Klassikkohaaste 7: Dublinilaisia yli sadan vuoden takaa

James Joyce: Dublinilaisia. Alkuperäisteos The Dubliners (1914), Basam Booksin 2012 julkaiseman painoksen on suomentanut Heikki Salojärvi. Esipuhe Jyrki Vainonen.

 

Ahkerasti laputettu pokkariversioni Dublinilaisista, James Joyce Bridge ja harmaa iltapäivä Dublinissa heinäkuussa 2018.

 

Tämän klassikon selättämiseen tarvittiin kaksi isoa asiaa: klassikkohaaste ja matka Dubliniin – ja oikeastaan siis pitkähköt vaihtolennot, sillä suurimman osan kertomuskokoelmasta luin lentokoneessa, vaikka kaunis ajatukseni oli tutustua irlantilaiseen kirjallisuuteen jo ennen Dublinin-matkaa. Klassikkohaasteeseen minulla on jatkuvasti valinnanvaraa, ja Dublinilaisia on melko helppo klassikko Joycelta sekä pituutensa että luettavuutensa vuoksi. Ehkä jonain vuonna tartun Joycen haastavampiin teoksiin, mutta tällä kertaa riitti laajan klassikkovalikoiman ja nuoren lukijapojan ihmettely kirjakaupassa. Valokuvatessani Joyce-hyllyä poika kävi hakemassa sekä Ulysseksen että A Portrait of the Artist as a Young Man -teoksen ja ryhtyi lukemaan jälkimmäistä kirjakaupan penkillä. Olen ymmärtänyt, että englanninkielisissä maissa klassikkoja todellakin luetaan kouluissa paljon, niin kuin vaikkapa IB-lukioissa täälläkin (ja jonkin verran toki ihan normilukiossakin, hyvä niin). Siinä on puolensa – minulta olisi voinut jäädä Dublinilaisten hienoudet huomaamatta teini-ikäisenä.

 

Kirjakaupan Dubliners-valikoimaa James Joyce -hyllykössä, joka oli osa koko seinän kattavaa irlantilaisen kirjallisuuden kokoelmaa Hodges Figgis -kirjataivaassa. Hodges Figgis on Irlannin vanhin kirjakauppa, ja se on palvellut dublinilaisia jo vuodesta 1768! 

 

The Dubliners on James Joycen esikoisteos, jossa 1900-luvun alun Dublin ja dublinilaiset näyttäytyvät rosoisina, inhimillisinä tai inhimillisen kokoisena, joskus huikentelevaisina (ei kaupunki, mutta henkilöt), joskus huvittavina ja toisinaan rakastettavinakin. Novelleja on yhteensä 15, joista osa on lyhyehköjä muutaman sivun tuokioita, osa pidempiä. Sekä Dublinin kulmia että henkilöitä kuvataan välillä tarkasti, mutta niin kuin usein, tässäkin novelleille tyypillistä on, että selittelyt puuttuvat. Lukija viedään suoraan tilanteeseen, ja usein novelli alkaa joko henkilö- tai paikankuvauksella:

”Lämmin elokuinen iltahämärä oli laskeutunut kaupungin ylle ja kaduilla kierteli leutoa lämmintä ilmaa kuin muistona kesästä. Kaupat olivat laskeneet kaihtimet alas sunnuntain lepopäiväksi, ja kaduilla parveili iloista värikästä joukkoa. Kuin valaistut helmetlamput levittivät korkeiden pylväittensä huipulta valoaan allaan hyörivälle ihmiskirjolle, joka muotoaan ja väritystään alati vaihdellen lähetti illan lämpimään harmaaseen ilmaan lakkaamatonta sorinaa.” (Kaksi liehakkoa, aloituskappale)

