Hyytäviä tyrskyjä pohjoisesta Norjasta

 

Heine Bakkeid: Meren aaveet. Alkuperäisteos Jeg skall savne deg i morgen (2016), suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry. Into, 2019.

Sadetta vihmovaa syysiltaa huimasti synkempiin vesiin pääsee uppotumaan norjalaisen Heine Bakkeidin esikoisdekkarin Meren aaveet äärellä. Tässä teoksessa houkuttelee moni: roisoinen päähenkilö, kiehtova Pohjois-Norja majakkasaarineen ja vihjaus jostain yliluonnollisesta. Päähenkilönä on poliisinviran menettänyt ja vankeusrangaistuksen kärsinyt Thorkild Aske, joka mieluiten vajoaisi muistoihinsa ja yksinäiseen yksiöönsä lääketokkurassa mutta saa tehtäväkseen selvittää mystinen katoaminen pikkupaikkakunnalla Pohjois-Norjassa. Siihen on syynsä, miksei Aske voi kieltäytyä, ja tiivis, nopeasti etenevä tapahtumien kulku pyörähtää liikkeelle.

Tapahtumat sijoittuvat pääosin Tromssasta vielä pohjoiseen asetttuvassa pikku kylässä, jossa elämä on melko pysähtynyttä. Kylän keskus tuntuu olevan vanhusten hoitokoti ja asuntola, mutta merellä olevalla majakkasaarella alkaa tapahtua kummia. Thorkild Aske joutuu keskelle erilaisia uhkaavia tilanteita, joista myrskyävä meri ei ole ainoa. Lääketokkuraisen näkökulman läpi tapahtumat saavat jopa mystisiä piirteitä, vaikka sinänsä yliluonnollisiltakin kuulostavat tapahtumat selittynevät ainakin joten kuten järjellä. Majakkasaarelta on kadonnut aiemmin yksi henkilö, jota Aske etsii, mutta hän löytääkin aivan väärän ruumiin. Lopulta mereen kadonneita on useampia, ja tietysti myös Aske on vaarassa painua pinnan alle.

”Heti kun auto on mennyt, vedän verhot täysin auki ja päästän pimeyden sisään. Jään seisomaan ja pohtimaan, kuinka rivakasti asiat alkavat mennä päin helvettiä, kun kerran kääntää sukset väärään mäkeen, tapahtui se sitten puolison kanssa keittiönpöydän ääressä, poliisikuulustelussa tai elämässä yleensä, ja sitten sitä viilettää kohti omaa tuhoaan kykenemättä jarruttamaan tai muuttamaan suuntaa.” (s. 178)

Erikoisesta, elämänhallinnan menettäneestä päähenkilöstä tulee välillä mieleen Harry Hole, vaikka dekkarina Meren aaveet on tiiviydessään ja eräänlaisessa suoraviivaisuudessaan hyvin erilainen kuin Jo Nesbøn  sarja. Jotain tuttua on kuitenkin esimerkiksi pitkäksi ja tarkaksi äityvässä ruumiinavauskohdassa – tekee mieli laittaa silmät kiinni ja ehkä myös nipistää nenästä – tai päähenkilön kuolemaa uhmaavassa toiminnassa. Meren aaveet on kuitenkin napakka kokonaisuus, oikeastaan melko nopeasti ahmaistavissa. Siinä myös kuvataan melko lyhyt ajanjakso, ja kirja onkin jaoteltu tyylikkäästi mustin viikonpäiväsivuin.

Toivon, että joko kuulemme Thorkild Askesta pian lisää tai että Bakkeid kirjoittaa (ja että hänen teoksiaan suomennetaan) muuta uutta. Ahdistavuudestaan ja raakuuksistaan huolimatta Meren aaveet on oikein viihdyttävä dekkarilukukokemus.

Advertisement

Kun tiiliskiviromaani vie mennessään…

Nathan Hill: Nix. Gummerus 2017.

