Kohti parempaa, kohti muuta

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

”Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin.” (s. 9)

Näin väittää Tiranan sydämen päähenkilö, minäkertoja, joka nimettömänä tai pikemminkin moninimisenä kulkee läpi Euroopan suurkaupunkien ja New Yorkin kautta lopulta Helsinkiin. Roomassa hän on eri henkilö kuin Berliinissä, Madridissa taas toinen, ja tilanteiden mukaan hän muuttaa ulkomuotoaan, nimeään, tarinaansa siitä, kuka hän on, mistä tulee.

Tiranan sydän on riipivän ajankohtainen kertomus sekä itseään että parempaa elämää etsivistä nuorista. Agim ja Bujar, kaksi albanialaisnuorukaista, lähtevät karkuun kotoaan, tarkoituksenaan paeta Albaniasta ja pyyhkiä menneisyyden kansalaisuus, muuttaa ja muuttua. Bujarin lapsuus loppuu isän kuolemaan, mutta tarinat Albaniasta jäävät elämään. Kun siskokin katoaa, Bujar ja ystävä Agim siis lähtevät, ensin Tiranaan, sitten Durresiin (kaupunki Albaniassa), sitten meren yli kohti kuvien kimaltelevaa Italiaa – niin kuin moni muukin on tehnyt ja tekee. Ystävysten vuosi kodittomina on hirveä, mitä muuta se voisikaan olla? Näitä fiktiossa kuvattuja tarinoita tapahtuu koko ajan, ja ajatus siitä ei jätä lukijaa rauhaan, eikä sen pidäkään.

img_1774

Romaani jakautuu osioihin, joista osa tapahtuu siis suurkaupungeissa vuosina 1998-2003, osa Albaniassa 1990-luvun alussa. Albanian tapahtumissa on mukana kaksi nuorukaista, myöhemmän ajan osioissa vain yksi, joka kuitenkin on jonkinlainen sekoitus Agimista ja Bujarista. Hän on mies tai nainen tilanteen mukaan, ja kotimaakseen hän sanoo milloin minkäkin Euroopan (itäisen tai eteläisen) maan. Kyse on identiteetin tarinallisesta rakentumisesta, oli kyse sitten sukupuoli- tai kansallisuusidentiteetistä. Ja oikeastaan kyse onkin siitä, miksi näitä pitäisikän niin tarkkaan määritellä – miksi on lokeroitava itsensä mieheksi tai naiseksi, mikä ero on albanialais- tai italialaistaustalla, miksi transnainen on niin paljon kiinnostavampi kuin nainen?

Päähenkilön elämä Italiassa, Espanjassa, Saksassa ja USAssa on irrallista ja väliaikaista, ja samoin on Suomessa. Varsinkin Suomi-osion aikana kaipasin jo riipivästi tietoa siitä, mitä kaksikolle lopulta kävikään, ja tässä onkin yksi romaanin juju: on luettava, jotta kesken jäänyt tarina alussa saisi lopun. Lopussa koittaakin yllätys, unen ja muiston sekoitus, paluu Albaniaan. Päähenkilön lepattavuus jää. Kysymys onkin identiteetin etsimisen lisäksi ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Ja tarinoista. Esimerkiksi Suomessa päähenkilö onkin kovin kiinnostava, kun hän kertoo itsestään transsukupuolisena, Turkista paenneena unelmiaan tavoittelevana henkilönä laulukilpailun henkilökuvassa.

Tiranan sydän on hieno kokonaisuus, jossa sekoittuvat minulle vieraan Albanian historia, Euroopan reunojen nykyisyys, sukupuoli-identiteetin häilyvyys, yksilöiden ja kansojen tarut. Välillä siis kerrotaan kansantarua Bujarin isän suulla, muistona, välillä kuvataan siirtolaisen karua elämää, välillä selviytymiskertomusta suurkaupungissa. Ajankohtaisuus on romaanin ehdoton ansio, samoin vaihtuvista paikoista ja ajoista koostuva, mutta sulavasti etenevä kerronta – siitäkin huolimatta, että varsinkin alkupuolella olin hämmentynyt siitä, kuka päähenkilö oikein onkaan. Sitten ajattelin, että näin kuuluukin olla: henkilö voi olla monta, siitähän tässä on kyse. Ja siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan olla valmis tekemään saadakseen olla se, joka on.

– – –

Luin Tiranan sydämen viime vuoden puolella, joten en laske sitä Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogissaan julkistamaan Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvää kirjallisuutta.

Nyt mietiskeltyäni tätä romaania uudestaan päätin sittenkin liittyä haasteeseen. Aiheesta on valtavasti luettavaa, ja aihe on sekä mielenkiintoinen että erittäin ajankohtainen. Suosittelen tätä romaania muille haasteeseen osallistuville: se sopii esimerkiksi kohti parempaa -alaotsikon alle. Agimin ja Bujarin Albania näyttäytyy menetettynä maana, ja pojat ovat luoneet kuvan Italiasta mahdollisuuksien tyyssijana. Italiaa kuvataankin jonkin verran, mutta päähenkilön asettuminen sinne on vaikeaa – monesta syystä.

Mainokset

Elämä piilossa

Maria Amelie: Luvaton norjalainen. Into, 2011.

