ämpäreitä jakava tekohymynainen. Aika paljon näytetään, välillä ei puhuta ollenkaan, ja nimeämättömien henkilöiden väliset suhteet kertovat paljon valta-asetelmista ja siitä, millaisia ahtaita rooleja naisella on – usein siis se katseen kohde. Yhdessä kohtauksessa pohditaan jo Sivuhenkilössä päähenkilön miettimää kirjallisuuden klassikkokaanonia. Tämä kohtaus laajenee absurdiksi hekumoinniksi miesten kirjoittamien eroottisten kohtausten äärellä, kun ukkelit kirjaimellisesti sukeltavat telmimään miesklassikoiden sekaan.

Pidän näyttämökuvan estetiikasta: mieshahmojen ruskeansävyistä (mutta en mieshahmoista, tarvitseeko tätä sanoakaan!),  varsinaisena lavana toimivan huoneen taakse jäävästä tilasta, jossa välillä tapahtuu, ja hillitystä sävystä, johon välillä piirtyy väriä. Jopa kirjakohtauksessa kirjojen kannet sopivat murrettuun väritykseen. Medusan peruukki erottuu. Vaikuttavina kuvina mieleen jäävät Georgia O’Keeffen teosten heijastukset – varsinkin alku on niin vaikuttava, että haluaisin viipyä siinä ikuisuuden, mutta tämä ehkä johtuu myös siitä, että ennakkotietojen varassa hieman pelkään sitä, miten ällöttäviä kohtauksia on tiedossa. Upea kohtaus on myös loppupuolella, kun alussa häpeätahroja edustaneet terälehdet täyttävät lavan takaosan.

Medusan huoneen joissakin kohtauksissa naiset etsivät lupaa olla alistumatta turhaan kiltteyteen, lupaa nauraa, tanssia ja huutaa ja lukea ja muodostaa oma mielipide ja lukea niitä kirjoja, joita huvittaa. Tarkastelemalla ja näyttämällä niitä vääristyneitä, jumittavia valtarakenteita, joissa ja joihin olemme kasvaneet, näytelmä on tärkeä puheenvuoro siitä, että vaikka olemme Minna Canthin jälkeen monta askelta ottaneet, pitää edelleen ja yhä enemmän uskaltaa niin puhua tasa-arvosta kuin tehdä tällaisia feministisiä tekoja. Medusan huone on myös vahva ääni hiljentämisen perinnettä vastaan. Kiitos Saara Turunen ja työryhmä!

Mainokset

Raastava sadan vuoden takainen

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2017.

IMG_20180114_111106

 

”Miten ihmeessä sota osui suoraan meidän pihaan?” (s. 156)

Heidi Köngäksen Sandra aloittaa minun 1918-vuoteni. Tähän kevääseen mahtuu paljon sadan vuoden takaisesta, sillä sisällissodan tapahtumia käsitellään nyt niin teatterissa kuin tieto- ja kaunokirjallisuudessakin ja vanhemmatkin tarinat nousevat luettaviksi. Tekisi mieli sulkea silmät, mutta en sulje, ja varsinkaan en kadu, että tartuin Sandraan. Enkä jätä aihetta: varaan muutaman pakan nenäliinoja ja lipun ainakin Komin Veriruusuihin (ja koitan ehtiä lukea kirjankin ennen teatteria). Kirjastosta jonotan paria kaunoteosta, tiedon osalta luottanen historiatietäjäystäviini.

Sandrassa tarinaa kerrotaan kolmella tasolla, mutta nimihenkilö on koko ajan keskiössä. Alkupuolella Klaara, Sandran tyttärentytär, löytää isoäitinsä kalenterimerkintöjä, jotka  herättävät mielenkiinnon ja joiden merkitys aukeaa Sandran tarinassa.  Myöhemmin Klaara palaa tutkimaan tätä ilmeisen vaiettua sukunsa historiaa, jota Sandran ja Sandran miehen siskon Lyytin osioissa kerrotaan.

