”Niinhän tämä on kuin kaunista unta” – kesän klassikohaasteena Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha. Englanninkielinen alkuteos The Secret Garden (1909), suomentanut Toini Swan. WSOY, Laatukirjasto-sarja.

Salainen puutarha ilmestyi suomeksi sata vuotta sitten, ja lähes sata kertaa on joku huokaillut, etten ole lukenut sitä. Moni on kertonut lukeneensa tämän lastenkirjaklassikon useampiakin kertoja, ja saattoipa se olla minullekin saatavilla ainakin mumminmökin hyllyssä, josta kyllä luin aikoinaan Annat, Runotytöt ja Viisikot. Nyt, aika vanhana, olen minäkin lukenut  Salaisen puutarhan, kiitos klassikkohaasteen ja oppilaitteni, jotka teosta minulle kesälukemiseksi suosittelivat.

Klassikkoteos kulki kesäreissulla mukana, ja vaikken teltassa tai riippumatoissa ehtinyt tai jaksanut lukea, ehdinpä ottaa kuvan Perämeren hietikolla, jossa kukat kasvavat sinnikkäästi dyyneillä.

Salaisen puutarhan alkuasetelma on synkkä: päähenkilö, kymmenvuotias Mary, jää orvoksi, ja hänet lähetetään Intiasta Englantiin. Maryn ottaa huollettavakseen (muttei huolehtiakseen) setä Misselthwaiten kartanossa Yorkshiressa, mistä tyttö ei ole kovin mielissään – hän on tottunut palvelijoihin ja hemmotteluun, tosin onpa hän tottunut ilmeisesti siihenkin, että huoltajan roolissa ovat muut kuin omat vanhemmat. Ärripääksi  välillä itsekin itseään kutsuva Mary ei ole asettua uuteen ympäristöön, mutta pikkuhiljaa hän alkaa löytää rajoja ja mieluisaa tekemistä.

Toinen todellinen ärripäähahmo on teoksessa Maryn serkku Colin, jonka Mary kuitenkin kesyttää. Samalla tavalla kuin Maryn vahvuudet nousevat esille, kun hänet huomataan ja kun hän löytää merkityksellisyyttä elämäänsä, pinnistää Colinkin hitaasti kohti muita ihmisiä ja näyttäytyy samalla enemmän omana itsenään. Colin nimittäin on vetäytynyt synkkiin ajatuksiinsa ja raivoonsa, eikä kukaan ole uskaltanut tai saanut sanoa hänelle vastaan ennen kuin Mary löytää hänet.

Serkuksia yhdistää erityisen taustan ja (katoavan) äkäisyyden lisäksi salaisuus, ja se on tietenkin puutarha – ei haitanne, että sen tässä paljastan. Puutarha on tietysti tärkeä osa juonta: samalla kuin laiminlyöty puutarha alkaa itää ja kukoistaa, alkavat myös serkusten hyvät ominaisuudet nousta esille. Mary ja Colin ystävystyvät sekä keskenään että puutarhurin ja kyläläisen pojan kanssa, ja kuin huomaamattaan Colin luopuu vääristä uskomuksistaan ja alkaa elää kärsittyään koko elämänsä sulkeutuneena huoneeseensa. Kukoistaminen on muuten yksi positiivisen psykologian ydintermeistä, ja sitä ei voi olla ajattelematta Salaisen puutarhan henkilöhahmojen tai puutarhan heräämisen kohdalla. Mary ja Colin nostavat päätään kohti hyvää itsessään, kun heitä hoidetaan ystävyydellä ja huomiolla.

