Kansallisteatterin Sinivalas yllättää erikoisilla ja taitavilla ratkaisuillaan

Sinivalas Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, kantaesitys 4.3.2020*

Ohjaus ja käsikirjoitus: Paavo Westerberg

Rooleissa: Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus: Kati Lukka

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine

Sisarukset ovat kokoontuneet saarimökille, mutta lapsuuden kesätunnelmaa ei ole enää. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

 

Paavo Westerbergin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama ja ohjaama Sinivalas ei meinaa jättää rauhaan useammankaan päivän jälkeen. Nyt kun ensi illasta on kulunut jo viikko, mieleen putkahtelee edelleen kuvia jättimäisiltä screeneiltä, joilla Emmi Parviaisen esittämä kirjailijahahmo rakentaa voileipää ja luo tarinaa, jännitteisiä tilanteita sisarusparven mökkipalaverista, hämmennystä siitä, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana, mitä kätkeytyy sanotun alle tai puhumattomuuden taakse. Sinivalas täyttää tehokkaasti suuren näyttämön, ulottuu toiselle parvelle täydellisesti ja jatkaa elämäänsä mielessä näin jälkikäteenkin. Tämä näytelmä jättääkin monella tapaa jäljen, ei vähiten upeiden roolisuoritusten tai tehokkaan live-elokuvatekniikan vuoksi.

Westerbergin näytelmä sijoittuu perheeseen, mutta laajenee maailmaan niin kuin perhe on hajaantunut etäälle toisistaan. Henkilöitä yhdistää tietysti perhesuhteet, välillä liiankin tiukasti. Liikutaan läheisyyden ja etäisyyden välillä, mutta yhteisymmärrykseen ei päästä. Perhetarinan taustalla on puhumattomuuksia ja perheen kriisejä, mutta samalla pyristellään suurten kysymysten riepoteltavana. Mitä tehdä, kun maailma muuttuu? Samalla kun käsitellään suuria teemoja ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä tapahtuu, kun perheessä on (tai on ollut) kriisi, näytelmä saa perheteemansa kautta miettimään ihmisen tarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi – tässä tapauksessa siis perheessä. Sinivalas alkaa Raamatun tarinalla Joonasta ja valaasta, ja valas ui eri tavoin myös perheenjäsenten puheisiin. Keskityin itse ennemminkin perheeseen ja toisaalta tarinankerrontaan ja kikkailuihin, ja minulle näytelmässä erityistä oli päähenkilöhahmot Anna ja Laura ja se, miten nämä henkilöhahmot lopulta kietoutuivat yhteen.

Sinivalaan keskiössä olivat Laura ja Anna, jotka ikään kuin limittyvät ja lähestyvät toisiaan näytelmän edetessä. Kuvassa upeat Elena Leeve ja Emmi Parviainen. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Jännite perheenjäsenten ja myös parisuhteen osapuolten välillä on havaittavissa jo alkuhetkistä. Jotain pahaa on tapahtunut – jo ensimmäisen osan nimi, masennus, sen paljastaa. Tiettyä jännitteisyyttä luo myös lavastus, ja suuren näyttämön lavastus näyttää riisutulta ja hieman synkältä – on mustia tasoja keskellä, isoja screenejä laidoilla, saaristomaisemaa taustalla ja reunoilla ovia, joista kuljetaan lavantakaiseen – mökkiin, venevajaan, saunaan. Aikuisiksi kasvaneet  sisarukset putkahtelevat ripotellen saaristomökille, ja alussa kohtaamiset ovat lämpimiä. Kullakin henkilöllä tuntuu olevan kuitenkin jokin hiertymä, jotka nousevat esille eri tavoin joko kahden kesken tai perheen yhteisessä palaverissa räsikyen. Oman rytminsä tuovat pysäytyskuvat, joiden aikana kuuluu päähenkilö Annan (upea, ilmeikäs ja läsnä oleva Elena Leeve) ajatusääni tai selostus. Tämä improvisaatioteatterista tuttu tekniikka on taiten toteutettu, ja näyttämöllä siitä tulee tehokas myös valaistuksen avulla. Tekniikka myös rikkoo teatterin illuusiota, niin kuin myöhemmin pari muutakin ratkaisua.

