Kohti parempaa, kohti muuta

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

”Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin.” (s. 9)

Näin väittää Tiranan sydämen päähenkilö, minäkertoja, joka nimettömänä tai pikemminkin moninimisenä kulkee läpi Euroopan suurkaupunkien ja New Yorkin kautta lopulta Helsinkiin. Roomassa hän on eri henkilö kuin Berliinissä, Madridissa taas toinen, ja tilanteiden mukaan hän muuttaa ulkomuotoaan, nimeään, tarinaansa siitä, kuka hän on, mistä tulee.

Tiranan sydän on riipivän ajankohtainen kertomus sekä itseään että parempaa elämää etsivistä nuorista. Agim ja Bujar, kaksi albanialaisnuorukaista, lähtevät karkuun kotoaan, tarkoituksenaan paeta Albaniasta ja pyyhkiä menneisyyden kansalaisuus, muuttaa ja muuttua. Bujarin lapsuus loppuu isän kuolemaan, mutta tarinat Albaniasta jäävät elämään. Kun siskokin katoaa, Bujar ja ystävä Agim siis lähtevät, ensin Tiranaan, sitten Durresiin (kaupunki Albaniassa), sitten meren yli kohti kuvien kimaltelevaa Italiaa – niin kuin moni muukin on tehnyt ja tekee. Ystävysten vuosi kodittomina on hirveä, mitä muuta se voisikaan olla? Näitä fiktiossa kuvattuja tarinoita tapahtuu koko ajan, ja ajatus siitä ei jätä lukijaa rauhaan, eikä sen pidäkään.

img_1774

Romaani jakautuu osioihin, joista osa tapahtuu siis suurkaupungeissa vuosina 1998-2003, osa Albaniassa 1990-luvun alussa. Albanian tapahtumissa on mukana kaksi nuorukaista, myöhemmän ajan osioissa vain yksi, joka kuitenkin on jonkinlainen sekoitus Agimista ja Bujarista. Hän on mies tai nainen tilanteen mukaan, ja kotimaakseen hän sanoo milloin minkäkin Euroopan (itäisen tai eteläisen) maan. Kyse on identiteetin tarinallisesta rakentumisesta, oli kyse sitten sukupuoli- tai kansallisuusidentiteetistä. Ja oikeastaan kyse onkin siitä, miksi näitä pitäisikän niin tarkkaan määritellä – miksi on lokeroitava itsensä mieheksi tai naiseksi, mikä ero on albanialais- tai italialaistaustalla, miksi transnainen on niin paljon kiinnostavampi kuin nainen?

Päähenkilön elämä Italiassa, Espanjassa, Saksassa ja USAssa on irrallista ja väliaikaista, ja samoin on Suomessa. Varsinkin Suomi-osion aikana kaipasin jo riipivästi tietoa siitä, mitä kaksikolle lopulta kävikään, ja tässä onkin yksi romaanin juju: on luettava, jotta kesken jäänyt tarina alussa saisi lopun. Lopussa koittaakin yllätys, unen ja muiston sekoitus, paluu Albaniaan. Päähenkilön lepattavuus jää. Kysymys onkin identiteetin etsimisen lisäksi ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Ja tarinoista. Esimerkiksi Suomessa päähenkilö onkin kovin kiinnostava, kun hän kertoo itsestään transsukupuolisena, Turkista paenneena unelmiaan tavoittelevana henkilönä laulukilpailun henkilökuvassa.

Tiranan sydän on hieno kokonaisuus, jossa sekoittuvat minulle vieraan Albanian historia, Euroopan reunojen nykyisyys, sukupuoli-identiteetin häilyvyys, yksilöiden ja kansojen tarut. Välillä siis kerrotaan kansantarua Bujarin isän suulla, muistona, välillä kuvataan siirtolaisen karua elämää, välillä selviytymiskertomusta suurkaupungissa. Ajankohtaisuus on romaanin ehdoton ansio, samoin vaihtuvista paikoista ja ajoista koostuva, mutta sulavasti etenevä kerronta – siitäkin huolimatta, että varsinkin alkupuolella olin hämmentynyt siitä, kuka päähenkilö oikein onkaan. Sitten ajattelin, että näin kuuluukin olla: henkilö voi olla monta, siitähän tässä on kyse. Ja siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan olla valmis tekemään saadakseen olla se, joka on.

– – –

Luin Tiranan sydämen viime vuoden puolella, joten en laske sitä Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogissaan julkistamaan Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvää kirjallisuutta.

Nyt mietiskeltyäni tätä romaania uudestaan päätin sittenkin liittyä haasteeseen. Aiheesta on valtavasti luettavaa, ja aihe on sekä mielenkiintoinen että erittäin ajankohtainen. Suosittelen tätä romaania muille haasteeseen osallistuville: se sopii esimerkiksi kohti parempaa -alaotsikon alle. Agimin ja Bujarin Albania näyttäytyy menetettynä maana, ja pojat ovat luoneet kuvan Italiasta mahdollisuuksien tyyssijana. Italiaa kuvataankin jonkin verran, mutta päähenkilön asettuminen sinne on vaikeaa – monesta syystä.

