Mennä, meni, mennyt, Punainen myrsky ja Other Words for Home – tarinoita paosta ja pakolaisuudesta

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. Alkuperäisteos Gehen, ging, gegangen, 2015, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi 2019.

Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019.

Jasmine Warga: Other Words for Home. Balzer + Bray, 2019.

Joululomalla lukemani Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt palasi taas ajatuksiin, kun luin Elina Hirvosen Punaisen myrskyn. Kyseessä on kaksi hyvin erilaista teosta, mutta molemmissa kuvataan pakolaisuutta – Punaisessa myrskyssä tullaan Suomeen, mutta syistä ja matkasta kertominen on ennemminkin pääosassa näkökulman ollessa pakenevan perheen lapsen. Mennä, meni, mennyt -romaanissa näkökulma on vastaanottajan ja auttajan, ihmisen, joka on valmis avaamaan kotinsa ovet ja lopulta taistelemaan Saksaan tulleiden turvapaikanhakijoiden puolesta. Sattumalta kuuntelin heti perään Jasmine Wargan Other words for Home -säeromaanin, ja siinä äänen saa Syyriasta USA:han päätyvä Jude.

”Minun nimeni on, minä tulen sieltä ja sieltä, olen täällä koska.
My name is, I come from, I’m here because.
Je m’appelle, je suis de, je suis ici.” (Mennä, meni, mennyt s. 43)

Mennä, meni, mennyt kuvaa muutaman vuoden takaista Berliiniä, johon saapui yhtäkkiä valtavasti ihmisiä – turvapaikanhakijoita, joista osa joutui palaamaan ensimmäiseen saapumismaahansa Dublin-sopimuksen vuoksi, joista osa oli ollut Berliinissä pidempään ja  joilla ei ollut pysyvää oleskelupaikkaa. Romaanin päähenkilö Richard kiinnostuu näistä ihmisistä nähtyään uutisklipin hiljaisesta mielenosoituksesta. Hän hätkähtää ajatellessaan kulkeneensa ohi, huomaamatta, kun mielenosoituksesta kerrotaan iltauutisissa. Ajatus mielenosoittajista ei jätä häntä rauhaan, ja vaikkakin tyylilleen ominaisesti hyvin hitaasti, hän alkaa ottaa selvää tilanteesta. Uteliaisuus johdattaa hänet ensin vallatulle koululle Kreuzbergiin, ja yksinäisen tiedonhaun ja pohdiskelun sekaan alkaa ujuttautua keskusteluja tai haastatteluja, niin kuin Richard itse ajattelee, kun hän tutkijan ottein haluaa päästä selville ihmisistä, jotka muuttuvat hänelle näkyviksi. Lopulta Richard päätyy ajeluttamaan hiljalleen tutuksi tulevia turvapaikanhakijoita paikasta toiseen ja avaamaan ovensa pianoa soittavalle uudelle ystävälleen. Hän päätyy saksan oppitunneille. Hän kertoo tilanteesta vanhoille ystävilleen. Välillä hän miettii vanhoja tarinoita ja kirjallisuutta, välillä DDR:n aikoja. Kerronta etenee hitaasti, tarkasti ja välillä poukkoilevasti. Näkökulma on Richardin, ja hänen ajatuksensa kulkevat vuoroin ajassa DDR:n puolella, vuoroin nykyhetkessä.

Pidän Erpenbeckin tyylistä erityisen paljon. Tarkka kuvaus antaa lukijalle aikaa seurailla päähenkilö Richardin verkkaiseen tapaan, ja vaikka näkökulma on päähenkilön, avautuu turvapaikanhakijoiden tarinoiden myötä myös saapuneiden näkökulma. Richardin tapaan on pysähdyttävä myös miettimään: mikä on eri puolilla Eurooppaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tilanne nyt? Arki suurkaupungeista ei yllä uutisiin, vaikka nykytilannetta ei voi olla huomaamatta Kreikan saarilla olevien pakolaisleirien vuoksi. Erpenbeckin kirjassa kuvataan myös sitä uutisten ulkopuolelle jäävää byrokratiaa, mihin turvapaikanhakijat joutuvat – ramppaamista virastoissa ja ensimmäisessä saapumismaassa, työluvan odottelua, epätietoisuutta. Richard kuuntelee myös tarinoita ikävästä, ahdistavista pakomatkoista ja toivottomuudesta kotimaassa, mutta toisaalta hän kuulee myös siitä, miten loputtoman pitkät ja tylsät päivät kuluvat. Ja sitten hän joutuu kuulemaan myös puheita siitä, miten epätoivottuja turvapaikanhakijat ovat, miten negatiivisesti heihin suhtaudutaan. Richard on yksi  ihmisistä, jotka ajautuvat hyvyyttään auttamaan juuri edes ajattelematta auttavansa. Hänen hahmonsa on lohdullinen varsinkin kun saa ajatella, että hänenkin kaltaisia on oikeasti olemassa. Erpenbeckin kuvaama todellisuus ja romaanin henkilöiden kohtalot riipivät ja raastavat. Tarvitsisimme enemmän richardeja.