Vaikka alku onkin synkkä, aikuiset ankeita ja ajatus lasten laiminlyönnistä vähän väliä puistattaa, on tarina lopulta aika rakastettava:  vaikka lapset ovat jääneet vaille kaipaamaansa huomiota ja kannustusta, löytävät he ilon ja merkityksen ystävyydestä, luonnosta ja päämäärätietoisesta tekemisestä. Kuulostaa romanttiselta, eikö? Voin kuitenkin kuvitella, miten tämä onnellinen käänne ja usko hyvään ihmisessä viehättävät yhä vieläkin nuoria (ja nelikymppisiäkin) lukijoita, ja aika ikuisiakin teemoja tässä teoksessa käsitellään ystävyydestä oman paikkansa löytämiseen. Olinkin kuullut, että tarina sykähdytti vielä nykynuortenkin lapsuudessa, eikä sitä ole vaikea uskoa. Nyt tekisikin mieli lukea muitakin klassikkonuortenkirjoja, joiden joukkoon Salainen puutarhakin siis vankasti kuuluu.

”Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui uusia ihmeitä.” (s. 275)

— — —

Klassikkohaaste on kirjablogien tempaus, joka innostaa ja kannustaa tarttumaan klassikkoteoksiin, pohtimaan klassikkomääritelmää ja lukemaan ajatuksia ”kaikkien muiden lukemista kirjoista”. Tänä kesänä haastetta kokosi Jane blogissa Kirjan jos toisenkin, ja haasteeseen luettiin yli 20 klassikkoa tai sellaiseksi arveltua.

Lisäys 1.8.2020: Jos paluu Salaisen puutarhan maailmaan kutkuttaa tai haluat tutustuttaa lapsiystäväsi tarinaan,  Nukketeatteri Sytkyt esittää teoksen syksyllä Kansallisteatterissa.

— — —

Otsikon lainaus Salaisesta puutarhasta sivulta 114.

 

 

Advertisement

Nuortenkirjavinkki: Minä, Simon, homo sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens. Otava 2017. Englanninkielinen alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015. Suomentanut Lotta Soininen.

Ihana, ihana Simon! Ihana Becky Albertalli, joka kirjoitti tämän tarinan! Ihana nuortenkirjallisuus! Melkein kateellisena ajattelen nykynuoria, jotka saavat lukea tällaista, rakastua päähenkilöihin, eläytyä kuviteltuun, muualla elettyyn. Oikeasti olen pelkästään onnellinen: saan vinkata tällaisia kirjoja ja riemuita nuorten kanssa lukemisen ilosta. Olen nimittäin siinä mielessä onnekas, että monet oppilaani rakastavat lukemista. Siksi on mahtavaa, että myös kirjojen päähenkilöt tai päähenkilöiden ihailun kohteet lukevat. Albertallin nuortenkirjassa myös kirjoitetaan, harrastetaan teatteria, urheillaan, soitetaan, kuunnellaan musiikkia ja puhutaan siitä ja lisäksi tehdään kaikkea ihan perusteiniä, kai, ainakin haluan säilyttää mielikuvani kilttien, luovien teiniläisten arjesta.

Kirjan Minä, Simon, homo sapiens päähenkilö pähkäilee, miksi ja miten tulla kaapista ulos ja kertoa ystävilleen ja perheelleen seksuaalisesta suuntautumisestaan – ennen kuin kateellinen wanna-be-kaveri juoruaa asiasta kaikille koulun Tumblr-tilillä. Lisäksi Simon kirjoittelee salaperäisen Bluen kanssa sähköpostia. Näistä sähköposteista tapahtumat lähtevätkin liikkeelle: ihastumisen lisäksi siis muut hankalat ihmissuhdekoukerot.