 

image

Marie Amelien tarina on ehdottoman ajankohtainen. Vaikka pakolais- ja siirtolaiskysymysten ajattelu on ollut osa tätä syksyä, antaa Luvaton norjalainen taas yhden näkökulman. Kirjoittaja on paennut aluksi Kaukasukselta sukulaisten luokse Moskovaan, sitten isänsä ja äitinsä kanssa Suomeen (toiveikkaana!) ja kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen Norjaan. Paon syistä ei kerrota missään vaiheessa tarkasti, mikä on toisaalta hyvä, toisaalta häiritsevä asia. Joka tapauksessa kirjoittaja painottaa, ja kuvattu elämäntarina alleviivaa, ettei kukaan varmaankaan aivan huvikseen lähde pakolaiseksi – saatika jää paperittomaksi vieraaseen maahan.
Kirjan ensimmäinen osa koostuu päiväkirjamerkinnöistä, ja toisessa osassa Maria kertoo  elämästään Norjassa pohdiskellen ja perinteisempään elämäkertatyyliin. Kirjoittaja myös kommentoi päiväkirjojaan, ajatuksiaan, jotka ovat muuttuneet. Itsekin hätkähdin nuoren Marian ajatuksia muista turvapaikanhakijoista, ajatuksesta, että jotkut saattaisivat kiertää Eurooppaa lähes huvikseen vastaanottokeskuksesta toiseen. Niin hätkähtää myöhemmin Mariakin, mutta on hyvä, ettei näitä ajatuksia ole sensuroitu päiväkirjamerkinnöistä. Ensimmäisten vuosien merkinnöissä vaihtelevat vuoroin turhautumisen, innostuksen, pelon ja epätoivon tunteet, eikä Maria tuntuisi uskaltavan kiintyä kehenkään tai varsinkaan Norjaan. Ristiriitaisuus ei täysin katoa, vaikka Maria elääkin yhtäkkiä täysillä nuoren lukiolaisen elämää

 

Ihmeellistä Marian tarinassa on se, miten norjalaiset suhtautuvat Marian perheeseen. Tätä Maria ihmettelee itsekin: ovatko he sattumalta törmänneet vain hyviin ihmisiin? Sillä hyviä ihmisiä, ystäviä, Marian perhe kohtaa niin Suomessa kuin Norjassakin, vaikka turvapaikkaa he eivät saa. Heitä tuetaan, autetaan löytämään ja tekemään (pimeästi) töitä ja asuntoja. Paikat vaihtuvat, osin ihmisetkin, mutta lopulta Maria on löytänyt laajan ystäväpiirin eri kaupungeista. Surullistahan on tietenkin se, että Maria ja hänen perheensä joutuvat koko ajan pelkäämään, ja Marian on vaikea suunnitella tulevaisuuttaan, vaikka vaikeaa on olla suunnittelemattakaan. Maria onnistuu selättämään pelon uppoutuessaan opiskelemaan ja tekemään vapaaehtoistyötä, vanhemmille pelon välttely tuntuu olevan vaikeampaa. Ja huoli on koko ajan läsnä, vaikka auttajia on useampikin.

 

Mietin lukiessani, miten perhe todellakin onnistui elämään vuosikausia paperittomina – miten onnekkaita he olivat, että elanto löytyi pimeistä siivous- ja puusepäntöistä tai asunto tuttavilta. Maria potee huonoa omatuntoa siitä, että auttajia ehkä jossain vaiheessa rangaistaan, ja muutenkin tämä pimeän työn teettäminen on tosiaan kimurantti juttu. Marian ja hänen vanhempiensa työnantajat tuntuvat todellakin auttajilta, eivät riistäjiltä, mutta mitä jos joukossa olisikin ihmisiä, jotka hyötyvät toisten ahdingosta? Mitä jos kaikki ihmiset eivät olekaan hyviä? Myös se askarruttaa, miten suojattomia paperittomat ovat, sillä poliisia pelätään, terveydenhuoltoon ei ole osaa (ellei taas satu erityisen hyvä tuuri ja ole rahaa). Maria joutuu miettimään, pitäisikö hänen hankkia väärennetty passi, mutta hän ei halua elää valheessa, olla rikollinen.

 

Maria ei saa oleskelulupaa, ja etuliepeen esittelytekstissä kerrotaan, että hänet karkoitetaan Venäjälle vuonna 2011. Hän saa kuitenkin työviisumin ja palaa Norjaan. Onneksi!

– – –

Osallistun Les! Lue! -blogin elämäkertahaasteeseen, viime hetkellä, ja siksi tämä tekstini jäi hyvin lyhyeksi. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että tartuin tähän haasteeseen: olen saanut luetuksi nyt joulukuun viimeisinä päivinä kaksi todella mielenkiintoista elämäkertaa (ja aiemmin tänä vuonna kolmannen, Helinä Rautavaarasta kertovan, mutta siitä en kirjoittanut), ja erityisesti tämä Luvaton Norjalainen jää mieleeni ja askarruttaa pitkään. Ehdottomasti aion suositella tätä oppilailleni ja tuttavilleni tärkeän aiheen vuoksi. Ja Norjaan tutustuminen jatkukoon, niin kuin mielenkiintoisiin elämiin, vaikka haaste loppuukin.