Kuvaus vetää puoleensa kuvittelemaan yli sadan vuoden takaista Dublinia, josta nyky-Dublinin kaduilla on paljon kaiken uuden alla. Joycen kuvailut vievät kuitenkin tähän vanhaan Dubliniin, jossa ihmiset ovat ongelmineen ja iloineen samanlaisia kuin aina. Vaikka Dublinissa sataa harvoin lunta – mutta usein vettä – novellissa Kuolleet kuljetaan lumisessa kaupungissa loskaa ihmetellen juhlista kotiin. Juhlissa on puhuttu kirjallisuudesta ja musiikista, mutta pariskunnan keskustelut saavat synkempiä aiheita aamuyön tunteina. Kuolleet-novelli on kokoelman pisin, ja siinä kuva varsinkin päähenkilöstä on melko laaja, mutta kuitenkin samoin kuin muissa novelleissa, sivuhenkilöistä syntyy välähdyksenomaisia kuvia nopeiden luonnostelujen avulla:

”Browne, jonka kasvot olivat jälleen kerran vetäytyneet riemastuksen ryppyihin, kaatoi itselleen viskin samalla kun Freddy Malins räjähti jo ennen jutun huippukohtaa kimeään astmaattiseen nauruun, pani maistamatta jääneen läikkyvän lasinsa pöydälle, alkoi pyöritellä vasemman kätensä rystysiä vasemmassa silmässä ja toisteli viimeisiä sanojaan niin hyvin kuin naurunpyrskähdyksiltään pystyi.” (Kuolleet, s. 200)

Nämä välähdykset ovat kuin maalauksia, jotka vangitsevat hetkeksi ennen kuin katse siirtyy eteenpäin tai toiseen tilanteeseen, kohtaamiseen tai yhdessä kulkemiseen, joita novelleissa kuvataan. Välillä henkilöiden nimet ovat yhtä sekamelskaa, mutta sekään ei haittaa – nimet ovat dublinilaisia, ketä tahansa, mahdollisuuksia. Kuvauksen elävyyttä haluaisin lukea myös alkuperäisteoksesta, mutta luulen monen sanan olevan minulle vieras. Siksi olenkin kiitollinen tästä vetävästä, helppolukuisesta mutta taiturimaisesta suomennoksesta.

Novellien alut houkuttelevat lukemaan enemmän, astelemaan Dublinin kaduilla ja tutkimaan karttaa sekä kurkistelemaan sisäpihoille. Näin alkaa novelli Surullinen tapaus, jossa surullisia tapauksia on enemmän kuin yksi, ei vähiten päähenkilö:

”James Duffy asui Chapelizodissa, koska halusi olla mahdollisimman kaukana kotikaupunkinsa keskustasta ja koska kaikki muut Dublinin esikaupungit olivat hänen mielestään viheliäisiä, nykyaikaisia ja mahtavia.” (Surullinen tapaus, ensimmäinen virke)

Mietin, miten nyky-Dublin on tietysti novelleissa kuvattua kaupunkia laajempi, mutta joillain novelleissa mainituilla kaupunginosilla varmaankin on edelleen oma maineensa tai toisaalta omat juttunsa, joista ulkopuolinen ei tiedä mitään. Mikähän kaupunginosa nyt olisi riittävän sopiva James Duffylle?

Dublinilaisia-kokoelman novellit ovat sulavaa luettavaa: ne kutsuvat lukemaan ääneen, nappaamaan lainauksia. Kokoelman klassikkoutta ei ole kiistäminen, ja uskallan suositella sitä muillekin kuin Dubliniin matkaaville. Mutta erityisesti suosittelen sitä juuri Dublinissa luettavaksi. Lukemani painoksen esipuheessa Jyrki Vainonen kirjoittaa Joycen olevan Dublinin kuvaaja, jonka teoksia lukemalla voi suunnistaa Dublinin kaduilla kuin karttaa lukien. Oli toki kiva bongailla kartasta tai kaduilta tuttuja nimiä, asua samoilla kulmilla kuin joku novellin henkilö oli taannoin asunut ja vierailla James Joyce -museossa, joka oli rakennuksena hieno ja erikoinen ja kertoi sekä kirjailijasta että Joycen ajan Dublinista. Tässä teoksessa Dublin jää asukkaidensa varjoon, vaikka toki kaupunkilaiset kaupungin tekevät. Traagiset, joskus myös hieman koomiset, ja kovin inhimilliset dublinilaiset ovat kertomusten ydin; mielenkiintoinen kaupunki antaa heille mahdollisuuksia kohtaamisiin ja tarjoaa katunsa ja kotinsa tapahtumien taustaksi.