Teknisiä kommervenkkejä ei ole säästelty: ajallisesti suuri osa tapahtumista näytetään screeneillä, kun tapahtumat tapahtuvat ikään kuin muilta näytelmän henkilöiltä näkymättömissä eli vaikkapa venevajassa tai saunassa. Valillä videokuva tarkentaa dramaattisesti henkilöiden kasvoihin, ja kun paikkani oli korkealla ja melko kaukana lavasta, toisella parvella, screenit näkyivät hyvin. Oletan, että myös permannolla istujia on ajateltu, mutta kokemus saattaa olla hieman erilainen eri puolilla teatteria. Live-elokuvan ja pysäytyskuvien lisäksi toisella puoliajalla seuraa yllätys koko näytelmän rakenteessa, ja silloin pääosaan päätyykin näytelmän alussa juhliin tullut kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka saa ikään kuin kertojan tai selostajan roolin. Aluksi ajattelin, että kyse on siitä, miten tiiviin (perhe)yksikön ulkopuolinen ihminen havainnoi yhteen kasvaneen joukon kummallisuuksia, mutta kyse onkin jostain muusta: kirjailija LAura kertoo tarinaa, ja näytelmä saakin jopa kirjallisuuden piirteitä. Toki aiemminkin esimerkiksi se, miten pysäytyskuvissa kuullaan henkilöiden ajatuksia ja otetaan selkeästi näkökulmaa, irtaannuttaa perinteisestä näytelmästä. Myös screenejä käytetään monipuolisesti suuntaamaan katsetta tai ajatusta: niillä näkyy oisoiden nimiä, välillä tekstikatkelmia ja kirjoittuvaa tarinaa, mutta suurimmaksi osaksi siis sitä, mitä näyttämöllä tai sivussa tapahtuu.

Heijastusten rinnalla näyttelijät lavalla näyttävät miniatyyreiltä, ohjailtavilta hahmoilta, mitä he loppujen lopuksi ovatkin. Tunne välittyy äänen ja kuvan kautta, kun kamera liikkuu. Kuva: Tommi Mattila / Kansallisteatteri

Toinen puoliaika on hieno ja hämmentävä. Erityisen vaikuttunut olen Emmi Parviaisen hienovireisestä ja tarkasta näyttelijäntyöstä – hänen kasvonsa kun ovat moninkertaisena lavan yllä roolihahmo selostaessa. Toiselle puoliajalle mahtuu myös humoristisuutta ja dramatiikkaa, joka syntyy perheen välien selvittelystä. Kokonaisuutena Sinivalas on vangitseva ja monikerroksinen, joka sekä kertoo nykyihmisen pienistä ja suurista ongelmista että laajemmin esimerkiksi siitä, millaisessa epävarmuuden maailmassa me elämme.

 

 

* Kiitos bloggariklubille lipuista!

 

 

 

Advertisement

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus 2018. Englanninkielinen alkuteos Dept. of Speculation (2014), suomentanut Marianna Kurtto.

 

Hotkaisin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston lähes yhdellä kertaa heinäkuisena sunnuntaina. Upposin katkelmalliseen sanojen ja ajatusten virtaan, annoin virran viedä, viehätyin. Naurahdin kerran tai pari ja hymyilin useammin, hämmennyin, nyökyttelin ja ihmettelin viittausten merkityksiä. Pysähdyin jonkin kerran, kun tipuin ajatusten koloon tai kertoja romaanin puolivälissä vaihtui, peruutinkin vähän.