Onkohan vaarallista rakastua romaaniin? Nathan Hillin esikoisjärkäleessä varoitellaan nixistä, näkistä, joka houkuttelee arvaamattomassa muodossa, rakastuttaa ja vie mukanaan. Romaanin päähenkilön, Samuelin, äiti Faye on myrkyttynyt norjalaistaustaisen isänsä kertomista tarinoista, ja nämä uskomukset  seuraavat Fayea ja hieman Samueliakin läpi Nix-romaanin tarinan, joka ulottuu pääasiassa vuosiin 1968 ja 2011 mutta myös 1950-luvulle Fayen ja 1980-luvulle Samuelin lapsuuteen.

Mikä sitten saa lukemaan tai pikemminkin ahmimaan tämän yli 700 sivun romaanin? Ensinnäkin romaani on taitavasti rakennettu: heti ensisivuilla asetetaan syötti – äiti on lähtenyt, muttei kerrota, miksi – ja sen jälkeen alkaa tapahtumien vyörytys. Aikarakenne on rikottu, ja luvuissa näkökulma vaihtelee eri henkilöiden välillä. Tässä heti toinen koukku: mielenkiintoiset henkilöt! Salaperäinen Faye, tämä kadonnut äiti, myös ”Packer Attacker”, koska hän hyökkää kuvernöörin kimppuun julkisessa tilaisuudessa ja nousee täten mediatapaukseksi ja pian myös päähenkilö Samuel Andresen-Andersonin elämään. Ja sitten on vielä tietysti historian tapahtumat, erityisesti vuoden 1968 mielenosoitukset Chicagossa.

Henkilöiden elämät linkittyvät ja suhteet tiivistyvät, kun tarina etenee. Välillä kerrotaan vuodesta 1988, jolloin Faye katoaa Samuelin elämästä, välillä Fayen lapsuudesta, hyvinkin tarkasti Fayen nuoruudesta ja lisäksi  vuoden 2011 tapahtumissa kuvataan niin kolmikymppisen Samuelin kirjailijakriisiä kuin peliriippuvuutta ja rakkaussotkujakin. Samuelin ja Fayen lisäksi tärkeitä henkilöitä ovat Samuelin pelikaveri Pwnage, Samuelin lapsuudenystävät Bishop ja Bethany, Samuelin ikirakkaus. Mielenkiintoisin henkilöistä on kuitenkin Faye, osittain käsittämättömyyden, osittain kuristavankauhean nuoruuden vuoksi. Faye on elänyt nuoruutensa mielipideilmastoltaan ankeassa ja konservatiivisessa tuppukylässä, jossa erilaisuutta eikä varsinkaan erinomaisuutta hyväksytä. Mielenkiintoiseksi ajankuvauksen tekee esimerkiksi koulun ja naisen tai tytön ahtaan roolin kuvaus. Ei ihme, jos joskus tekisi mieli kapinoida – vaikka eihän Faye niin tee. Ehkä se onkin juuri tämä ristiriita, joka kiehtoo: ympärillä tai vähintään yliopistomaailmassa olisi mahdollisuus heittäytyä kuohuntaan, mutta lapsuuden pelottelu tai nujerrettu minuus pitävät kiinni tavallisuuden ankeudessa.

Yksi lukuisista kirjan käsittelemistä aiheista on peliriippuvuus. Samuel ja Pwnage pelaavat Elfscape-nimistä peliä samassa klaanissa, Samuel työkoneellaan, Pwnage useammalla kotikoneellaan niin, ettei jälkimmäisen elämään muuta mahdukaan. Ehkä pelit  ovatkin joillekuille se näkki, joka vie mukanaan, vaikka tässä pelit ovat vain lähes viedä Pwnagen tai Samuelin tuhoon (Pwnagella on kyllä lähtö melko lähellä). Pelimaailman kuvaus on minulle vierasta, ja siksi kai sekin on viihdyttävää. Erityisesti kuitenkin pidin osiosta, jossa kerrontakin oli pelillistä, jossa tarinan eteneminen ikään kuin määrittyy pelaajan tai kuvitteellisen lukijan valintojen mukaan. Samalla kerrotaan Samuelin kahdesta tavoitteesta: kirjailijan urasta ja rakkauden saavuttamisesta.