Pokkarini The Joyce Towerissa (The Martello Tower), jossa Joyce asui hetken ja jossa nykyään on James Joyce museo.

Klassikon asemalle on Dublinilaisilla monta perustelua: kiehtova kieli, uudelleen lukemista kuiskuttelevat kuvaukset, onnistunut ajankuvan vangitseminen ja tietysti se, että teosta voi lukea näin yli sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen nautiskellen ja ihmetellen, varmasti ympäri maailmaa ja ilman Dublinin kulmapubeja ja mukulakivikatuja.

 

 

Tänään 31.7.2018 julkaistaan blogeissa valtavasti klassikkopostauksia, joista voi napata lukuvinkkejä tai joiden myötä voi muistella jo lukemiaan klassikkoteoksia, jos klassikot ovat jo hallussa. Haasteen on tällä kertaa järjestänyt Unelmien aika -blogin Katriina, ja blogin koosteesta pääsee helposti käsiksi tänään julkaistuihin juttuihin.

Advertisement

Juliet/Julieta

Vihdoinkin aloitan Oksan hyllyltä -blogin elokuva-aiheisen lukuhaasteen, Seitsemännen taiteen tarinat.  Tämä haaste on todella mielenkiintoinen, ja yritän ehtiä lukea ja kirjoittaa elokuvista ja elokuviin liittyvistä kirjoista vielä toistamiseen ennen haasteen loppumista.

Pedro Almodovarin uusin elokuva Julieta (2016) perustuu Alice Munron novelleihin Tilaisuus, Pian ja Hiljaisuus. Novellit sisältyvät kokoelmaan Karkulainen (alkuperäisteos Runaway ilm. 2004, Kristiina Rikmanin suomennos 2005). Vihdoinkin sain siis tartuttua Nobel-palkitun Munron tuotantoon, jota on kehuttu niin paljon, ja olen innoissani! Ennen elokuvakokemusta en tosin ehtinyt lukea kuin puolisentoista novellia – mikä oli oikeastaan hyvä: kiinnostuin tarinasta ja päähenkilöstä, mutta en tiennyt liikaa. En aio nytkään kertoa novelleista enkä elokuvasta paljoakaan, sillä ainakin elokuvan viehätys perustuu osin siihen, miten päähenkilön elämästä paljastuu asioita pikkuhiljaa.

Almodovarin Julieta on pääosin uskollinen pohjateksteilleen, mutta väritys, korostukset ja rytmi ovat erilaisia. Ja tietysti elokuvaan – ainakin Almodovarin tapauksessa – tarvitaan intensiivisempiä ja fyysisempiä kohtauksia, novellit kun seurailevat pääosin päähenkilö Julietin ajatuskulkuja ja esittelevät huomioita Julietin näkökulmasta. Elokuvassa tapahtumat on siirretty Kanadasta Espanjaan, mutta perusidea henkilöiden välisistä etäisyyksistä on säilytetty. Juliet/Julieta ajautuu tai kulkee kauas kotipaikkakunnaltaan ja taas uudesta kodistaan. Novelleissa paikkoja on nimetty enemmän, elokuvassa oikeastaan ainoa nimeämisen arvoinen paikka on Madrid, joka on Julietan asuinsijoista viimeisin.

Karkulainen ja lukija matkalla kohti Sodankylää ja Julietan ennakkoenskaria

Munron kolmessa novellissa on siis sama päähenkilö, Juliet, joka on novellissa Tilaisuus vielä hyvinkin nuori. Novellien edetessä Juliet rakastuu, vanhenee, saa lapsen, muuttaa, ja hänen elämässään tapahtuu loppujen lopuksi paljon. Elokuvassa tosiaan juoni on sama. Aikarakennetta on rikottu sekä novelleissa että elokuvassa, mutta eri tavoin: elokuvassa lähdetään liikkeelle jo hieman ikääntyneen Julietan elämästä, viimeisen Juliet-novellin loppupuolelta, ikään kuin tarinan nykyhetkestä, jossa paljastetaan, että päähenkilöllä on lastinaan valtava suru. Sitten päähenkilön menneisyyttä aletaan kerimään auki: Julieta kirjoittaa tyttärelleen tarinaa, johon katsoja uppoaa. Suurin osa elokuvasta onkin tätä menneisyyttä, ja elokuvakokemus on intensiivinen. Novellit etenevät hieman eri tavalla, ja niissäkin palataan menneeseen muistojen kautta.