Romaanin maailma värisytti ja viehätti, mutta pari viikkoa kirjan lukemisen jälkeen olen ihmeissäni – muistikuvani ovat hentoja viiruja, muisto ennemminkin jostain tunteesta kuin ajatuksesta, syvästä pohdinnasta. Syvien pohdintojen jaostoon voi ja melkein pitääkin tarttua uudestaan, ja olenkin selaillut sitä nyt etu- ja takaperin miettiessäni, miten saisin muistostani otteen. Tätä kirjaa voi lukea nopeasti ajatuksesta toiseen siirtyen, sillä katkelmallisuudesta huolimatta kyllä tässä on juoni ja henkilöhahmo, jonka elämään voi uppoutua, ja paljon tiivistyy parisuhteesta, omasta tilasta yhteyksistäja  muihin. Toisaalta kirjaa voi lukea myös räpsähdyksinä: keskittyä hetkeksi pohtimaan kirjoittamista, toisena hetkenä kiinnittää huomionsa parisuhteeseen ja aviokriisiin ja siitä (tai niistä) selviämiseen.

Offillin romaanissa kuvataan newyorkilaisen päähenkilön elämää: ensin hän rakastuu, sitten perustaa perheen ja elää kotiäitielämää. Vauva-ajan kuvaus on tarkkaa, vaikkakin sekin fragmentaarista. Siitä pursuaa hiki, tuska ja keinottomuus  koliikin ja  nukkumattomuuden vallassa, pelko – ja välillä onni pienissä hetkissä. Joskus vauva-aiheisten kuvausten lukeminen on minulle vaikeaa, ja oikeastaan törmään näihin harvoin. Tässä romaanissa aiheen käsittelyssä on tavoitettu jotain sellaista, että kuvaus ei ole latteaa, löllöä tai liian arkista, vaikka kuvatut asiat ovat varmaankin melko tavallisia. Vauva-ajan kuvaus on jopa välillä hauskaa puklihiuksineen ja raivoajatuksineen: ”Ja se sanonta: ’nukkuu kuin vauva.’ Joku blondi lausui sen huolettomasti metrossa muutama päivä sitten. Olisin halunnut mennä hänen vierelleen makaamaan ja huutaa hänen korvaansa seuraavan viiden tunnin ajan.” (s. 40)

Perhe-elämä on yksi kuvatuista asioista, ja välillä väläytetään hetkiä päähenkilön kirjoittajuudesta, kun hän tekee tilaustyönä avaruusaiheista kirjaa. Päähenkilö myös ohjaa kirjoittamista, ja kirjoittajan ohjeisiin tai muuten kertomuksellisuuteen viitaataan muutaman kerran.  ”Missä se toinen romaani viipyy?” laitoksen esimies kysyy minulta. ”TiK tak. Tik tak.” (s. 55). Enemmänkin olisin ollut kiinnostunut näistä kirjoittamiseen liittyvistä kohdista, mutta parisuhde ja siitä selviäminen vievät suuren osan loppupuolelta. Ajatuksia nostattavaa sekin. Alkupuolella puolestaan  suuren palasen saavat puolestaan luteet ja niiden salailu, eli aika monenlaista tähän tiiviiseen kudelmaan sisältyy.

Kesken romaanin kertoja vaihtuu minäkertojasta ulkopuoliseksi, ja päähenkilö on minän sijasta vaimo. Kertojan vaihtumiselle on perustelunsa tapahtumissa. Tyylikin  tuntuu muuttuvan alkupuolta fragmentaarisemmaksi. Vaimo alkaa käydä joogassa ja terapiassa ja lukee uskottomuuskirjaa. ”Vaimo ei pidä kirjassa ehdotetuista lupauksista, joten hän keksii omansa. Hermot olkoon terästä / Ei myönnytyksiä kusipäille” (s. 194-195).