Loppupuolella sotkuinen vyyhti aukeaa vauhdilla, mutta romaanin viehätys on tarkassa kuvauksessa, erikoisissa henkilöhahmoissa, välillä näiden henkilöhahmojen kautta esille pulpahtelevassa humoristisuudessa sekä ihmissuhteiden ja ihmisenä olemisen ristiriitaisuudessa. Lukiessa tätä järkälettä voi siis eläytyä ja kauhistella, tuntea ja nautiskella arvoitusten ratkeamisesta. Siinäpä aineksia romaanille, johon annan itseni rakastua. Eikä se tietenkään ole vaarallista.

 

---

Koitan ujuttaa Nixin Helmet-haasteeseen, ja sopivia kohtia olisivat vaikkapa 1. kaunis nimi, 2. blogeissa kehuttu kirja, 42. esikoisteos, 47. kahden (tai useamman) haastekohdan täyttävä teos tai 49. vuoden 2017 uutuusteos.

Poliisisarjan vietävänä

Jo Nesbø: Panssarisydän. WSOY 2010. Norjankielinen alkuteos Panserhjerte ilmestyi 2009.

Dekkariviikolla jo tunnustauduinkin Harry Hole -faniksi, tai vähintäänkin olin ehtinyt kehitellä vakavan addiktion näihin yhä hurjemmiksi ja raaemmiksi osoittautuviin dekkareihin. Viimeksi suljin kahdeksannen osan, Panssarisydämen, kannet, ja seuraava osa kutsuu jo omassa kirjahyllyssäni.

Panssarisydämen alussa Harry Hole etsitään Hong Kongin alamaailmasta takaisin Osloon poliisin väkivaltaosastolle, sillä  selvitettävänä on  hirvittäviä murhatapauksia. Näistä toinen  kuvaillaan kirjan ensisivuilla niin, että jouduin keskeyttämään lukemisen hetkeksi. Kirjaa on kuitenkin luettava eteenpäin, ja käänteet muuttuvat yhä karmeammiksi. Bussissa lukiessani yhdestä murhasta – koska kirjan käsistä laskeminen hetkeksikään tuntui niin vaikealta – kiljahdin ääneen ja säikäytin varmaan vieruskaverinikin.

Harry Hole on koko ajan askeleen liian myöhässä, vaikka hän selvittääkin selittämättömiä kuolemantapauksia ja katoamisia vauhdilla. Mielenkiintoiseksi tämänkin osan tekee se, ettei kyse ole kuitenkaan pelkästään mielipuolisten murhaajien perässä juoksemisesta, vaan tässäkin tarinassa kuvataan äärimmäisen raakuuden lisäksi monenlaista pahuutta ja lisäksi itsekkyyttä, kovuutta, julmuutta – pimeitä (pahuuden) puolia, joista toivomme maailman säästyvän, mutta jotka eri  syistä nousevat joissain ihmisissä esille. Poliisit pyrkivät näissä tarinoissa suojelemaan itsestään antamaansa kuvaa (no, Harry Hole ei aina niin välitä siitä), ja hekään eivät suinkaan ole menneisyytensä osalta puhtoisia.

Välillä mietinkin, eikö Oslo-trilogian paha poliisi Tom Waaler jo riittänyt, kun taas osansa tämän Panssarisydämen tarinan jännitteestä luovat poliisiyksiköiden välinen kilvoittelu ja -yksilöiden synkät puolet (joilla on kätevä kiristää, puolin ja toisin). Harry Hole on edelleen se sama maailman synkistämä kovanaama, paha poliisi, muttei niin paha muita kohtaan kuin toiset.