Vaikka Sandra kertoo sisällissodasta, se ei niinkään kerro taisteluista sodasta, ja aika vähän siinä suoraan kerrotaan teloituksista, oikeudenkäynneistä tai vankileireistäkään. Vankileireiltä tihkuu tietoa esimerkiksi Sandran miehen Jannen kirjeissä ja harvojen kotiinpalaajien mukana. Lyhyet kuvaukset, tiedot, jotka päähenkilö Sandran tai myöhemmin tämän lapsenlapsen Klaaran tavoittavat, kuitenkin herättävät lukijan mielikuvat, joita muut aiheesta kertovat tarinat ovat  jättäneet. Kertomuksen kauheudet kiteytyvät aikaan sodan jälkeen, odotukseen, elämään äärimmäisessä köyhyydessä, tautien ja muiden vaikeuksien keskellä, tilanteissa, joihin päätymistä on vaikea kuvitellakaan. Mutta jotka eivät historiassamme ole yksittäisiä.

Kun muualla tapahtuvat taistelut tai sodan jälkeen vangit kituvat epäinhimillisissä oloissa, kertoo romaani hengissä pysymisestä ja itsensä ylittämisestä, siitä, miten  köyhyyden, niukkuuden ja kylmyyden keskellä on yritettävä selvitä, millaista on, kun rakas on jossain, edes toivottavasti elossa, kun  läheisen vähäisiin avunpyyntöihin ei pysty vastaamaan. Jatkuvan epätietoisuuden kidutuksestakin Sandra kertoo. Ja sattumasta – Janne ei edes halunnut sotaan, kukapa haluaisi. Sodalta vaan ei voinut välttyä, ei edes kovin kaukana siitä.

Alussa Sandra-romaani kertoo kuitenkin paljonkin melkein hyvästä, ainakin ihan riittävän hyvästä vaikkei kovinkaan helposta elämästä ilman sotaakaan, ja ehkä tätä nuoren Sandran melkein-onnea vasten hätä ja tuska, kylmä, nälkä, kuolema ja vääryys tuntuvat entistä kamalammilta. Siinä onkin tämän romaanin hienous: alku oli niin hennonkaunista, pientä ja somaa, tavallista elämää, jossa oli toivoa paremmasta. Takana on raastavan kamala huutolaislapsuus, mutta siitä on selvitty, sitä Sandra muistelee omien häidensä alla, pian oman torpan emäntänä. Ei onnea eikä helppoa elämää sekään, mutta sellaista, josta voi selvitä, kun tekee riittävän hyvin.  On 1900-luvun alkupuoli ja vielä aikaa sotaan, jota nämä torpparit eivät olisi ehtineet ajattelemaankaan, kun selviämisessä oli riittävästi.

”Marraskuun yhdentenätoista päivänä Armon Vuonna 1910

Eilen me muutimme sisään Lepistöön, missä kaikki on niin uutta ja puhtoista, ettei melkein raaskisi edes lattialankuilla kävellä. Minä en ole uskoa tätä todeksi. Ensin en osannut tehdä mitään, vaan kävelin klasista klasiin ja katsoin, miltä kaikki eri ikkunoista näyttää.” (s. 123)

Sandra kertoo paljon niin yhden perheen selviytymistaistelusta, johon sadan vuoden takainen maailma jo ilman sotaakin heitti. Lisäksi se kertoo Lyytin (ja toki Sandrankin) tarinan kautta naisen osasta, joka ei ollut eikä tässäkään romaanissa kauniina näyttäydy. Lyyti kulkee palveluspaikasta toiseen, onnekseen sentään saa töitä aina tehdäkseen, mutta palkat ovat toki mitättömiä. Ja eipä vain saa langeta, ei rakastua! Ei naidun naisenkaan osa ole helppo synnytyksineen, lapsikatraineen, ei Sandran lapsuudenperheessä, eikä silloin, kun Sandran mies on vangittuna määrättömäksi ajaksi. Helppo ei ole silloinkaan naisen osa, kun mies palaa sodasta tai tässä tapauksessa vankileiriltä. Tuntuu käsittämättömältä, miten vähän aikaa tällaisesta elämästä on, ja käsittämättömän todelta tuntuu se, miten Sandran tarinaa tästä menneisyydestä kerrotaan. Se nenäliinapakka on paikallaan moneen otteeseen.

Lukuvinkkejä vuoden  1918 tapahtumista on listattuna Reader, why did I marry him? -blogin 1918-haasteessa. Sandra on  tänä vuonna ensimmäinen haasteeseen lukemani teos, ja saa nähdä, kuinka paljon pystyn (tai ehkä en pysty!) tästä aiheesta enää lukemaan.