 

Elokuvassa ja novelleissa tunnelma ja kerronta ovat kovin erilaisia. Kumpikaan ei ole toista parempi, molemmat (jos nyt ajatellaan novelleja kokonaisuutena) ovat omalla tavallaan hienoja teoksia, monella tapaa vaikuttavia. Elokuvan intensiivinen tunnelma ja vahvat tunnekokemukset syntyvät tarinan, henkilösuhteiden kuvauksen, musiikin ja hienojen kuvien yhteispelissä. Novellien synnyttämä kuva henkilöistä ja tapahtumista on jollain tapaa hyvinkin hienovarainen, kuin luonnostelma elämästä, jossa välillä keskitytään yhteen hetkeen tarkemmin ja jokin tapahtuma kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Jotkin asiat taas todetaan kuin sivumennen – tärkeätkin – ja siinäpä novellien hienous onkin: epätasaisessa rytmissä, jossa lukijana keikun mukana, saan yllätyksiä ja mahdollisuuksia omiin johtopäätöksiin.

Elokuvassa henkilöiden nimet ovat erilaisia kuin novelleissa, onhan miljöökin eri kulttuuripiiriä, ja elokuvan nuori Julieta on räväkämpi kuin ensimmäisen Juliet-novellin epävarma päähenkilö. Henkilöt ovat Almodovarin näkemyksessä särmikkäämpiä ja heidän välillään näkyy enemmän säkenöintiä kuin mitä hiljalleen eteenpäin soljuvissa novelleissa on aistittavissa. Kun elokuvassa Julieta näkee ensi kertaa uuden rakastettunsa, katsoja arvaa heti: tästä syntyy pian intohimoa ja draamaa. Novellissa Hiljaisuus kuvattu uusi ihmissuhde tuntuu etäiseltä, käytännölliseltä ja jopa tunteettomalta. Kuitenkin Juliet/Julietan hahmoa kuvataan myötätuntoisesti myös novelleissa. Niissä ei ole samalla tavalla dramaattisuutta tai vauhtia, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan selittelemättä. Tämän selittelemättömyyden Almodovar on osin säilyttänyt omassa tulkinnassaan, vaikka jonkin verran kohtauksia on lisätty tai muutettu.

Tunnereaktioita elokuva toden totta herätti, ainakin minussa. Itkin paljon ja nauroin lämmöllä. Novelleja lukiessani hymähtelin, hymyilin, kurtistin kulmiani ihmeissäni. Julietassa korostuu päähenkilön syyllisyydentunto, mutta myös äidin ikävä on vahvasti esillä – ja vaikka samoja teemoja novelleissakin on, elokuvassa ne nousevat riipaisevasti esille. Onneksi Almodovar osaa nähdä myös humoristisuutta ihmisen kärsimyksessä, ja pienet asiat (joita novelleissa ei siis ole) saavat hymähtelemään, kyyneltenkin keskeltä. Ja yksityiskohtia myöten elokuva on hieno. Nyt viikkoja katsomisen jälkeenkin mietin pieniä hetkiä ja kuvia: aloituskuvassa syvänpunainen, elävä kangas, elokuvassa usein näkyvät veistokset, työstettävän saven pehmeys, rakkaudella puettu vanha äiti, syntymäpäiväkakkujen raivokas kohtalo… Odotan jo varsinaista ensi-iltaa, jotta pääsen vielä kokemaan tämän. Ja novellikokoelmaankin palaan, luen lisääkin Munroa.

 

Nuoruudessa on särö

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava, 2015. Kannen maalaus: Rauha Mäkilän ”Is It True When U Say That U Love Me”(2006).