Syvien pohdintojen jaosto viehätti ja kiehtoo edelleen minua: se on sanomiseltaan niukka mutta samalla tarkka. Siinä on  ilmavuutta, kuitenkaan se ei  ole höttöinen tai tarttumapinnaton. Se on hauska välillä arkisen kepeällä, välillä syvällisemmällä, tarkkanäköisellä tavalla, ja sirpaleisuudesta ja hienovaraisesta arjen humoristisuudesta syntyy jonkinlainen kepeys, joka limittyy raskaiden, nihkeiden ja hankalien aiheiden sekaan. Keveys pitää pinnalla.

 

 

Perinteiden painamat

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois. Atena 2018. Alkuperäisteos Stay with me, suomentanut Heli Naski.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyon esikoisteos Älä mene pois on kuvaus päähenkilöiden Yejiden ja Akinin ahtaasta tilanteesta: nuori pari ei useamman avioliittovuoden jälkeen ole saanut lasta, ja aviomiehen suku sekä Yejiden äitipuolet painostavat paria. Laajennetussa perheessä ajatellaan ja sanotaan suoraan, että naisen on annettava miehelle lapsia, muuten nainen ei ole nainen ollenkaan. Kovat paineet saavat päähenkilöt päätymään ensin melko yllättäviin ratkaisuihin, kun tahallista eikä tahatontakaan lapsettomuutta nähdä ratkaisuna, josta voisi jatkaa elämää.

Älä mene pois -romaani vie lukijan keskelle päähenkilöiden parisuhdetta ja nigerialaiseen kaupunkiin, jossa Yejidellä on oma kampaamoyritys ja siinä työtä riittämiin ja Akinillakin kiireinen työ pankissa. Akinin äiti ei painosta pelkästään Akinia viemällä hänelle jatkuvasti uusia vaimoehdokkaita näytille, vaan myös Yejide saa osansa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Yejidestä tehdään ”ensimmäinen vaimo”, eli Funmi-nimisestä naisesta tulee Akinin uusi vaimo. Funmin on tarkoitus tuottaa liittoon lapsi, joka houkuttelisi perheeseen lisää lapsia. Ymmärrettävästi Yejide ei suhtaudu tähän järjestelyyn kovin myötämielisesti. Tuntuu, ettei aviomiehellä ole juuri vastaan sanomista äideilleen, ja tämä – muun muassa – saa vihaiseksi ja surulliseksi. Kerronnan näkökulma vaihtelee vuoroin Yejiden ja Akinin välillä, ja mutta kuva Akinista jää alkuun etäiseksi. Näkökulmien vuorottelu kuitenkin toimii, sillä henkilöt saavat ikään kuin puheenvuoronsa siitä, miksi asiat menevät lopulta niin kuin menevätkään – solmuun. Romaanin edetessä pariskunnan salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan, ja vaikka Yejide lopulta tulee raskaaksi, useammankin kerran, ei loppu todellakaan ole kovin auvoisaa.

”’Yejide, henkilökohtaisesti haluan kehua sinua. Arvostan vaivannäköäsi sen eteen, että poikamme jättää kuollessaan jälkeensä lapsen. Siksi me tiedämme, ettet pidä tätä vaimoa kilpailijana. Hänen nimensä on Funmilayo, ja me tiedämme ja uskomme, että otat hänet pikkusiskoksesi.’ ’Ystäväksesi’, Iya Martha sanoi. ’Tyttäreksesi’, Baba Lola sanoi.” (s. 18)

Älä mene pois -romaani sijoittuu suurimmilta osin 1990-luvulle, mutta kirjailija kertoi Helsinki Litin haastattelussa, että Nigeriassa on vieläkin moniavioisuutta, ei tosin yhtä yleisesti kuin mitä romaanissa kuvattuna aikana. Tarinassa monivaimoisuus on kuitenkin ennemminkin normi: myös Yejiden ja Akinin isällä on ollut useampi vaimo, ja nämä äidit jatkavat samaa perinnettä tuputtaessaan uutta vaimoa Akinille.  Se, että perheessä olisi monta äitiä, ei kuitenkaan tunnu olleen  lapsen etu, sillä esimerkiksi Yejide on jäänyt äidittömäksi, koska hänen biologinen äitinsä on kuollut ja muut äidit suosivat omia biologisia lapsiaan. Tämä saa miettimään biologisen vanhemmuuden merkitystä, samoin eräs tärkeä juonenkäänne romaanin loppupuolella.  Toisaalta Yejide pitää yhtä Akinin äideistä tärkeämpänä kuin muita.