Vaikka tämä osa tuntui välillä herkälle mielelleni liiankin raa’alta, piti murhamysteeri taas selvittää lukemalla tiiliskivi vauhdilla loppuun. Oman säväyksensä tarinaan toivat esimerkiksi ajoittaiset elokuvaviittaukset ja Harryn ja tämän isän suhteen käsittely, jota olisin toivonut olevan lisää – ehkä kuitenkin pidän enemmän ihmissuhdekiemuroiden kuin pahuuden olemuksen tai rikkinäisen mielen mekanismien pohdiskelusta.

Jospa seuraavassa osassa murhaaja ei tavoittelisi tätä julkkispoliisia (tai hänen tyttöystäväänsä!), ja ehkä seuraavissa osissa selviää taas jotain uutta päähenkilöstä. Ehkä juuri siksi  loputkin osat on nyt luettava, vaikka tutun tuntuiset käänteet välillä ärsyttäisivätkin.

Lainakappaleeni on kulunut ja kolhuinen, mikä sopii yhä murjotumman Harry Holen tyyliin. Nämä dekkarit ovat edelleen kirjastoissa kysyttyä tavaraa – ehkä tieto Harry Hole -filmatisoinnista on saanut väen tarttumaan niihin. 

 

Elämä piilossa

Maria Amelie: Luvaton norjalainen. Into, 2011.

 

Marie Amelien tarina on ehdottoman ajankohtainen. Vaikka pakolais- ja siirtolaiskysymysten ajattelu on ollut osa tätä syksyä, antaa Luvaton norjalainen taas yhden näkökulman. Kirjoittaja on paennut aluksi Kaukasukselta sukulaisten luokse Moskovaan, sitten isänsä ja äitinsä kanssa Suomeen (toiveikkaana!) ja kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen Norjaan. Paon syistä ei kerrota missään vaiheessa tarkasti, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta häiritsevä asia. Joka tapauksessa kirjoittaja painottaa, ja kuvattu elämäntarina alleviivaa, ettei kukaan varmaankaan aivan huvikseen lähde pakolaiseksi – saatika jää paperittomaksi vieraaseen maahan.
Kirjan ensimmäinen osa koostuu päiväkirjamerkinnöistä, ja toisessa osassa Maria kertoo  elämästään Norjassa pohdiskellen ja perinteisempään elämäkertatyyliin. Kirjoittaja myös kommentoi päiväkirjojaan, ajatuksiaan, jotka ovat muuttuneet. Itsekin hätkähdin nuoren Marian ajatuksia muista turvapaikanhakijoista, ajatuksesta, että jotkut saattaisivat kiertää Eurooppaa lähes huvikseen vastaanottokeskuksesta toiseen. Niin hätkähtää myöhemmin Mariakin, mutta on hyvä, ettei näitä ajatuksia ole sensuroitu päiväkirjamerkinnöistä. Ensimmäisten vuosien merkinnöissä vaihtelevat vuoroin turhautumisen, innostuksen, pelon ja epätoivon tunteet, eikä Maria tuntuisi uskaltavan kiintyä kehenkään tai varsinkaan Norjaan. Ristiriitaisuus ei täysin katoa, vaikka Maria elääkin yhtäkkiä täysillä nuoren lukiolaisen elämää

 

Ihmeellistä Marian tarinassa on se, miten norjalaiset suhtautuvat Marian perheeseen. Tätä Maria ihmettelee itsekin: ovatko he sattumalta törmänneet vain hyviin ihmisiin? Sillä hyviä ihmisiä, ystäviä, Marian perhe kohtaa niin Suomessa kuin Norjassakin, vaikka turvapaikkaa he eivät saa. Heitä tuetaan, autetaan löytämään ja tekemään (pimeästi) töitä ja asuntoja. Paikat vaihtuvat, osin ihmisetkin, mutta lopulta Maria on löytänyt laajan ystäväpiirin eri kaupungeista. Surullistahan on tietenkin se, että Maria ja hänen perheensä joutuvat koko ajan pelkäämään, ja Marian on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, vaikka vaikeaa on olla suunnittelemattakaan. Maria onnistuu selättämään pelon uppoutuessaan opiskelemaan ja tekemään vapaaehtoistyötä, vanhemmille pelon välttely tuntuu olevan vaikeampaa. Ja huoli on koko ajan läsnä, vaikka auttajia on useampikin.