Punainen myrsky kertoo lapsuutensa pakolaisena eläneen, lopulta Suomeen päätyneen  miehen tarinaa. Romaani pohjautuu Hussein al-Taeen perheen tarinaan, ja lähtökohtana oli kuvata ja tallentaa Husseinin perheen naisten kertomuksia, mutta kirjailija on luonut oman kokonaisuutensa, ja tämä sanotaan myös päätössanoissa: maailma ja kaunokirjalliset henkilöt syntyvät tarinoiden innoittamina.  Punaisen myrskyn aikajänne on pitkä. Alun nykytilanteesta, jonka tunnelma lyhyesti maalaillaan ja johon lopussa palataan, hypätään 50-luvun loppuun eli päähenkilön äidin lapsuuteen ja nuoruuteen. Ollaan Irakissa, Bagdadissa, josta perheelle kertyy joitain hyviä muistoja, kun päähenkilö on juuri syntynyt. 1980-luvulle tultaessa niin perheen kuin Irakinkin tilanne on muuttunut, ja synkäksi kääntyvä tarina lapsuudesta kaaoksen partaalla alkaa.

Hirvosen tapa kuvata tilanteita lyhyesti on intensiivinen. Minäkertojan mukana on pakko eläytyä niin arkisiin huomioihin tai ahdistaviin uniin. Erityisen vahvasti mieleeni jäi kohtaus, jossa perhe käy vankilassa tapaamassa isää – vaikka kohtaus on lyhyt, on ahdistava tunnelma vangitseva, ja se jää pojan painajaisiinkin. Toinen miljöö, joka jäi mieleen vahvasti, on ajatus pakolaisleiristä, joka on kuin suuri kaupunki, mutta jossa ollaan lähes täysin luonnon ja sattuman armoilla. Punainen hiekkamyrsky pyyhältää asumusten yli niin, että äiti sitoo lapset teltan tolppaan. Ja minä itken. Perheen äiti onkin Punaisessa myrskyssä henkilö, johon kiintyy ja jota ei voi olla ihmettelemättä: hän on koko ajan läsnä, hän sitoo ison  perheensä  yhteen, hän kestää pelon ja kärsimyksen. Silti hän on jollain tavalla liian hiljaa – olosuhteiden pakosta? – ja mukautuu ja kärsii ääneti, keskittyy pitämään perheen koossa.

”Vaikka tapahtuisi mitä, tämä maailma on kaunis, sanoi äiti, kun minä olin pieni.
Hän ei tiennyt, miten ruma se voi olla.
Hän ei kertonut.
On monta pikimustaa vuotta.” (Punainen myrsky s. 215-216)

Romaani alkaa ja päättyy Suomeen, johon perhe siis muuttaaa 1990-luvun alussa pakolaisleiriltä Saudi-Arabiasta. Lapset kasvavat nuoriksi Suomessa, ja  lopulta jo aikuinen päähenkilö käy välillä Irakissa työnsä puolesta. Hän on hiljaisen onnellinen, kun hän pystyy maksamaan äidilleen lääkärikäyntejä, pitämään puolestaan huolta, vaikka huoli eivätkä painajaiset täysin haihdukaan.  Punaista myrskyä lukiessa ei voikaan olla ajattelematta, millaista on selvitä kaaoksesta tai hankalasta tilanteesta toiseen, koittaa elää ja löytää toivoa, jota ei ole. Tässä  sitä ainakin yrittää valaa äiti. Olkoonkin, että toivo on haurasta. ”Tämän tiedän: yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia.” (s. 13)

Other Words for Home on nuortenkirja, ja kansiliepeessä sen kohderyhmälsi määritellään ”middle grade readers”, eli ehkä Suomen ala- ja yläkoulun taitekohdassa olevat nuoret. Sanoisin, että aika monenikäinen lapsi tai nuori, noin 10-vuotiaasta ylöspäin, voisi tarttua tähän, koska kerronta on säemuodonkin vuoksi kepeästi etenevää, eikä sotaa tai väkivaltaa kuvata. Ei kannata myöskään säikähtää englantia – kirja on helppolukuinen kielenkin osalta, ja ainakin yläkoululainen selviäisi tästä helposti. Teini-ikäisillekin kuitenkin riittää pohdittavaa ja eläydyttävää.

