Yksinäisiä Euroopassa

Jan Forsström: Eurooppalaisia rakastajia. Teos 2016.

IMG_2604

Kirjan kansi houkuttelee hempeällä värillään – mutta vaaleanpunertavasta pinnasta erottuukin mustelmia. Jan Forsströmin novellikokoelma Eurooppalaisia rakastajia sisältää tarinoita,  joissa ihoon hiertyy jälkiä ja joista lukijan mieleen piirtyy yönvarjoisia, synkkiä kuvia. Ei kuitenkaan pelkästään näitä: kokoelman novelleja lukiessa saa myös hymyillä ja nauraa, katsoa lempeästi novellien inhimillisiä henkilöhahmoja.

Suosikkejani teoksen novelleista ovat kokoelman avaava mystinen Suuri Karhu, Italiaan sijoittuva Accademia dei vecchi maestri ja Basel by night, jotka ovat kaikki hyvin erilaisia niin tyyliltään kuin tunnelmaltaan. Itse asiassa kokoelman lukeminen on yhtä tunnelmasta toiseen loikkaamista, ja ehkä suosikeiksini valikoituivatkin sellaiset kertomukset, jotka vievät riittävän etäälle mutta joissa on jotain tunnistettavaa. Suuri Karhu tosin vie lukijan outoon ajattomaan ja paikallistamista karttavaan tilaan, ehkä johonkin Euroopan rajamaille. ”Me matkustimme kohti pohjoista, oli kesä ja henki maisemassa vahva.” Seksuaalisuus on tässä tarinassa jonkinlainen riitti, johon liittyy yhtäaikaa jotain hyvin arkista ja toisaalta jotain maagista. 

Basel by night -novellin minäkertoja selostaa seksiseikkailujaan maailmanmiehen tyyliin, vaikka alusta asti päähenkilö on jollain tavoin säälittävä, keskenkasvuinen ja arka. Kuva henkilöhahmosta on herkullinen kaikessa siinä myötähäpeän ja säälin sekamelskassa, joita lukiessa tunsin. Novelli on kuin matkaraportti, mutta kenelle? Kaikille, ei kenellekään – tai ehkä päähenkilöille itselleen pönkitykseksi. Jos kerronta ei olisi vienyt näin mukanaan, itse aihe olisi karkottanut minut. Tässä, niin kuin monessa muussakin novellissa, on jotain absurdin ja arkisen sekoitusta, sääliä, surua ja naurua, mikä tekee henkilöistä inhimillisiä muttei samaistuttavia.

Musiikin maailmaan ja Italiaan vie orkesterikurssin tapahtumia ja jännitteitä kuvaava Accademia dei vecchi maestri. Novellin alusta asti on vihjataan, että jotain tapahtuu kurssilaisten ja opettajan välillä, vaikka opettajaa ei kuvailla kovin imartelevasti: ”[opettajan] hiestyvä puolikalju ja härkämäisen mahakas olemus olivat kaikille tuttuja –.” Samoin opettajan taipumus suhtautua oppilaisiin turhan intensiivisesti nousee esille. Silti novellia on luettava ihmetellen, mikä saa ihmiset pelaamaan outoja pelejään. Mielenkiintoista on toki myös tarinan kehys cembaloineen ja barokkimusiikkiharjoituksineen. Tässäkin novellissa mielenkiintoa pitää yllä minäkertoja, joka on mukamas kaiken ulkopuolella, aivan toisin kuin Basel-novellin selostaja. Kuitenkin se, mitä tämän novellin kertoja kertoo muista, rakentaa myös kuvaa päähenkilöstä itsestään. 