 

Mietin lukiessani, miten perhe todellakin onnistui elämään vuosikausia paperittomina – miten onnekkaita he olivat, että elanto löytyi pimeistä siivous- ja puusepäntöistä tai asunto tuttavilta. Maria potee huonoa omatuntoa siitä, että auttajia ehkä jossain vaiheessa rangaistaan, ja muutenkin tämä pimeän työn teettäminen on tosiaan kimurantti juttu. Marian ja hänen vanhempiensa työnantajat tuntuvat todellakin auttajilta, eivät riistäjiltä, mutta mitä jos joukossa olisikin ihmisiä, jotka hyötyvät toisten ahdingosta? Mitä jos kaikki ihmiset eivät olekaan hyviä? Myös se askarruttaa, miten suojattomia paperittomat ovat, sillä poliisia pelätään, terveydenhuoltoon ei ole osaa (ellei taas satu erityisen hyvä tuuri ja ole rahaa). Maria joutuu miettimään, pitäisikö hänen hankkia väärennetty passi, mutta hän ei halua elää valheessa, olla rikollinen.

 

Maria ei saa oleskelulupaa, ja etuliepeen esittelytekstissä kerrotaan, että hänet karkoitetaan Venäjälle vuonna 2011. Hän saa kuitenkin työviisumin ja palaa Norjaan. Onneksi!

– – –

Osallistun Les! Lue! -blogin elämäkertahaasteeseen, viime hetkellä, ja siksi tämä tekstini jäi hyvin lyhyeksi. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tartuin tähän haasteeseen: olen saanut luetuksi nyt joulukuun viimeisinä päivinä kaksi todella mielenkiintoista elämäkertaa (ja aiemmin tänä vuonna kolmannen, Helinä Rautavaarasta kertovan, mutta siitä en kirjoittanut), ja erityisesti tämä Luvaton Norjalainen jää mieleeni ja askarruttaa pitkään. Ehdottomasti aion suositella tätä oppilailleni ja tuttavilleni tärkeän aiheen vuoksi. Ja Norjaan tutustuminen jatkukoon, niin kuin mielenkiintoisiin elämiin, vaikka haaste loppuukin.

Toiseksi viimeinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni, viides kirja 2010/2015. Suomentanut Katriina Huttunen.

Luin viidennen osan Knausgårdin Taisteluni-sarjasta pääosin lukumaratonin aikana. Maratontulos jäi vaatimattomaksi, mutta lukutapa toimi: kun luin 350 sivua järkäleestä vuorokauden aikana niin, että teos oli päivän pääasia, upposin entistä syvemmälle teoksen maailmaan (ja seuraavan päivän aikana jatkoinkin sitten loppuun lukuinnossani). Kun luin romaania, eläydyin ajankuvaan, ihmismielen kiemuroihin, kerrontaan. Annoin ajatusten liikkua: mietin kirjallisuutta, fiilistelin musiikkia, muistelin omaa opiskeluaikaani – ja toki myös aiemmin lukemiani Taisteluni-kirjoja.