”Mulla on tällainen iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa uusi versio. Oli pakko puhua jollekin joka tajuaisi sen.” (s. 234)

Romaanissa käsitellään paljon muutakin kuin Simonin ihastusta tai pohdintaa siitä, miten perhe ottaa Simonin (tai hänen ihastuksensa) uutisen vastaan, koska sivuhenkilöiden kautta ystävyyssuhteet ovat tärkeässä osassa. Niin henkilöt kuin lopulta ehkä lukijakin joutuu miettimään, mitä voikaan tai kannattaa kertoa itsestään ystäville, tai mitä ehkä kannattaisi kysyä. Päähenkilö Simon uppoutuu teatteriharrastukseensa (ja kirjekaveruuteensa), mutta miksi jonkiun toisen voi olla hankalaa puhua salaisista tavoitteistaan? Ihastuttavaa onkin, että ihastumiskiemuroiden lisäksi tarinassa käsitellään harrastuksia ja esimerkiksi esiintymistä, joka voi olla monenkin unelma, vaikkei sittenkään aivan helppoa.

Simon on hurmaava, hauska ja syvällinen henkilö, ja myös kirjan muut henkilöt jättävät positiivisen jäljen. Simonin perhekin on hauskasti kuvattu persoonallisena, lämpimänä ja mukavan omituisena porukkana. Romaanin tapahtumat on helppo kuvitella myös elokuvana, ja voi onnea, tästä tarinasta onkin tekeillä leffa! Toivottavasti se on hyvä – ja toivottavasti nuoret silti löytävät leffan jälkeenkin tämän kirjan, joka varmasti koukuttaa nuorenkin lukijan, se kun on usein toiveena. Jos siis haluat kirjan, joka imaisee heti maailmaansa ja jonka henkilöt tuntuvat ainakin joiltain osin tutuilta, valitse tämä!

Simonit valmiina uusia lainaajia varten!

 

 

 

Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukupinossani pykälän ylemmäs.

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.

 

”Mikä muka on tärkeempää kuin jalkapallo?”

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan. WSOY, 2016.

 

Millaiseen kirjaan tarttuisi 10-12-vuotias poika, joka joskus vuosia sitten intoili Harry Pottereista, mutta jonka huoneen seiniä nykyään peittävät velhojulisteiden sijaan jalkapallosankarit ja sarjataulukot ja jolle lukuaikaa ei jää palloilulta ja Pokémoneilta? Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan -romaanin takakansiteksti hymyilyttää nuorta futari-lukijaa: ”Mikä muka on tärkeempää kuin futis?” Ja niin sivut alkavat kääntyillä.

Meidän jengin Zlatan sopiikin hyvin kohderyhmälleen, mutta suosittelen sitä myös yläkouluikäisille, vaikka  suurempaa haastetta se ei ainakaan kielen tai kerronnan osalta tarjoa. Tarina kuitenkin viehättäneet: Lukuelämys ja tärkeät aiheet  nostavat tämän keveähkön nuortenromaanin koulukirjaston hyllyyn tai seiskaluokkalaisen lukuvinkkilistalle.  Ehkä hieman vanhempi lukija saakin enemmän irti perhetilanteiden kuvauksesta, jossa riittää hieman pohdittavaakin – jos ei jaksa lukea ongelmakeskeistä nuortenkirjallisuutta mutta haluaa realismia, tässä teoksessa aineksia on sopivassa suhteessa.

Pääosin Meidän jengin Zlatanissa kerrotaan nuorten päähenkilöiden fudis- ja musiikkiharrastuksista, mutta koska päähenkilöt ovat vasta kahdeksasluokkalaisia, ovat myös perheet melko tärkeässä asemassa. Musiikki- ja jalkapallotreenien kuvaus luovat melko leppoisaa kuvaa nuorten arjesta, vaikka se ei aina sujukaan kaikilta osin. Jalkapallo-otteluiden kuvaus oli minun mielestäni laajudessaan tosin aika puuduttavaa (en laskenut sivumääriä, mutta kyllä on tarkasti kerrottu pallon liikkeistä).  Nuoren lukijan mielestä nämä osiot olivat kuitenkin mielenkiintoisia, vaikkeivät aivan uskottavia. Kritiikkini ei siis tältä osin ole perusteltua, enhän varsinaisesti kuulu kohderyhmään. Ottelukuvauksille ehkä onkin tilausta, kunhan tyyli ei siirry omiin tarinoihin…