 

Tartuin Taina Latvalan novellikokoelmaan kevein mielin, sillä halusin jotain raikasta. En ole lukenut Latvalalta mitään, ja novellejakin lähiaikoina liian vähän. Ennen kuin kaiki muuttuu on ulkoasultaan kevyt ja heleä, ja ajattelin, että tässäpä olisi minulle  kirja täynnä novelleja, joita voisin napostella bussimatkoilla työhön ja takaisin illanhämärään kotiarkeeni. Sain hämmentyä, vakavoitua – ja nauraa. Ja suljettuani kirjan päässäni soi muutama säe Dave Lindholmin laulusta. ”Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta”, laulaa Dave, ja noita elämän sävyjä on Latvalan novelleissa, päähenkilön elämässä. Lopulta kepeys on poissa. Näen teoksen kannessa olevassa Rauha Mäkilän teoksessa  toisiaan ja toisistaan riuhtovat ihmiset, vaikka aluksi näin tanssin, kepeyden siis. Samalla tavalla novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä.

 

Ennakko-odotukseni novellikokoelman suhteen jäivät täyttymättä siltäkin osin, että kyseessä ei oikeastaan olekaan novellikokoelma, vaan kertomukset  kietoutuvat yhteen, päähenkilö on sama, tarinaa kerrotaan vain eri vaiheista elämää. Miksei novelleja voisi lukea itsenäisinä teoksinakin ja nautiskella nuoruuden tunnelmakuvista, mutta esimerkiksi kuva kertomusten naisesta, päähenkilöstä rakentuu ja vahvistuu useamman novellin myötä.  Henkilöt novelleissa ovat nuoria tai nuoria aikuisia, jälkimmäisiä enimmäkseen. Asutaan pienessä keskusta-asunnossa, opiskellaan ja tehdään vähän töitäkin. Päähenkilönainen on kirjoittaja, toimittaja, joka puhuu välillä kertomisesta ja kirjoittamisesta, huomaa juhlissa oman kirjansa kirjahyllyssä. Päähenkilö on välillä hän, välillä minä, tarkkailija ja tarkkailtava.

Novelleissa elämä on kolhiintunut, päähenkilössä on särö. Ensimmäisessä novellissa, Viimeinen kesä, nuori päähenkilö saa tiedon isänsä kuolemasta, ja tähän palataan useaan kertaan. Viattomuuden aika tuntuu loppuvan äkisti, mutta nuoruus venyy; kertomuksissa liikutaan kahviloissa, juhlissa, vähän ulkomailla, tai sitten ollaan siinä pienessä asunnossa, jonka pienuudesta tehdään pilkkaa. Suurimmaksi osaksi elämä on hyvin ihastumisineen ja tutustumisineen, mutta välillä lukijana yllätyn, hymähdän – kun kertomukset ovat pääosin realistisia, juuri realismiin tuudittautumisen vuoksi hätkähdän kerran jos toisenkin. Päähenkilö  muuttuu kissaksi, pariskunta unohtaa jotain liian tärkeää… Tai sitten realistiset henkilöt toimivat inhimillisesti, yllättävät aitoudellaan tai pöhköydellään.

Suosikeiksini nousivat kertomukset, joissa henkilöiden toiminta oli jollain tavoin älytöntä, silti ymmärrettävää. Kilpikonnan äiti -novellissa nainen haluaa pakkomielteisesti kilpikonnan, mutta mitä seuraakaan siitä, kun toive toteutuu? Pakkomielteisen hän-henkilön puoliso on vastapari, ymmärtäväisyydessään ääretön, vaikka kilpikonnan kasvatus osoittautuu mahdottomaksi. Novellin Auringon lapsi alussa päähenkilöpariskunta säntää kiireellä kotiin. Sitten kuvataan kiireetön hellepäivä loputtomaksi venyvine haahuiluineen – ja lopussa palataan alkuun, ja seuraa järkyttävä yllätys. Kepeydenkaipuussani pidin myös novelleista, joissa sain nauraa: Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen ilahdutti liioittelullaan (jossa toki oli perää…) ja Kissan yksityisyys samoin. Hauskoja nämäkään eivät olleet pelkästään.