Rakkaudesta ei kokoelman novelleista puhuta, ja rakastajiakaan ei juuri ole, ennemmin epämääräisiä yhteensattumia ja kohtaamisia ihmisten välillä. Kyse onkin monessa tarinassa läheisyyden, seksin tai joskus hyväksynnän kaipuusta ja tavoittelusta. Osa kokoelman novelleista on tyylileikittelyjä, mikä tuo vaihtelua kokonaisuuteen. Esimerkiksi novellissa Orthocyclen kuvataan (puhelin-)keskustelua, jossa äänen saa vain keskustelun toinen osapuoli. Novellissa Roar puolestaan kuvataan samoja tapahtumia tai samoihin henkilöihin liittyviä tilanteita eri henkilöiden näkökulmista. 

Eurooppalaisia rakastajia on  elokuvan alalta tunnetun Forsströmin esikoisteos kirjailijana. Siksi teos pääsee Helmet-haasteessani kohtaan 11: jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. Novellihaasteeseen liitän  kokoelman myötä 12 novellia.

Kertomuksia Rosesta

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta. Alkuperäisteos The Beggar Maid/Who Do You Think You Are? (ilm. 1977), suom. Kristiina Rikman (1985), Tammi.

img_2296

Ihastuin kesällä Alice Munron novelleihin ja novellihaasteen innoittamana tartuin Kerjäläistyttöön. Se ei kuitenkaan osoittautunut novellikokoelmaksi, ainakaan aivan tavalliseksi. Alaotsikon Tarinoita Flosta ja Rosesta mukaan kyse kuitenkin on kertomuskokoelmasta, siksihän joskus myös novellikokoelmia kutsutaan, mutta päähenkilö, se ”kerjäläistyttö”, onkin koko ajan sama. Teos on siis osittain kuin romaani, osittain novellikokoelma.

Novellikokoelmalta teos näyttää, vaikka novellien nimet voisivat olla kuin lukujen nimiä. Teoksen nimi, Kerjäläistyttö, ei kuitenkaan kuvaa näiden kertomusten päähenkilöä, vaan on päähenkilö Rosen poikaystävän antama nimitys tai määritelmä yhdessä kokoelman tarinoista (ja toki yhden kertomuksen nimi), ja se on vertaus ennemmin kuin luonnehdinta Rosesta. Myös kanadalaisen ensi painoksen nimi, suomennoksessa Kuka sinä oikein luulet olevasi? on yhden kertomuksen nimi, ja tavallaan liittyy sekin päähenkilöön ja hänen menneisyyteensä, niin kuin kaikki kertomukset. Kerjäläistytön kertomukset muodostavatkin oman kokonaisuutensa, jotka liittyvät Rosen elämään, elämästä kerrottaviin tarinoihin ja muistoihin, mutta novelleille voisi määritellä aiheen kullekin, joten ne voisi varmaankin lukea myös erillisinä tarinoina. Sanon varmaankin, sillä tietysti luin kaikki, ihan järjestyksessä vieläpä, enkä tiedä, millaista olisi ollut tutustua Roseen vaikkapa Kuka sinä oikein luulet olevasi? -novellin kautta. Luultavasti olisin ollut hämmentynyt – keitä nämä ihmiset oikein ovat, millaiset heidän suhteensa, entä missä paikassa Rose ja Brian ja Flo asuvat – mutta sellaistahan novellin lukeminen joskus on.

Kun yksi Kerjäläistytön kertomus Rosesta loppuu, vie uusi johonkin uuteen tilanteeseen, ja kaikki alkaa alusta – vaikka välillä jokin  yksityiskohta, vaikkapa henkilöistä tai Flon talosta kerrottu, tuntuukin tutulta. Siksi lukeminen ”oikeassa järjestyksessä”, romaanimainen lukeminen, toimii tässä teoksessa. Ja ajattelemaan teosta sirpaleisena romaanina. Onhan tarinoissa sama päähenkilö, ja jollain tavalla kertomukset etenevät aikajärjestyksessä, vaikka eihän näissä muistelevissa, menneisyydestä kertoilevissa kertomuksissa aikarakenne ole kronologinen, mutta ikkuna  Rosen elämään avataan aina selittelemättä, paljoa taustoittamatta. Niin kuin novelleissa usein.