Taisteluni-sarjan viides osa ehkä avautuu laajemmalle kuin aiemmat, tai nyt maailmaani osuivat lukuisat viittaukset kirjoihin, kirjailijoihin, musiikkiin ja kuvataiteeseen. Viimeisimmästä on vähiten, kun teos kuitenkin keskittyy kirjoittamisen ja kirjailijuuden kuvaukseen ja pohtimiseenkin  intohimoisen musiikinharrastajapäähenkilönsä kautta, mutta huomioni kiinnittyi myös erityisesti yhteen kuvataideviittaukseen. Skrivekunstakademietissa nuori kirjailijanalku saa tehtäväkseen kirjoittaa taideteoksen pohjalta (ja epäonnistuu! Taas! Eikä kestä kritiikkiä!). Ateneumissa juuri avatussa Tarujen kansat -näyttelyssä törmään Astrupin teokseen, ehkä samaan, jota teoksen nuori päähenkilö kuvailee etsiessään materiaalia tekstilleen (s. 120-121).

[Astrupin maalaukset] – – esittivät paikkoja jotka tunsin todellisuudessa, ne olivat tunnistettavia mutta eivät sittenkään. En yleensä ajatellut tai pohtinut tätä kaksinaisuutta, tilaa joka oli yhtä aikaa tuttu ja tuntematon, vaikka se oli minulle läheinen, suunnilleen samalla tavoin kuin en koskaan pohtinut tilaa johon siirryin lukiessani, vaikka olin tottunut vaihtamaan todellisuudesta toiseen ja kaipaamaan sinne melkein aina kun en ollut siellä.” (Taisteluni, viides kirja s. 121)

Lukukokemuksesta tekee vahvan ehkä juuri se, että lukiessani ajatukset liittyvät kerrottuun ja kuvattuun, koska materiaalia on paljon, ja luohan Knausgård eräänlaista ajankuvaakin. Taisteluni-teosten tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa kaukana ja lähellä. Lähellä myös siksi, että päähenkilöstä tulee tuttu, liiankin. Mietin liikettä samaistumisen ja etääntymisen, vieraudenkin välillä, kun pikkutarkan kuvauksen avulla lukijana uppoan toisten ihmisten maailmoihin ja maihin. Neljännestä kirjasta muistan, kuinka päähenkilöä oli vaikea ymmärtää, ja nyt tuntuu, että päähenkilön on vaikea ymmärtää itseään, vaikka tämä pohdinta on varmasti ollut läsnä kaikissa kirjoissa.

Mitä odotan viimeiseltä kirjalta? Luulen ainakin, että voi olla vaikeaa avata sitä, vaikka ainahan voi palata taas aiempiin osiin. Tästä viidennestä kirjasta jäi mieleen hämmennys, kun kerrottu taas risteytyi  aiemmin luetun kanssa. Millaiseksi onkaan muodostunut oma kuvani tarinan maailmasta, kuinka paljon siinä on muistettua, kuinka paljon kuviteltua? En välttämättä viimeisenkään osan luettuani osaa sanoa näistä mitään kokoavaa, mutta lukunautinto on toisaalta tähänkin asti ollut siinä, että voi ajelehtia tarinan maailmassa, joka kytkee ajatukset sekä pieneen minään että laajemmin ihmisenä olemiseen.

Matkalle Norjaan – ja pienen pojan maailmaan ja vaikka mihin

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ihmettelyä

Ystäväni kysyi, mikä siinä Knausgårdissa niin viehättää – ja minä en osannut vastata äkkiseltään. Nyt, neljännen Taisteluni-teoksen luettuani, koitan saada hänelle jonkinlaisen vastauksen, vaikka helppoa se ei ole. Vastaamisen tekee vaikeaksi myös se, että alkuhuuma on hiipunut ja nelonen ei aiheuttanut samanlaisia rakastumisen tunteisiin vertautuvia kuohahduksia kuin aiemmat osat, mutta kyllä ne loputkin kirjat on tietysti luettava.