Klassikkohaaste 4: Papin perhe

Minna Canth: Papin perhe. Ilmestynyt vuonna 1891. Luin WSOY:n Laatukirjasto-pokkarin.

 

Tammikuun loppupuolella kävin vihdoin katsomassa Kansallisteatterin Canth-näytelmän. Lippuja varatessani ajattelin, että ehdin lukea niin Canthin tuotantoa kuin Minnastakin, mutta toisin kävi. Matkalla teatteriin luin hätäisesti Papin perheen esipuheen, mutta vasta näytelmän ja Klassikkohaasteen innoittamana sain täytettyä yhden aukon kirjallisessa sivistyksessäni – eli luettua Papin perheen. Kirjablogeissa julkaistaan tänään 31.1.2017 klassikkopostauksia. Osallistun haasteeseen toista kertaa, sillä tämä on hyvä tapa tarttua lukemattomiin klassikkoteoksiin. Ja niitähän riittää! Haastetta emännöi tällä kertaa Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

klassikkohaaste

Canth-näytelmää suosittelen. Siinä törmäilevät uusi aika ja vanhat vaatimukset, ja katkelmat Minna Canthin tuotannosta ovat tehokkaita ajatusten herättelijöitä. Näytelmän jälkeen mietin, miten Minna Canthin ajatukset ja tuotanto ovat tai olivat yhtä aikaa ajattomia ja toisaalta aikaansa edellä. Samoin Papin perheessä on kysymys oikeastaan siitä, miten vanha ja uusi aika asettuvat vastakkain. Kyse on kuitenkin myös perheestä. Ja naisasiasta tietysti.

Vaikka Papin perheessä perheenisä on äärimmäisen vanhoillinen ja lapset taas lepattavat jo tulevassa, ei asetelma ole ärsyttävän osoitteleva. Papin perhe ei myöskään ole sillä tavalla ahdistava, kuin Canthilta aiemmin lukemani novellit ja näytelmät (Kuoleva lapsi, Lapsenpiika, Köyhää kansaa – apua, mitä näitä nyt on! Tuskaa ja ahdinkoa!), koska niitä ihmisiä, joilla menee taloudellisesti huonosti, ei kuvata. Toki heitä, tuon ajan valtaväestöä, ei voi olla ajattelematta. Loppu on jopa arveluttavan sovitteleva. Se olisi suorastaan siirappinen ilman kysymysmerkkiä ja aiempia tapahtumia:

Jussi: Sillä vapaus, se on aina pääasia.                                                                                   Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus?

Mutta rakkaus! Ehdoton rakkaus, rakkaus perheessä,  on yksi teemoista, joita nykyajassakin voisi tästä näytelmästä nostaa esille.

Jussi, Hanna ja Maiju ovat pappilan lapsia, jo aikuisia, tai Maiju siinä rajalla, 17-vuotias. Maijua ymmärtävät vain sisarukset, kun taas  isä haluaisi lukita hänet neljän seinän sisään ja nimittelee pojannulikaksi. Varsinkaan teatterihömpötykset eivät käy laatuun, mutta sisarukset kannustavat ”hulivili harakkaa” Ibsenin Nooraksi ja Shakespearen Juliaksi. Mahtavia viittauksia ahtaisiin asemiin muuten nuo näytelmät, vaikka teatteri ja näytteleminen veisivätkin ajatukset vapauteen ja luovuuteen. Lopulta Maiju itse asiassa karkaa Helsinkiin teatterin koenäytökseen. Siinä vaiheessa isosisaruksetkin ovat kääntäneet selkänsä isälleen, joka ei hyväksy uusia aatteita eikä näe tyttären koulutusta niin tärkeäksi kuin omien ajatustensa ajaminen näyttäisi Ilta- ei kun siis Aamuruskon toimitustyössä.