Romaanimaisuutta on siis samojen henkilöiden elämän kuvaus, mutta novellikokoelmamaisuutta esimerkiksi se, että kertomus alkaessaan humpsauttaa lukijan aina jollain tavalla uudestaan Rosen elämään ja maailmaan. Onhan novellikokoelmissa usein jokin yhdistävä tekijä – joskus samat suuret kysymykset, joskus tietyn elämänvaiheen tarkastelu tai vaikkapa kummalliset ihmiskohtalot. Tässä punainen lanka on Rose, ja miksei Rosen ja Flon suhde tai oikeastaan Rosen suhde menneisyyteensä, laajennettuna vaikkapa ihmisten pyrkimys tarinallistaa menneisyyttänsä ja elämäänsä. Joten parasta lienee keskittyä nautiskelemaan kertomusten sisällöstä ja antaa muodon olla omaperäinen sellaisena kuin se on.

”Rose tunsi monia ihmisiä, jotka toivoivat, että olisivat syntyneet köyhinä, mutta eivät olleet. Niinpä hän saattoi mässäillä omalla köyhyydellään, tarjoilla heille skandaaleja ja makupaloja omasta surkeasta lapsuudestaan.” (s. 32)

Kerjäläistytön kertomukset keskittyvät siis Roseen ja siihen, millaisia asioita hänen menneisyydestään kerrotaan. Flo on Rosen äitipuoli ja mukana erityisesti niissä kertomuksissa, jotka kertovat Rosen lapsuus- ja nuoruusmuistoista, mutta myös myöhemmin, kun Rose elää jo omaa elämäänsä etäällä – välillä hyvinkin etäällä Flon köyhästä elämästä, jolle Rose hymähtelee kertomuksissaan, joskus lähes nauraa. Kertomuksissa on muistelemisen maku, vaikkei Rose siis olekaan minäkertoja, joka katselisi menneisyyttään, mutta kertomuksissa viitataan muistoihin ja kertomiseen.  Rose pohtii, miten hän ei välillä tiedä, miksi jokin asia tai kertomus viehättää, mutta toisaalta hän on välillä hyvin tietoinen tarinoiden ja yksityiskohtien voimasta. Joka tapauksessa kertominen ja muisteleminen ovat tärkeässä asemassa monella tavalla.

Kertomuksille voisi muotoilla aiheita, kuten koulunkäynti köyhässä Länsi-Hanrattyn kaupunginosassa, joka on siis Rosen kotiseutua,  toisaalta pääsy pois sieltä, ensin kaupunkimatkalle, sitten kokonaan, elämään opiskelukaupungissa. Yksi novelleista kertoo Rosen rakkaussuhteesta poikaan, jolla on aivan erilainen tausta, ja suhteessa tähän poikaan tarinat menneisyydestä ja kotioloista korostuvat. Rose päätyy naimisiin miehen kanssa, ja yhdessä novellissa kerrotaan siitä, miten Rose ailahtelee avioliittonsa aikana toisen miehen pauloissa, myöhemmässä kertomuksessa mainitaan, millaista Rosen elämä on, kun eron jälkeen lapsi asuu välillä hänen luonaan, välillä isällään. Kuva Rosesta on sirpaleinen, silti hänestä tulee tuttu novellien myötä.

Miljöökuvaus lapsuuden maisemista on  tavallaan vähäistä, mutta kun useammassa kertomuksessa paljastetaan jotain Rosen lapsuuden ja nuoruuden maisemista, syntyy kuva ankeasta menneisyydestä – ja sitähän Rose jollain tavoin korostaakin. Eräässä novellissa hän sanookin liioittelevansa köyhyyttä kertoessaan lapsuudenkodistaan ystävälleen. Muutenkaan tapahtumapaikkoja ei paljonkaan kuvata, vaan kerronta keskittyy henkilöihin. Tapahtumapaikat vaihtuvat, mikä kertoo jotain Rosesta henkilönä: hän päätyy johonkin, pois, ehkä hakeutuukin tahallaan kauas ja taas toisaalle. Flo on välillä etäällä, mutta kun Rose palaa välillä aikuisena Hanrattyyn, hän kertoo Flosta ja hanrattyläisistä, missä näkyy taas menneisyyden kertomusten tärkeys.