Totta kai tämäkin tarina paosta on surullinen: 12-vuotias Jude joutuu jättämään kotimaansa Syyrian ja isänsä ja veljensä, kun hän lähtee raskaana olevan äitinsä kanssa enon perheen luo Yhdysvaltoihin. Lapsuus loppuu yhtäkkiä: USA tuntuu kaoottiselta, uusi koti vieraalta, ympäristö ennakkoluuloiselta.  Jude on ihastuttava päähenkilö, ja hänen toiveikkuutensa ja intonsa elämää – esimerkiksi näyttelemistä ja elokuvia – kohtaan pitää toivoa yllä. Hän valitsee olla pelkäämättä, vaikka se on vaikeaa. Toki turvaksi tarvitaan äiti, tässäkin, ja lisäksi ihana englanninopettaja, Mrs. Ravenwood. Hänestä Jude sanoo näin:

“There is an Arabic proverb that says:
She makes you feel
like a loaf of freshly baked bread.

It is said about
the nicest
kindest
people.
The type of people
who help you
rise.” (p. 238)

Other Words for Home on tavallaan lohdullinen tarina, mutta surullinen se on siksi, ettei elämä suju näin kaikilla. Nämä kolme sattumalta lyhyen ajan sisällä lukemaani kirjaa kertovat  paljon muustakin kuin pakolaisuudesta. Ne toimivat silmien avaajina monella tapaa, muistuttavat, että jossain joku pakenee tai jollain leirillä joku palelee ja toivoo, että kaikki muuttuisi. Ne kertovat kukin tavallaan myös siitä, miten tulijoihin suhtaudutaan. 

Pidän hetken taukoa tästä aihepiiristä, vaikka se vetääkin puoleensa, mutta otan mielelläni vastaan vinkkejä, varsinkin nuorille kirjoitetuista teoksista.

—

Punainen myrsky saatu, kiitos kustantajalle!

 

Advertisement

Dekkariviikko 2018: Camilla Läckbergin Noita

Taas vietetään blogeissa ja kirjamaailmassa dekkariviikkoa, ja olen huomannut, että dekkarit sopivat hyvin kesälukemistooni – jo senkin takia, että ei haittaa, että yöunista on tingittävä hyytävien juonenkäänteiden vuoksi. Teemaviikon kunniaksi kaivoin #hyllynlämmittäjä2018-pinostani vuosia hyllyssäni odottaneen Harry Hole -sarjan yhdeksännen osan (se odotti siis sitä, että saisin luettua kahdeksan edellistä), ja bloggausluonnoksistani löytyi juttu Camilla Läckbergin Noita-dekkarista.

Niina T:n blogista Yöpöydän kirjat löytyy sekä listaus dekkariviikkoon osallistuvista blogeista että tämä hieno kuva. Blogeissa on jo tänäänkin julkaistu monta dekkariaiheista juttua lukuvinkeiksi dekkarikesään.

 

Camilla Läckberg: Noita. Gummerus, 2017. Alkuteos Häxan, suomennos Outi Menna. Äänikirjan lukija: Elina Latva.