Kielen osalta kirja sopii nuoremmallekin lukijalle, vaikka jotkin puhekieliset sanat eivät ihan nykynuorison kieltä ehkä olekaan. Pysähtyä ei siis tarvitse sanaston hankaluuden vuoksi, vaan lukija voi keskittyä tapahtumiin. Meidän jengin Zlatan onkin nopealukuinen ja jo olemukseltaan helposti lähestyttävä, joten sitä uskaltaa suositella myös vähemmän lukeneille. Usein olen kuullut, että romaanilta odotetaan nopeita käänteitä, sitä, että koko ajan tapahtuu. Ja tässähän romaanissa näin on. Nuori lukija suosittelee teosta ainakin kaikille futareille, minä puolestani uskallan suositella myös muille 10-14-vuotiaille – ottelukuvaukset voi vaikka harppoa yli, ja lopputuloksethan saattaa arvata. Onhan tässä teoksessa (ja elämässä) muutakin tärkeää kuin jalkapallo.

 

Kiitos kustantajalle arvostelu- ja vinkkauskappaleesta. Jään odottamaan nuorten lukijoiden kommentteja, sillä muutama kohderyhmäläinen tähän on jo tarttunutkin. Kuvaideasta ja kuvausrekvisiitasta kiitos perheeni futarille.

 

Värien kimallusta fantasiaromaanissa

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä. WSOY, 2015.

Eristyksissä, keskellä valtamerta, karikoiden saartamana lepäävät Surukauriiden saaret. Siellä Sumunsalpaaja näkee tulevaan ja tietää menneestä, myyttinen surukauris piilottelee ja näyttäytyy vain kuusivuotiaille syntymäpäivänä ja saarten kansa elää toisiaan ja perinteitään kunnioittaen. Historiastaan ja muusta maailmasta saarelaiset ovat onnellisen tietämättömiä, kunnes epätoivoisen pikkupojan pyynnöstä ja hartaasta toiveesta saarelle saapuu prinsessa Sidrineian valtakunnasta. Sekä tämän kaukaisen maan prinsessan, Sadeian, että saaren väen tieto (tai olettamukset) ovat perustuneet tarinoiden varaan, ja uusi tarina syntyy, mutta saa surullisia ja väkivaltaisiakin piirteitä, kun kohtaamisen alulle paneva poika sen lopulta kirjoittaa.

Fantasia on minulle edelleen lajityyppi, jota hieman vierastan tai jännitän. Ehkä varpaillaanoloni johtuu kliseekammosta, mutta onneksi uskaltauduin taas: viime vuonna ihastuin Maria Turtschaninoffin Maresiin, ja nyt Surunhauras, lasinterävä teki omanlaisensa vaikutuksen. Tässä Enorannan ihmeitä kimaltelevassa romaanissa fantasiapiirteet hieman jäävät taustalle, yliluonnolliset piirteet ennemmin jopa uskomuksiksi kuin taioiksi. Sidrineiassa arvostetaan lasia ja lasinpuhalluksen taitoa, Surukauriin saarilla myyttistä surukaurista, jonka uskotaan kertovan lapselle hänen surujensa määrän. Romaanissa rakentuva miljöö on omanlaisensa, sisäkansien karttoja myöten oma, rajattu fantasiamaailmansa, mutta tarina rakentuu vahvojen ja moniulotteisten henkilöhahmojen varaan. Kerronta itse asiassa suodattuukin eri henkilöiden näkökulmasta, ja maailma rakentuu pikkuhiljaa, niin että menneisyydestäkin tihkuu tietoa pikkuhiljaa. Tämä kerrontaratkaisu tekee romaanista hienon: kertoja on ulkopuolinen, mutta kukin tärkeistä henkilöistä on vuorollaan keskiössä, mikä rytmittää kerrontaa ja imaisee lukijan sisälle ihmeelliseen fantasiamaailmaan.