Jatkan Munron novellien ihmettelyä taas myöhemmin, ja ehkäpä otan seuraavaksi häneltä perinteisemmän novellikokoelman (mitä se sitten tarkoittaakaan).

Lukuisista haasteistani Kerjäläistyttö osuu ainakin Helmet-haasteen kohtaan 28, kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Lisäksi aloitan tällä teoksella novellihaasteeni, luettuja novelleja 11.

 

Juliet/Julieta

Vihdoinkin aloitan Oksan hyllyltä -blogin elokuva-aiheisen lukuhaasteen, Seitsemännen taiteen tarinat.  Tämä haaste on todella mielenkiintoinen, ja yritän ehtiä lukea ja kirjoittaa elokuvista ja elokuviin liittyvistä kirjoista vielä toistamiseen ennen haasteen loppumista.

Pedro Almodovarin uusin elokuva Julieta (2016) perustuu Alice Munron novelleihin Tilaisuus, Pian ja Hiljaisuus. Novellit sisältyvät kokoelmaan Karkulainen (alkuperäisteos Runaway ilm. 2004, Kristiina Rikmanin suomennos 2005). Vihdoinkin sain siis tartuttua Nobel-palkitun Munron tuotantoon, jota on kehuttu niin paljon, ja olen innoissani! Ennen elokuvakokemusta en tosin ehtinyt lukea kuin puolisentoista novellia – mikä oli oikeastaan hyvä: kiinnostuin tarinasta ja päähenkilöstä, mutta en tiennyt liikaa. En aio nytkään kertoa novelleista enkä elokuvasta paljoakaan, sillä ainakin elokuvan viehätys perustuu osin siihen, miten päähenkilön elämästä paljastuu asioita pikkuhiljaa.

Almodovarin Julieta on pääosin uskollinen pohjateksteilleen, mutta väritys, korostukset ja rytmi ovat erilaisia. Ja tietysti elokuvaan – ainakin Almodovarin tapauksessa – tarvitaan intensiivisempiä ja fyysisempiä kohtauksia, novellit kun seurailevat pääosin päähenkilö Julietin ajatuskulkuja ja esittelevät huomioita Julietin näkökulmasta. Elokuvassa tapahtumat on siirretty Kanadasta Espanjaan, mutta perusidea henkilöiden välisistä etäisyyksistä on säilytetty. Juliet/Julieta ajautuu tai kulkee kauas kotipaikkakunnaltaan ja taas uudesta kodistaan. Novelleissa paikkoja on nimetty enemmän, elokuvassa oikeastaan ainoa nimeämisen arvoinen paikka on Madrid, joka on Julietan asuinsijoista viimeisin.

image

Karkulainen ja lukija matkalla kohti Sodankylää ja Julietan ennakkoenskaria

Munron kolmessa novellissa on siis sama päähenkilö, Juliet, joka on novellissa Tilaisuus vielä hyvinkin nuori. Novellien edetessä Juliet rakastuu, vanhenee, saa lapsen, muuttaa, ja hänen elämässään tapahtuu loppujen lopuksi paljon. Elokuvassa tosiaan juoni on sama. Aikarakennetta on rikottu sekä novelleissa että elokuvassa, mutta eri tavoin: elokuvassa lähdetään liikkeelle jo hieman ikääntyneen Julietan elämästä, viimeisen Juliet-novellin loppupuolelta, ikään kuin tarinan nykyhetkestä, jossa paljastetaan, että päähenkilöllä on lastinaan valtava suru. Sitten päähenkilön menneisyyttä aletaan kerimään auki: Julieta kirjoittaa tyttärelleen tarinaa, johon katsoja uppoaa. Suurin osa elokuvasta onkin tätä menneisyyttä, ja elokuvakokemus on intensiivinen. Novellit etenevät hieman eri tavalla, ja niissäkin palataan menneeseen muistojen kautta.