Olen aina ajatellut, että Minna Canth on ollut etuoikeutettu ajassaan, sillä hän on saanut opiskella.  Monella tavalla Canthin elämä on kuitenkin ollut haastavaa, ja arvostan hänen uskallustaan. Koulutus ehkä jäi kesken, mutta Canth raivasi oman tiensä muun muassa yrittäjänä, kirjailijana, ajattelijana, lehtinaisena ja seitsemän lapsen yksinhuoltajana, huh! Myös Papin perheen vanhempi tytär on päässyt jatko-opintoihin, mikä kuvaa ajan ylemmän luokan etuja, harvojen siis, mutta näytelmässä käy ilmi, miten kouluttautumisesta ei naiselle tuossa ajassa nähdä olevan lopulta hyötyä. Jopa uudistusmielinen Jussi-veli sanoo: ”Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin  on naiselle tärkeintä kaikesta.” (s. 109). Isä puolestaan on sitä mieltä, että perheellä ei enää ole varaa kouluttaa tyttäriä, sillä konservatiivisen Aamurusko-lehden kustantaminen nousee tärkeämmäksi. Perheenpää tarraa kiinni menneeseen ja pyrkii lyttäämään monen muunkin hiukankin uusia tuulia tuovan asian. Pastorin hahmo on osuva kuva muutosta pelkäävästä ihmisestä: onhan uhattuna rutiinit, asema, totuttu järjestys. ”Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, – mitä ne muuta ovat kuin itsekkäsyyden ja vallanhimon ilmauksia?” kysyy pastori. Ja jos sanoinkin, ettei näytelmä ole niin alleviivaava kuin aiemmin lukemani köyhien kuvaukset, niin kyllähän se paikoin on. Pakko on myös ajatella sitä, mitä tässä jätetään kertomatta niistä suomalaisista maijuista ja jusseista, joiden vanhemmat eivät satu olemaan ylemmän luokan edustajia, joten joutunen perumaan puheeni siitä, etteikö osuva ajankuvaus olisi ahdistavaa.

img_2128

Perhe ja sen ristiriidat ovat tässä näytelmässä tärkeitä, ja perheenjäsenet edustavat erilaisia ihmistyyppejä ja ajatuksia. Pastori eli pappa on siis huolissaan uusista tuulista, joita lapset edustavat. Jussi ei halua jatkaa isänsä jalanjäljissä vaan ryhtyy Nuori Suomi -lehden toimittajaksi – siis täysin isän tahtoa vastaan. Isä kun on suunnitellut pojalleen uran Aamuruskon toimituksessa. Jo pelkästään ajatus siitä, ettei poika taivu tähän toiveeseen, tuntuu pöyristyttävän isää, ja tarinassa ajaudutaan välirikkoon. Äiti jää taustalle, Hanna-sisko asettuu veljensä puolelle. Maiju tuntuu lähinnä ajattelevan omaa haavettansa, jota hän siis lähteekin toteuttamaan. Omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa, ei liene helppoa astella omaa tietä, kun on nöyräksi yritetty iänkaiken lytätä, ja Maiju ahdistuu ja muuttuu harhaiseksi. Ei ole helppoa kellään, ei!

Papin perhettä lukiessa ei voi olla ajattelematta sitä ahdasta osaa, joka 1800-luvun lopussa ja pitkään 1900-luvullakin naiselle ja tytölle osoitettiin. Yksittäisiä olivat Minnat, Idat ja Maijut, jotka pystyivät repimään itsensä omalle tielleen – ja Maijuhan ainakin hetkellisesti sekoaa tässä rimpuilussaan, eikä liene ollut helppoa Minnallakaan. Eivät nämä tahtonaiset, fiktiiviset tai todelliset, onneksi olleet ainoita, omaksi onnekseen ja monen muun. Papin perheessä näkyy kuitenkin, miten perheenäiti on alistunut miehensä tahtoon, vaikka näkisikin Hannan ja Maijun koulutuksen ja haaveiden täyttämisen tärkeyden, ja avoimeksi jää, miten Maijulle käy – toiveikkuutta on tämän nuoren näyttelijättärenalun saamissa kukkapuskissa ja aplodeissa ja siinä, miten Maiju suhtautuu ihailijansa herra Rastaan epäsuoraan kosintaan nauramalla puolen sivun verran. Sen kohdan haluaisin nähdä näyttämöllä vaikka heti, ja se on kohtaus, joka jää mieleeni, kun ajattelen Maijun hahmoa. Kouristeleva tyttö Kansallisen näytelmästä toivottavasti unohtuu jo pian.

 

Klassikkohaasteen lisäksi Papin perhe saa paikkansa Helmet-haasteen kohdassa 3, kotimainen klassikkoteos, sekä Sivutiellä-blogin Sirrin Feministisessä lukuhaasteessa.