Niin kuin Turtschaninoffin Maresissa, ovat Enorannankin luomassa maailmassa naiset vallassa – tosin vain Sidrineiassa. Sidrineian loistokkuus perustuu huolella hoidettuun kaupankäyntiin ja kyseenalaistamattomaan arvohierarkiaan. Loisteliaan hovin varjoon jää Saippuakortteleiden epämääräinen elämä, ja kaukana valtakunnan rajoista asuu radhujen soturikansa, joka havittelee Sidrineian kimallusta ja yltäkylläisyyttä. Siellä valtaa pitävät miehet, ja valta perustuu pelkoon – niin kuin osittain Sidrineiassakin. Surukauriin saarella eletään kumppaneina, ihmiset ennemmin asettuvat paikkaansa kuin tavoittelisivat arvostettuja asemia.

Surunhauras, lasinterävä on nuortenkirja, joka ei aliarvioi lukijaa  vaan tarjoaa haasteita, kun henkilöhahmot osoittautuvatkin hieman arvaamattomaksi ja maailma rakentuu hiljalleen kuten ihmissuhteiden karttakin. Fantasiapiirteiden, niiden vähäisten, tuttuus houkuttelee, ja tarinan monikerroksisuus ja henkilöhahmojen suhteiden monimutkaisuus imaisevat mukaansa ja saavat nuoren lukijan toivottavasti pohtimaan esimerkiksi sitä, miten jokaisessa joukossa kukin on yksilö, vaikka usein sitä saattaa erehtyä luulemaan muuta.

Roskaa ja ihmisiä

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Andy Mulliganin nuortenromaanista Roskaa, ajattelin, että kirja saattaa olla liian kamala, liian ahdistava minulle, itkupillille. Toisaalta pelkäsin myös sitä, olisiko kaatopaikkaelämä siloteltu liian epäuskottavaksi, mutta Roskaa tasapainottelee hyvin realismin ja seikkailukertomuksen rajamailla. Se kuvaa äärettömän eriarvoista yhteiskuntaa riittävän viitteellisesti, niin että väkivallasta ja epäinhimillisten asuinolosuhteiden kuvauksesta huolimatta kirjaa pystyy lukemaan – on kuitenkin huomioitava se, että teos on suunnattu nuorille lukijoille! Roskaa-teos alleviivaa sopivan haileasti sitä, miten julmasti ihminen pystyykään toista ihmistä kohtelemaan, ja toisaalta myös sitä, miten yksittäiset ihmiset ovat valmiita auttamaan, vaikka massat sulkevat silmänsä. Lukija kuvitelkoon ja värittäköön kuulemiensa tositarinoiden ja näkemiensä kuvaston perusteella yksityiskohtia tarinan tapahtumapaikkoihin.

Nuori lukija ehkä hämmentyy Roskaa-teosta lukiessaan: voiko tämä olla tottakaan? Romaanin päähenkilöt, orvot pojat, tosiaan asuvat kaatopaikalla, jatkuvassa löyhkässä, jossa ihmisten jätökset ovat arkipäivää ja ihmisetkin jätteitä toisinaan. Kaatopaikkojen kansa on roskaa niin kuin katujen lapsetkin – arvotonta, hankalaa eikä kuitenkaan riittävän näkymätöntä.