 

Elokuvassa ja novelleissa tunnelma ja kerronta ovat kovin erilaisia. Kumpikaan ei ole toista parempi, molemmat (jos nyt ajatellaan novelleja kokonaisuutena) ovat omalla tavallaan hienoja teoksia, monella tapaa vaikuttavia. Elokuvan intensiivinen tunnelma ja vahvat tunnekokemukset syntyvät tarinan, henkilösuhteiden kuvauksen, musiikin ja hienojen kuvien yhteispelissä. Novellien synnyttämä kuva henkilöistä ja tapahtumista on jollain tapaa hyvinkin hienovarainen, kuin luonnostelma elämästä, jossa välillä keskitytään yhteen hetkeen tarkemmin ja jokin tapahtuma kerrotaan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Jotkin asiat taas todetaan kuin sivumennen – tärkeätkin – ja siinäpä novellien hienous onkin: epätasaisessa rytmissä, jossa lukijana keikun mukana, saan yllätyksiä ja mahdollisuuksia omiin johtopäätöksiin.

Elokuvassa henkilöiden nimet ovat erilaisia kuin novelleissa, onhan miljöökin eri kulttuuripiiriä, ja elokuvan nuori Julieta on räväkämpi kuin ensimmäisen Juliet-novellin epävarma päähenkilö. Henkilöt ovat Almodovarin näkemyksessä särmikkäämpiä ja heidän välillään näkyy enemmän säkenöintiä kuin mitä hiljalleen eteenpäin soljuvissa novelleissa on aistittavissa. Kun elokuvassa Julieta näkee ensi kertaa uuden rakastettunsa, katsoja arvaa heti: tästä syntyy pian intohimoa ja draamaa. Novellissa Hiljaisuus kuvattu uusi ihmissuhde tuntuu etäiseltä, käytännölliseltä ja jopa tunteettomalta. Kuitenkin Juliet/Julietan hahmoa kuvataan myötätuntoisesti myös novelleissa. Niissä ei ole samalla tavalla dramaattisuutta tai vauhtia, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan selittelemättä. Tämän selittelemättömyyden Almodovar on osin säilyttänyt omassa tulkinnassaan, vaikka jonkin verran kohtauksia on lisätty tai muutettu.

Tunnereaktioita elokuva toden totta herätti, ainakin minussa. Itkin paljon ja nauroin lämmöllä. Novelleja lukiessani hymähtelin, hymyilin, kurtistin kulmiani ihmeissäni. Julietassa korostuu päähenkilön syyllisyydentunto, mutta myös äidin ikävä on vahvasti esillä – ja vaikka samoja teemoja novelleissakin on, elokuvassa ne nousevat riipaisevasti esille. Onneksi Almodovar osaa nähdä myös humoristisuutta ihmisen kärsimyksessä, ja pienet asiat (joita novelleissa ei siis ole) saavat hymähtelemään, kyyneltenkin keskeltä. Ja yksityiskohtia myöten elokuva on hieno. Nyt viikkoja katsomisen jälkeenkin mietin pieniä hetkiä ja kuvia: aloituskuvassa syvänpunainen, elävä kangas, elokuvassa usein näkyvät veistokset, työstettävän saven pehmeys, rakkaudella puettu vanha äiti, syntymäpäiväkakkujen raivokas kohtalo… Odotan jo varsinaista ensi-iltaa, jotta pääsen vielä kokemaan tämän. Ja novellikokoelmaankin palaan, luen lisääkin Munroa.