Kissani Jugoslavia, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, Otava 2014. Luettu e-kirjana.

Onnea Pajtim Statovci, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaja! Niin kuin päivän Hesarissa kirjoitettiinkin, on tänä vuonna ilmestynyt todella monta erinomaista esikoisteosta. Kissani Jugoslavia teki minuunkin vaikutuksen, ja voitto oli iloinen yllätys – voittajaksi olisin veikannut Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Odotan innolla kirjaston varausjonojen lyhentymistä muiden esikoisten osalta. Hesarissa oli muuten luettelo  edellisistä voittajista, joista melko suuren osan olen lukenut, mutta kylläpä tuoltakin listalta löytyisi vielä mielenkiintoista luettavaa, joten ei kiirettä, uudet esikoiskirjailijat!

Statovcin Kissani Jugoslavia on hämmentävä kokonaisuus: siinä on valtavasti aineksia, ajatuksia ja virtauksia, kieli on mukaansa tempaavan kuvailevaa ja itse tarina – tai tarinat – erikoinen. Lukiessani jouduin kertaamaan Euroopan lähihistoriaa ja tarkastamaan kartasta, mihin Pristina sijoittuikaan, etten olisi kokenut itseäni niin tietämättömäksi.

Kerronnassa vuorottelevat naisen, Eminen, ja nuoren miehen, Bekimin kertomukset. Kyseessä ovat äiti ja poika, mutta Eminen tarina alkaa 1980-luvun Jugoslaviasta ja Bekimin kertomat osuudet sijoittuvat nykyaikaan, pääasiassa Suomeen, ja takaumina palataan menneeseen, lapsuuden tapahtumiin.  Eminen nuoruudesta kerrotaan pääasiassa häävalmistelujen kautta, ja samalla luodaan kuva maalaiskylästä, kerrotaan perheen arjesta ja häävalmisteluista sekä -perinteistä, joita tuleva aviomies, alkuhetkien jälkeen öykkäriksi paljastuva Bajram, turmelee.

Häävalmisteluja ja Eminen kotipiiriä kuvataan tarkasti mutta kuitenkin pienieleisesti. Kerronta ikään kuin vie maisemaan, ja arkea näytetään kohtauksittain, kuin valokuvina. Kuvaus teoksessa on vangitsevaa: Eminen osuuksissa katsotaan vuorille, kylään, ikuisesti keskeneräiseen kotitaloon, Pristinan vilinään ja myöhemmin Suomessa talven jäädyttämään pimeään kaupunkimaisemaan. Myös Bekimin tarinassa kuvaillaan, ei pelkästään näköaistin, vaan paljon myös tuntoaistin kautta. Kuvaus rakentuu pienistä yksityiskohdista, mutta myös kieli on elävää: Bekim solahtaa silakanliukkaasti ja oravanovelasti pelastamaan erästä kissaa Pristinassa, ja Emine näkee kotitalonsa ujona ja anelevana, kun hän kävelee kotiinsa ennen häähumua samalla kun aurinko puristui suurten vuorten väliin.

Eminen elämää kuvataan pääasiassa kronologisesti, ja myös luvut on nimetty vuosiluvuin ja täsmennyksin. Tästä kronologisesta etenemisestä tulee tunnelma, että tapahtumat vain tapahtuvat – Emine ajautuu naimisiin, äidiksi, sitten Pristinaan, Suomeen ja lopulta omaan elämäänsä. Hän ei voi tehdä valintoja: hän seuraa miehensä ja lastensa elämää sivusta, elää parisuhdehelvetissä, jonka vuoksi lapset hylkäävät perheen yksi toisensa perään. Bekimin elämä puolestaan on ajelehtimista niin kerronnan kuin Bekimin tarinankin osalta. Bekimin tarinassa yksi juonne on realistisen kerronnan murtava kissa, rakastettu, kissa, joka päättää muuttaa Bekimin luo pian ensi kohtaamisen jälkeen ja joka valtaa Bekimin asunnon. Suhde ei kestä, niin kuin eivät muutkaan Bekimin suhteet. Myöhemmin Bekim palaa käymään Kosovossa, käy isoisänsä luona, ei viivy, ajelehtii, palaa Suomeen ja päätyy suhteeseen, jossa hänen roolinaan on pääasiassa odottaa puolisoa. Bekimin tarinassa kerrotaan paljon myös isästä, Bajramista, joka on todella ahdistava hahmo. Bekim irrottautuu perheestään isänsä vuoksi niin kuin muutkin sisarukset, ja isä palaa Kosovoon, jossa kuolee yksin.

Kissani Jugoslavia -romaanissa on niin paljon kaikkea, mutta se ei tunnu täyteen ahdetulta, kun asiat liittyvät toisiinsa. Kissani Jugoslavia on kertomus erilaisuuksista, ennakkoluuloista, irrallisuudesta, uskomuksista. Se on realistinen ja silti yksi henkilöhahmoista on kissaolento viiksineen, villakangastakkeineen ja tassuineen.