Dekkarinälissäni tartuin toukokuussa, viimein, Camilla Läckbergin tuotantoon, siitä kun  olen kuullut kehuja – ja vähän muutakin. Haluan kuitenkin yrittää muodostaa oman mielipiteeni, joten valitsin luettavakseni ja kuunneltavakseni syksyllä 2017 suomennetun Noidan. Aloitin siis kymmenosaisen sarjan toiseksi viimeisimmästä, mikä ei ehkä ole järkevää, mutta nähtävästi sarjaa voi lukea näinkin tietämättä sen enempää esimerkiksi henkilöhahmoista.  Läckbergin Fjällbacka-sarjassa kuulemma rikos ei ole pääosassa. Tämä kuitenkin oli tällä kertaa juuri se, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. On toki ihan ok, että fiktiiviset poliisihahmot tekevät muutakin kuin töitä, ja tavallaan Noita on yhdistelmä hömppää ja vakavia, hirveitäkin asioita. Sinänsä todella mielenkiintoinen kirjailijahahmo, poliisi Patrick Hedströmin  puoliso Erica, säätää ties missä polttarimeiningeissä, kun minä lukijana odotan, että rikos selviäisi – tai joku pitäisi huolta eksyneistä teineistä. Yllätyshäät ovat kaiken huippu, mutta onneksi tässä dekkarissa on monta muutakin sivujuonta. Ja kyllähän Ericakin selvittelee rikosta, sillä hän kirjoittaa kirjojaan todellisista rikoksista. Tässä romaanissa hän tutkii 30 vuotta sitten tapahtunutta lapsenmurhaa, kun tarinan nykyhetkessä tapahtuu toinen, lähes samanlainen tapaus.

Noidassa on kolme aikatasoa: pääosin kerrotaan Patrickin ja Erican työstä, kun he selvittävät neljävuotiaan Nean kuolemaa, välillä palataan 30 vuoden taakse, välillä kerrotaan 1600-luvun tapahtumista samalla alueella. Paikkakunnalle saapuu kuuluisa näyttelijätär Marie Wall, joka on aikoinaan tuomittu 13-vuotiaana Stella-tytön murhasta, ja toinen murhasta syytetty, Helen, asuu edelleen Fjällbackassa. Naiset eivät ole tavanneet koko aikana, mutta nyt heidän lapsensa tutustuvat. Tästä seuraa yksi tämän jännitysromaanin kauheimmista tapahtumaketjuista.

Sivujuonet ovatkin romaanin juju: mielenkiintoiseksi nousee se, miten pienessä yhteisössä leimahtaa vierauden viha niin turvapaikanhakijoita kuin pieneen yhteisöön ulkopuolelta muuten tulleita kohtaan. Osa luvuista kertoo tarinaa 1600-luvun noitavainoista samalla alueella, ja tämä vaino rinnastuu siihen, miten tarinan nykyajassakin viha syttyy äkkiä julmin seurauksin. Ei tämä siis ole mitenkään väkivallaton dekkari – viha, pelko ja väkivalta kytevät jatkuvasti pienissä pesäkkeissä niin koulukiusattujen ajatuksissa kuin idyllisissä saaristoseudun kodeissakin.

Paljon mietin lukiessani sitä, miten vähän aikaa tarinan aikuisilla on jälkikasvulleen. Aikaa ei nimittäin juuri ollut, ei 1600-luvulla eikä 2000-luvullakaan. Lapsille ja nuorille ei nimittäin käynyt hyvin, vaikka heitä ei välttämättä murhattukaan. Tällaisia harvemmin tulee dekkaria lukiessa mietittyä, mutta tässä se oli aika korostettua. Ericakin puhui lapsistaan ”kaksosina” eikä nimillä, aika ankeaa, vaikkei juonen kannalta oleellista.

Varsinaista Camilla Läckbergin teosten fania minusta ei tullut, mutta ymmärrän kyllä viehätyksen tässä sarjassa. Henkilöhahmoista tulee tuttuja, he ehkä kehittyvätkin (mitä yhden kirjan aikana ei tapahtunut), ja Fjällbacka miljöönä on kiinnostava. Jos muissakin sarjan romaaneissa näkökulma vaihtelee yhtä mielenkiintoisten hahmojen välillä kuin tässä, saattaisin nauttia useammankin annoksen tätä. Ehkä palaan kuitenkin takaisin Harry Holen ja muiden kauhistusten seuraan, vaikka nyt halusinkin lukea dekkarin, jossa väkivalta ei olisi hillitöntä.  Noidassa toki viehätti vieraudenpelon teema, ja vaikka henkilöiden yksityiselämästä ja pussailuista en niin jaksaisi lukea, oli tässä mielenkiintoista seurata esimerkiksi Erican kirjailijan työn kuvausta.

Yhtenä kimmokkeena kirjan lukemiselle oli myös se, että tiesin kirjassa kuvattavan kirjailijuuden lisäksi myös elokuvan tekemistä, joten voin merkitä tämän teoksen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Elokuvan tekemistä kuitenkin kuvattiin todella vähän, mutta elokuva oli syynä siihen, että yksi tärkeistä hahmoista palasi Fjällbackaan vuosien jälkeen.