Viehätys Taisteluni-sarjassa piilee ainakin kerronnan hitaudessa ja poukkoilevuudessa, siinäkin, että tarina paikoin katoaa ja lukija joutuu ihmettelemään: ”Siinäkö se juttu oli? Missä on käänne?!!?!” Vaikka elämä ja tämä kirjasarja on täynnä kertomuksia, juttuja, sattumuksia, eivät nämä yhdistykään suureksi kertomukseksi – ajatus kulkee omia reittejään, muistot värittyvät, haalistuvat arjeksi, arki on hidasta, ihmiselämä aika tylsä. Mutta Knausgårdilla on taito pysähtyä hetkiin, kuvata tarkkaan, näyttää sanoilla, viedä lukija mukaansa. Arki pysähtyneisyydessään ja tylsyydessään voi olla mielenkiintoista. Arki, mitä se sitten onkaan.

Isäsuhde on tietysti aihe, joka minua päähenkilön lapsuuden ja nuoruuden kuvauksissa kiinnostaa, ja isästä haluaisin lukea lisää. Sarjan alkupuolella kuvataan isän kuoleman jälkeistä aikaa, ja kuva isästä rakentuu sitten pikkuhiljaa seuraavissa osissa, kun Knausgård palaa lapsuuteen. Teemoista muistaminen, muistojen rakentuminen, liittyminen toisiinsa ja muistojen totuudellisuus ovat mielenkiintoisia. Välillä lukiessani uppoan kuvailuun, elettyyn elämään, sitten herään ajattelemaan – kuka voisi muistaa näin? Ehkä ei kukaan, mutta kuvitella voi: muiston voi rakentaa sanoilla uudeksi, samaksi ja ei-samaksi. 

Yksi ihmeellisyys, johon tutustumisesta olen nauttinut, on poikana olemisen kummallisuus. Toki omassakin elämässäni törmään hetkittäin siihen, että pienen pojan maailma saattaa olla todella erilainen kuin oma pienen tytön elämä lapsuuteni oli: töistä kotiin tullessani olen kohdannut kaksi kymmenvuotiasta, jotka porraskäytävään raikunutta kolinaa ja huutoa sekä kaverusten punaposkisuutta ihmetellessäni vastasivat ”vain vähän painineensa”. Mutta Knausgård vie lapsuuden kuvissaan lukijan mukaan tähän ihmeelliseen maailmaan, jossa tyttöjen uimalakki on vääränlainen ja metsästä löytyneet pornolehdet kaverusten yhteisiä aarteita.

Ja outous, oma lukunsa ja ihanuutensa. Ihmisten outous, päähenkilön ajatusten, päämäärien ja tekojen outous! Tietysti myös hahmon tuttuus on asia, joka sarjakirjallisuudessa kiehtoo: voin kokea tuntevani päähenkilön kuin ystävän, jopa liian hyvin siis. Henkilöt tulevat tutuiksi, ja lukijana eläydyn heidän maailmaansa, tunnen yhdessä, itken synnytyssalissa ja hautajaisissa.

Miksi neljäs kirja ei sitten viekoitellut niin kuin aiemmat? Ehkä siksi, että päähenkilön elämä on niin vierasta, niin kouriintuntuvan arkista, ruumiillista ja ahdistavaakin, että en lukijana haluaisi tietää aivan kaikkea. Yyh sitä seksin kaipuuta, yletöntä, älytöntä juopottelua, oksentelua, eritteitä, niitä epäonnistuneita humalaisia yhdyntäyrityksiä, yyh! No, lopussa naurattaa (ja vähän oksettaa), ja onhan tässäkin osassa tunteisiin vetoavia kohtaamisia isovanhempien, äidin ja etäisen isän kanssa. Yritän muistaa sen, mistä pidän: rehellisyydestä ihmiselämän arkisuutta kohtaan ja niistä kuvauksista, jotka vievät tilanteisiin ja maisemiin, joihin en muuten koskaan pääse – tai halua.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, ensimmäinen kirja ilmestyi suomeksi 2011, toinen 2012, kolmas 2013 ja neljäs kirja 2014. Norjaksi kirjat ilmestyivät 2009-2011.