Sen lisäksi, että Roskaa-teos läväyttää lukijan eteen välähdyksen (Suomesta katsottuna) kaukaisen maailman huono-osaisten elämästä, on se myös seikkailukertomus, ja sellaisena se iskeneekin nuoreen lukijaan. Tarina lähtee liikkeelle päähenkilöiden erikoisesta löydöstä ja muotoutuu lähes salapoliisikertomukseksi. Tällä kertaa oikeat poliisit eivät kuitenkaan ole pelkästään hitaita pullan mussuttajia vaan täysin korruptoituneita, kylmiä ja ahneita virkamiehiä, ja ”lapsietsivät” eivät yritä auttaa poliiseja vaan juoksevat näitä pakoon. Täpärät pelastumiset ja ovelat ratkaisut pitävät nuorta lukijaa varmasti otteessaan, mikä on hyvä asia: tämän kirjan lukeminen varmasti avartaa, antaa mahdollisuuden eläytyä todella erilaiseen lapsen elämään ja saa ehkä ottamaan selvää maailmasta. Myös siitä karummasta puolesta. Ilman seikkailua teoksessa kuvattu maailma olisi ehkä liian raskas ottaa vastaan.

Lukiessani mieleeni putkahti näkemäni lyhytelokuva yli kahdenkymmenen vuoden takaa, ja jouduin itsekin salapoliisihommiin. Muistin vain, että elokuvan nimessä oli kukkia (Flores), siinä asuttiin kaatopaikalla ja että se oli Latinalaisesta Amerikasta. Hetken googlailtuani löysinkin elokuvan jäljille: Jorge Furtadon 13-minuuttisessa elokuvassa Ilha das Flores kuvataan syömäkelvottomaksi todetun tomaatin matkaa kaatopaikalle, jossa ihmiset pääsevät keräämään ruokaa, kunhan paikalliset siankasvattajat ovat ensin saaneet ruokkia eläimensä. Ilmeisesti olen todellakin järkyttynyt tästä elokuvasta, ja nyt löydettyäni sen YouTubesta voin sanoa, että elokuva on kauheudessaan myös melko hauska ja todella vaikuttava. Kuvan ja äänen, nopeatempoisen selostuksen ja kuvavirran,  kokonaisuus on yhtä aikaa hauska, kekseliäs ja karmiva. Roskaa-teoksen voisi kuvitella toimivan samoin: vaikka nuori lukija lukaisisi sen seikkailuna ja selviytymistarinana, jättää se ehkä muistijäljen, joka ohjaa katsomaan maailmaa hieman uusin silmin.

Andy Mulligan: Roskaa. WSOY 2011. Suomentanut Ulla Selkälä.

”5. syyskuuta. Nukuin, söin ja pelasin.”

Aleksi Delikouras: Nörtti. 2012, Otava.
Syyslukukauden alussa seiskaluokkalainen listaa lempikirjojaan, listassa komeilee Nörtti ja opettajaa nolottaa: miten olenkaan kierrellyt ja kaarrellut tuota hetkisessä ahmaistavaa pikku kirjaa, vaikka tietenkin se PITÄISI olla luettuna, jatko-osineen kaikkineen. Päätin siis paikata tämän pienen aukon kirjallisessa sivistyksessäni.

Nyt Aleksi Delikourasin 22-vuotiaana kirjoittama teos on luettu: Nörtti humpsautti minut mukaan peruskoulun käytäville, pelien maailmaan ja nuoren pojan suoraviivaiseen ajatuksenjuoksuun. Nörtti on kerrottu päiväkirjan muodossa, ja kirjoittajakertoja on päähenkilö DragonSlayer666. Teoksen puhekielisyys on varmasti yksi syy, miksi teos kerää nuorten suosiota, mutta kyllä niukkasanainen kerrontakin varmasti ihastuttaa. Päiväkirjamerkinnöissä eli laverrella, kun kertoja selostaa päivien kulkua. Toteavasti tyylistä syntyy myös teoksen kuivakka huumori – kertoja ei välttämättä ole luotettavimmasta päästä, joten hauskuutta syntyy myös teinipojan yläastekokemuksen kuvauksesta.

Parasta Nörtissä on päähenkilö: DragonSlayer666 on suloinen sekoitus epävarmuutta  ja rentoutta, tyyppi joka suhtautuu itseensä ja maailmaan ympärillään teinimäisen mutkattomasti muttei kuitenkaan välinpitämättömästi.