 

Jatkoin taas kirjapalvelun tilausta kesälahjana itselleni. Storytelin e-kirjapalvelussa todella hyvä ominaisuus on se, että monia kirjoja voi sekä lukea että kuunnella. Äänikirjaa kuuntelen joskus pyöräillessäni ja kävelyillä, e-kirja etenee nopeammin esimerkiksi iltalukemisena. Lisäksi unettomina öinä on kivempi kuunnella kirjaa kuin vatvoa työjuttuja, ja torkkuominaisuus auttaa oikean kohdan löytämistä, jos kirja tuudittelee uneen.

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. Otava 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi (2017), suomentanut Jaana Nikula.

”Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni. Tai tuo nyt on latteasti sanottu, noin varmaan sanovat kaikki, jotka tekevät kuolemaa. Mutta haluaisin uskoa olevani erikoinen tapaus, niin kuolemassa kuin kaikessa muussakin.” (s. 9) 

Kun Olimme kerran -romaanin päähenkilö, viisikymppinen Nahid, saa kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, hän raivostuu. ”Helvetin noita-akka”, hän ajattelee lääkäristä, joka ei lupaa paljoa elinaikaa. Miten epäreilulta lähestyvä kuolema tuntuukaan, miten hämmentävältä ja vaikealta! Teoksen kerronta on alusta asti tiivistä tunteiden mylläkkää, lyhyitä vuoropuheluita, nopeasti suuntaa vaihtavia ajatuksia, intensiivisiä kohtaamisia, ja tämä kaikki vangitsi minut täysin. Luin kirjan nopeasti, ja onhan se lyhytkin, mutta tarinassa on kirjan lyhyyteen nähden yllättävän paljon aineksia, ja siksi se ei meinaa päästää otteestaan.

Kun Nahid saa huonot uutiset, hän yhtä aikaa sekä raivostuu että ikään kuin lamaantuu. Samalla hänen ajatuksensa kulkevat muistoihin, ja kolmenkymmen vuoden takaisesta Iranista, Nahidin kotimaasta ja nuoruudesta siellä, paljastuu järkyttäviä asioita. Nuoruudessa on myös idealistista intoa ja iloa, hulluutta, ja lopulta myös pelkoa, ja Nahidin pieni perhe onkin joutunut pakenemaan Ruotsiin 1980-luvun alussa. Kun Nahid on nykyhetkessä, hän äksyilee tyttärelleen, vaikka tavallaan hän haluaisi olla kiltimpi. Hän kyllä kuulee ja näkee surun ja pahan olon, mitä hän aiheuttaa tyttärelleen, mutta silti sammakot purskahtelevat hänen suustaan. Tällä tavalla Nahidista tulee kovin inhimillinen surussaan ja kuolemanpelossaan, joka on tavallaan seurannut häntä aina. Hän ei todellakaan ole miellyttävä hahmo, mutta juuri siksi hän on niin mielenkiintoinen, koko teoksen ydin – ei ollenkaan tuttu henkilöhahmona mistään, vaikka hänessä paljon tuttua onkin. Eikä Nahid ole koko ajan vihainen ja äkeä (ainakaan ajatuksissaan), ennemminkin hän on vahva kaikissa tunteissaan.

Menneisyyden kuvailussa on hienoja välähdyksiä siitä, miten siskosjoukko elää itsenäistä elämää ja Nahid on mukana opiskelijapolitiikassa nuoruuden innolla. Näissäkin kohtauksissa on jo synkempiä varjoja, kun menneisyydestä kerrotaan tiiviisti ja kuvataan vain yksittäisiä kohtauksia. Kaikki muuttuu nuoren Nahidin elämässä äkkiä, ja lopulta tosiaan Nahid joutuu erilleen lapsuuden perheestään, sillä äiti ja siskot jäävät Iraniin, kun Nahid, hänen miehensä ja heidän pieni tyttärensä pakenevat Iranista. Pelkästään tähän pakenemisen pakkoon ja ajatukseen perheen jättämisestä taakse kiteytyy hirvittävät määrät surua ja kaipuuta, ja viimeisten Iranin-vuosien tapahtumiin myös kipua, pelkoa ja piilossa vietettyä aikaa.

”Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva?” (s. 80)

Nahidin tarinaan tiivistyy monen pakolaisen kokemuksia, vihjauksia siitä, millaista väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa voi olla lähdön taustalla tai millaista on joutua outoon, vieraaseen maahan, kaikkine pelkoineen ja traumoineen.  Nahid on monen muun pakolaisen tavoin joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, asettumaan sinne, mihin määrätään, olemaan erillään läheisistä ja tietämättä, mitä heille kuuluu. Hän jopa potee huonoa omatuntoa, sillä hän kokee hyljännensä äitinsä. Yksi koskettavista muistoista on kuvaus siitä, millaista vastaanottokeskuksessa oli – tai oikeastaan sitä ei kuvata. Kerrotaan vain lyhyestä puhelusta Iraniin, kun Nahid ei saa sanottua itkultaan mitään, tai miten hänellä on siellä Sonjansa, työntekijä, joka halaa ja itkee asiakkaittensa kanssa kaikkien erillisiä ja yhteisiä suruja. Vaikka kyseessä on vain yksittäinen maininta, jään siihenkin kiinni: on ihmeellistä, miten romaanissa muutamalla virkkeellä kuvataan taas niin paljon, paljastetaan, että kaiken surumassan alla on viipale myötätuntoa.

”Ajattelen saaren isoja puita. Ajattelen, ettei lapsenlapsestani tule samanlaista kuin minä. Hänestä tulee sellainen, jolla on juuret, ei mikään hiekkaihminen.” (s. 147)

Nahid saa elämänsä loppupolella hyviä uutisia, jolloin hänestä tulee esiin muitakin piirteitä kuin se alun raivo ja äkäisyys, varsinkin suhteessa tyttäreensä. Edelleen hän raivoaa mielessään, miksei tytär  vastaa hänen oikutteluihinsa, mutta samalla hän löytää vielä voimia yhteen taisteluun.  Syövän eteneminen on hirveää, ja on hirveää lukea siitä, mitä sairaus ihmiselle tekee – taaskaan ei ehditä kuvata paljoa, mutta tunnelma välittyy. Olimme kerran saa todella pysähtymään monen ajatuksen äärelle: siihen, miten kohtaamme toisiamme tai miten puhumme itsellemme, millaisia valintoja voimme tai emme voi tehdä. Se saa yhden pakolaisen tarinan kautta pohtimaan, millaista tuskaa ihmiset kantavat sisällään. Tunteiden myllerrys ei meinaa kaikota lukemisen jälkeen, olo on kuin vaikuttavaan elokuvaan uponneena. Edelleen ihmettelen tiiviyttä. Todellakin odotan, että kuulen tästä kirjailijasta lisää!

 

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde on yksi tämänkeväisen Helsinki Litin vieraista. Sinne!

Kohti parempaa, kohti muuta

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

”Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin.” (s. 9)

Näin väittää Tiranan sydämen päähenkilö, minäkertoja, joka nimettömänä tai pikemminkin moninimisenä kulkee läpi Euroopan suurkaupunkien ja New Yorkin kautta lopulta Helsinkiin. Roomassa hän on eri henkilö kuin Berliinissä, Madridissa taas toinen, ja tilanteiden mukaan hän muuttaa ulkomuotoaan, nimeään, tarinaansa siitä, kuka hän on, mistä tulee.

Tiranan sydän on riipivän ajankohtainen kertomus sekä itseään että parempaa elämää etsivistä nuorista. Agim ja Bujar, kaksi albanialaisnuorukaista, lähtevät karkuun kotoaan, tarkoituksenaan paeta Albaniasta ja pyyhkiä menneisyyden kansalaisuus, muuttaa ja muuttua. Bujarin lapsuus loppuu isän kuolemaan, mutta tarinat Albaniasta jäävät elämään. Kun siskokin katoaa, Bujar ja ystävä Agim siis lähtevät, ensin Tiranaan, sitten Durresiin (kaupunki Albaniassa), sitten meren yli kohti kuvien kimaltelevaa Italiaa – niin kuin moni muukin on tehnyt ja tekee. Ystävysten vuosi kodittomina on hirveä, mitä muuta se voisikaan olla? Näitä fiktiossa kuvattuja tarinoita tapahtuu koko ajan, ja ajatus siitä ei jätä lukijaa rauhaan, eikä sen pidäkään.