Minua romaani koskettaa lapsettomuuden suruun liittyvillä asioilla: erityisesti lähipiirin painostus tuntuu hirveältä, samoin kuin  perinteiden paine, joka siis olisi luultavasti läsnä, vaikka äidit eivät vaatisikaan lapsiaan lisääntymään. Tilanne on toki täysin eri kuin vaikkapa nyky-Suomessa, mutta yleisemmällä tasolla voi pohtia sitä, millaisia odotuksia perheille tai naisille asetetaan missäkin, miten katseilla ja kulmien kohottelulla jatketaan samaa tarinaa, että perhe olisi hyvä tietynlaisena (tai miten jotkut jaksavat kommentoida lasten tekemisestä tai lasten hankkimisen sopivasta ajankohdasta…). Kun ajattelee sitä, miten nämä vihjailut saattavat satuttaa, tuntuu romaanin henkilöiden tilanne sietämättömältä. Älä mene pois -romaanissa myös lapsen kuolemaa käsitellään todella raastavasti, eikä äiti saa tilaa surra.

Tästä romaanista on siis vaikea puhua niin, ettei se kuulostaisi todella surulliselta tai ahdistavalta. Älä mene pois ei kuitenkaan ole  aiheistaan ja teemoistaan huolimatta vain surullinen. Lapsettomuus ja myöhemmin todella surulliset lasten kuolemat rytmittävät kertomusta ja tekevät siitä koskettavan, mutta yksilöiden kohtalon kuvauksen ohella siinä kerrotaan yhteiskunnallisista mullistuksista Nigeriassa, Yejiden kampaamotoiminnan yhteydessä arkisesta ystävyydestä, perheiden elämästä, lasten syntymän ja nimeämisen juhlinnasta ja siinä samalla yhteisöllisyydestä. Tarina kerrotaan sitä paitsi mielenkiintoisesti sekä aikarakennetta rikkoen että kertojia vaihdellen, niin että yllättävät asiat paljastuvat arvaamatta. Monella tavalla romaani on todellakin siis saamiensa kehujen arvoinen. Uskoisin, että siinä on ihasteltavaa ja ajateltavaa hyvin erilaisille lukijoille, ja erilaisessa elämäntilanteessa saattaisin tarttua johonkin muuhun kuin juuri äitiys- tai perheteemoihin. Myös  kerronta on  tässä romaanissa sellaista, joka viehättää: henkilöiden elämänvaiheiden kerrostumien kautta muodostuu kuva erilaisesta, mielenkiintoisesta ja kiehtovasta maailmasta. Älä mene pois ei ole nimestäänkään huolimatta pelkästään surullinen tai haikea!

”Lohdutin itseäni ajattelemalla, että äidittömyyteni ansiosta sain valita mieleiseni sadut. Jos en pitänyt sadusta, jota yksi vaimo kertoi lapsilleen, saatoin yksinkertaisesti siirtyä seuraavalle ovelle. En ollut vankina lukkojen takana niin kuin sisaruspuoleni. Sanoin itselleni, että olin vapaa.” (s. 134)

Miten vähän tiedämmekään lopulta toisistamme

 

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016.

