Nathan Hill: Nix. Gummerus 2017.
Onkohan vaarallista rakastua romaaniin? Nathan Hillin esikoisjärkäleessä varoitellaan nixistä, näkistä, joka houkuttelee arvaamattomassa muodossa, rakastuttaa ja vie mukanaan. Romaanin päähenkilön, Samuelin, äiti Faye on myrkyttynyt norjalaistaustaisen isänsä kertomista tarinoista, ja nämä uskomukset seuraavat Fayea ja hieman Samueliakin läpi Nix-romaanin tarinan, joka ulottuu pääasiassa vuosiin 1968 ja 2011 mutta myös 1950-luvulle Fayen ja 1980-luvulle Samuelin lapsuuteen.
Mikä sitten saa lukemaan tai pikemminkin ahmimaan tämän yli 700 sivun romaanin? Ensinnäkin romaani on taitavasti rakennettu: heti ensisivuilla asetetaan syötti – äiti on lähtenyt, muttei kerrota, miksi – ja sen jälkeen alkaa tapahtumien vyörytys. Aikarakenne on rikottu, ja luvuissa näkökulma vaihtelee eri henkilöiden välillä. Tässä heti toinen koukku: mielenkiintoiset henkilöt! Salaperäinen Faye, tämä kadonnut äiti, myös ”Packer Attacker”, koska hän hyökkää kuvernöörin kimppuun julkisessa tilaisuudessa ja nousee täten mediatapaukseksi ja pian myös päähenkilö Samuel Andresen-Andersonin elämään. Ja sitten on vielä tietysti historian tapahtumat, erityisesti vuoden 1968 mielenosoitukset Chicagossa.
Henkilöiden elämät linkittyvät ja suhteet tiivistyvät, kun tarina etenee. Välillä kerrotaan vuodesta 1988, jolloin Faye katoaa Samuelin elämästä, välillä Fayen lapsuudesta, hyvinkin tarkasti Fayen nuoruudesta ja lisäksi vuoden 2011 tapahtumissa kuvataan niin kolmikymppisen Samuelin kirjailijakriisiä kuin peliriippuvuutta ja rakkaussotkujakin. Samuelin ja Fayen lisäksi tärkeitä henkilöitä ovat Samuelin pelikaveri Pwnage, Samuelin lapsuudenystävät Bishop ja Bethany, Samuelin ikirakkaus. Mielenkiintoisin henkilöistä on kuitenkin Faye, osittain käsittämättömyyden, osittain kuristavankauhean nuoruuden vuoksi. Faye on elänyt nuoruutensa mielipideilmastoltaan ankeassa ja konservatiivisessa tuppukylässä, jossa erilaisuutta eikä varsinkaan erinomaisuutta hyväksytä. Mielenkiintoiseksi ajankuvauksen tekee esimerkiksi koulun ja naisen tai tytön ahtaan roolin kuvaus. Ei ihme, jos joskus tekisi mieli kapinoida – vaikka eihän Faye niin tee. Ehkä se onkin juuri tämä ristiriita, joka kiehtoo: ympärillä tai vähintään yliopistomaailmassa olisi mahdollisuus heittäytyä kuohuntaan, mutta lapsuuden pelottelu tai nujerrettu minuus pitävät kiinni tavallisuuden ankeudessa.
Yksi lukuisista kirjan käsittelemistä aiheista on peliriippuvuus. Samuel ja Pwnage pelaavat Elfscape-nimistä peliä samassa klaanissa, Samuel työkoneellaan, Pwnage useammalla kotikoneellaan niin, ettei jälkimmäisen elämään muuta mahdukaan. Ehkä pelit ovatkin joillekuille se näkki, joka vie mukanaan, vaikka tässä pelit ovat vain lähes viedä Pwnagen tai Samuelin tuhoon (Pwnagella on kyllä lähtö melko lähellä). Pelimaailman kuvaus on minulle vierasta, ja siksi kai sekin on viihdyttävää. Erityisesti kuitenkin pidin osiosta, jossa kerrontakin oli pelillistä, jossa tarinan eteneminen ikään kuin määrittyy pelaajan tai kuvitteellisen lukijan valintojen mukaan. Samalla kerrotaan Samuelin kahdesta tavoitteesta: kirjailijan urasta ja rakkauden saavuttamisesta.
Loppupuolella sotkuinen vyyhti aukeaa vauhdilla, mutta romaanin viehätys on tarkassa kuvauksessa, erikoisissa henkilöhahmoissa, välillä näiden henkilöhahmojen kautta esille pulpahtelevassa humoristisuudessa sekä ihmissuhteiden ja ihmisenä olemisen ristiriitaisuudessa. Lukiessa tätä järkälettä voi siis eläytyä ja kauhistella, tuntea ja nautiskella arvoitusten ratkeamisesta. Siinäpä aineksia romaanille, johon annan itseni rakastua. Eikä se tietenkään ole vaarallista.
Koitan ujuttaa Nixin Helmet-haasteeseen, ja sopivia kohtia olisivat vaikkapa 1. kaunis nimi, 2. blogeissa kehuttu kirja, 42. esikoisteos, 47. kahden (tai useamman) haastekohdan täyttävä teos tai 49. vuoden 2017 uutuusteos.
Kaikkia värejä 