Romaani jakautuu osioihin, joista osa tapahtuu siis suurkaupungeissa vuosina 1998-2003, osa Albaniassa 1990-luvun alussa. Albanian tapahtumissa on mukana kaksi nuorukaista, myöhemmän ajan osioissa vain yksi, joka kuitenkin on jonkinlainen sekoitus Agimista ja Bujarista. Hän on mies tai nainen tilanteen mukaan, ja kotimaakseen hän sanoo milloin minkäkin Euroopan (itäisen tai eteläisen) maan. Kyse on identiteetin tarinallisesta rakentumisesta, oli kyse sitten sukupuoli- tai kansallisuusidentiteetistä. Ja oikeastaan kyse onkin siitä, miksi näitä pitäisikän niin tarkkaan määritellä – miksi on lokeroitava itsensä mieheksi tai naiseksi, mikä ero on albanialais- tai italialaistaustalla, miksi transnainen on niin paljon kiinnostavampi kuin nainen?

Päähenkilön elämä Italiassa, Espanjassa, Saksassa ja USAssa on irrallista ja väliaikaista, ja samoin on Suomessa. Varsinkin Suomi-osion aikana kaipasin jo riipivästi tietoa siitä, mitä kaksikolle lopulta kävikään, ja tässä onkin yksi romaanin juju: on luettava, jotta kesken jäänyt tarina alussa saisi lopun. Lopussa koittaakin yllätys, unen ja muiston sekoitus, paluu Albaniaan. Päähenkilön lepattavuus jää. Kysymys onkin identiteetin etsimisen lisäksi ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Ja tarinoista. Esimerkiksi Suomessa päähenkilö onkin kovin kiinnostava, kun hän kertoo itsestään transsukupuolisena, Turkista paenneena unelmiaan tavoittelevana henkilönä laulukilpailun henkilökuvassa.

Tiranan sydän on hieno kokonaisuus, jossa sekoittuvat minulle vieraan Albanian historia, Euroopan reunojen nykyisyys, sukupuoli-identiteetin häilyvyys, yksilöiden ja kansojen tarut. Välillä siis kerrotaan kansantarua Bujarin isän suulla, muistona, välillä kuvataan siirtolaisen karua elämää, välillä selviytymiskertomusta suurkaupungissa. Ajankohtaisuus on romaanin ehdoton ansio, samoin vaihtuvista paikoista ja ajoista koostuva, mutta sulavasti etenevä kerronta – siitäkin huolimatta, että varsinkin alkupuolella olin hämmentynyt siitä, kuka päähenkilö oikein onkaan. Sitten ajattelin, että näin kuuluukin olla: henkilö voi olla monta, siitähän tässä on kyse. Ja siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan olla valmis tekemään saadakseen olla se, joka on.

– – –

Luin Tiranan sydämen viime vuoden puolella, joten en laske sitä Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogissaan julkistamaan Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvää kirjallisuutta.

Nyt mietiskeltyäni tätä romaania uudestaan päätin sittenkin liittyä haasteeseen. Aiheesta on valtavasti luettavaa, ja aihe on sekä mielenkiintoinen että erittäin ajankohtainen. Suosittelen tätä romaania muille haasteeseen osallistuville: se sopii esimerkiksi kohti parempaa -alaotsikon alle. Agimin ja Bujarin Albania näyttäytyy menetettynä maana, ja pojat ovat luoneet kuvan Italiasta mahdollisuuksien tyyssijana. Italiaa kuvataankin jonkin verran, mutta päähenkilön asettuminen sinne on vaikeaa – monesta syystä.

Elämä piilossa

Maria Amelie: Luvaton norjalainen. Into, 2011.

 

Marie Amelien tarina on ehdottoman ajankohtainen. Vaikka pakolais- ja siirtolaiskysymysten ajattelu on ollut osa tätä syksyä, antaa Luvaton norjalainen taas yhden näkökulman. Kirjoittaja on paennut aluksi Kaukasukselta sukulaisten luokse Moskovaan, sitten isänsä ja äitinsä kanssa Suomeen (toiveikkaana!) ja kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen Norjaan. Paon syistä ei kerrota missään vaiheessa tarkasti, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta häiritsevä asia. Joka tapauksessa kirjoittaja painottaa, ja kuvattu elämäntarina alleviivaa, ettei kukaan varmaankaan aivan huvikseen lähde pakolaiseksi – saatika jää paperittomaksi vieraaseen maahan.
Kirjan ensimmäinen osa koostuu päiväkirjamerkinnöistä, ja toisessa osassa Maria kertoo  elämästään Norjassa pohdiskellen ja perinteisempään elämäkertatyyliin. Kirjoittaja myös kommentoi päiväkirjojaan, ajatuksiaan, jotka ovat muuttuneet. Itsekin hätkähdin nuoren Marian ajatuksia muista turvapaikanhakijoista, ajatuksesta, että jotkut saattaisivat kiertää Eurooppaa lähes huvikseen vastaanottokeskuksesta toiseen. Niin hätkähtää myöhemmin Mariakin, mutta on hyvä, ettei näitä ajatuksia ole sensuroitu päiväkirjamerkinnöistä. Ensimmäisten vuosien merkinnöissä vaihtelevat vuoroin turhautumisen, innostuksen, pelon ja epätoivon tunteet, eikä Maria tuntuisi uskaltavan kiintyä kehenkään tai varsinkaan Norjaan. Ristiriitaisuus ei täysin katoa, vaikka Maria elääkin yhtäkkiä täysillä nuoren lukiolaisen elämää

 

Ihmeellistä Marian tarinassa on se, miten norjalaiset suhtautuvat Marian perheeseen. Tätä Maria ihmettelee itsekin: ovatko he sattumalta törmänneet vain hyviin ihmisiin? Sillä hyviä ihmisiä, ystäviä, Marian perhe kohtaa niin Suomessa kuin Norjassakin, vaikka turvapaikkaa he eivät saa. Heitä tuetaan, autetaan löytämään ja tekemään (pimeästi) töitä ja asuntoja. Paikat vaihtuvat, osin ihmisetkin, mutta lopulta Maria on löytänyt laajan ystäväpiirin eri kaupungeista. Surullistahan on tietenkin se, että Maria ja hänen perheensä joutuvat koko ajan pelkäämään, ja Marian on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, vaikka vaikeaa on olla suunnittelemattakaan. Maria onnistuu selättämään pelon uppoutuessaan opiskelemaan ja tekemään vapaaehtoistyötä, vanhemmille pelon välttely tuntuu olevan vaikeampaa. Ja huoli on koko ajan läsnä, vaikka auttajia on useampikin.

 

Mietin lukiessani, miten perhe todellakin onnistui elämään vuosikausia paperittomina – miten onnekkaita he olivat, että elanto löytyi pimeistä siivous- ja puusepäntöistä tai asunto tuttavilta. Maria potee huonoa omatuntoa siitä, että auttajia ehkä jossain vaiheessa rangaistaan, ja muutenkin tämä pimeän työn teettäminen on tosiaan kimurantti juttu. Marian ja hänen vanhempiensa työnantajat tuntuvat todellakin auttajilta, eivät riistäjiltä, mutta mitä jos joukossa olisikin ihmisiä, jotka hyötyvät toisten ahdingosta? Mitä jos kaikki ihmiset eivät olekaan hyviä? Myös se askarruttaa, miten suojattomia paperittomat ovat, sillä poliisia pelätään, terveydenhuoltoon ei ole osaa (ellei taas satu erityisen hyvä tuuri ja ole rahaa). Maria joutuu miettimään, pitäisikö hänen hankkia väärennetty passi, mutta hän ei halua elää valheessa, olla rikollinen.

 

Maria ei saa oleskelulupaa, ja etuliepeen esittelytekstissä kerrotaan, että hänet karkoitetaan Venäjälle vuonna 2011. Hän saa kuitenkin työviisumin ja palaa Norjaan. Onneksi!

– – –

Osallistun Les! Lue! -blogin elämäkertahaasteeseen, viime hetkellä, ja siksi tämä tekstini jäi hyvin lyhyeksi. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tartuin tähän haasteeseen: olen saanut luetuksi nyt joulukuun viimeisinä päivinä kaksi todella mielenkiintoista elämäkertaa (ja aiemmin tänä vuonna kolmannen, Helinä Rautavaarasta kertovan, mutta siitä en kirjoittanut), ja erityisesti tämä Luvaton Norjalainen jää mieleeni ja askarruttaa pitkään. Ehdottomasti aion suositella tätä oppilailleni ja tuttavilleni tärkeän aiheen vuoksi. Ja Norjaan tutustuminen jatkukoon, niin kuin mielenkiintoisiin elämiin, vaikka haaste loppuukin.