Ihmettelen, miksi tämä kirja on mennyt minulta aikoinaan ohi, sillä se käsittelee tärkeitä asioita, on episodiromaani, jotka minua aina kiehtovat, ja vieläpä todella kaunis (onhan se tärkeää!). Ehkä tässä on myös syitä, miksi silloin en uskaltanut tarttua: ulkoisesti kepeä, kuumailmapalloineen ilmaan nostava romaani sisältää paljon piilotettua surua ja vaikeita aiheita, varsinkin ne, jotka liittyvät vanhemmuuteen ja lapsettomuuteen.

Romaani alkaa kutsuilla: ovikello soi, vieraita saapuu, näkökulma vaihtuu. Kerronnassa on elokuvallisuuden vaikutelma varsinkin alussa, kun lukijana ihmettelen, keitä nämä ihmiset ovat kuumassa kesäillassa, mitä heidän välillään on, mitä tapahtuu – tai mitä on tapahtunut? Näin voisi alkaa elokuva. Henkilöt astuvat kuvaan yksitellen, kamera siirtyy kenkien rivistöön tai taivaalle, vuorosanat tipahtelevat. Tilanteet ja henkilöt piirtyvät  vahvoina mielikuvina juuri yksityiskohtien myötä: alun töölöläisasunto, hiertävät sandaalit, hajuveden tuoksu, viileä porrassyvennys. Monessa tarinassa myös kannessa kuvatut kuumailmapallot näkyvät loppukesän taivaalla, ja niitä katsellaan eri suunnista, mikä sitoo henkilöitä samaan hetkeen, joka koittaa romaanin alussa ja kuvatun päivän lopussa lopussa.

Kireätunnelmaisen juhlatilanteen jälkeen Vieraat-romaanin päähenkilön, Senjan, vieraat saavat eri luvuissa enemmän tilaa. Näkökulma vaihtuu luvuittain, joissa palataan muistoissa jopa lapsuuteen, vaikka kyseessä on siis yhdenpäivänromaani. Muistot rakentavat henkilöhahmoja, eri näkökulmista kerrotut luvut paljastavat henkilöiden välisistä suhteista.

Vieraat tietävät päähenkilöstä, päähenkilö vieraista enemmän tai vähemmän. Vieraat puolestaan eivät tiedä toisistaan, ja saapuupa paikalle pari melkein kuokkavierastakin sekoittamaan pakkaa ja tuomaan jännitettä. Etukäteen tästä romaanista ei kannatakaan tietää liikaa, mutta sen paljastan, että surua on piilotettu paljon keveän kesäisen pinnan alle. Kyse on eksyneistä ja onnettomista, silti osin onnekkaista ihmisistä, inhimillisyydestä ja siitä, miten vähän tiedämmekään toisistamme, vaikka luulemme ehkä tietävämme paljon.

 

Liian paljon äiti?

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus, 2013.

 

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu menee kyselemättä Helmet-haasteen kohtaan kirja, joka on herättänyt keskustelua. Ilmestyttyään Taivaslaulu nimittäin päätyi monenlaisen ruodinnan kohteeksi: blogeissa ylistettiin kieltä ja kerrontaa, ja keskustelupalstoilla – myös ilmeisesti blogien kommenttiosioissa – käytiin keskustelua muun muassa vanhoillislestadiolaisuudesta, suurperheistä, ehkäisystä ja siitä, kuvaako Taivaslaulu realistisesti lestadiolaisen elämää. Viimeisestä en halua tai voi sanoa juuri mitään.

Minulle lestadiolaisuus on vierasta, koska henkilökohtaista kosketusta siihen minulla ei juuri ole. Kielletty hedelmä -elokuvan nähtyäni luin liikkeestä enemmän, ja tuota elokuvaa muistelin Taivaslaulua lukiessani. Suosittelen sitäkin, mutta kummastakaan taideteoksesta en ryhtyisi ruotimaan todenmukaisuutta vaan tärkeinä asioina näen henkilökuvauksen: elokuvassa nuoren kasvukertomuksen, romaanissa naisen ja äidin – ja riippumatta lukijan tai katsojan vakaumuksesta molemmat ovat tärkeitä aiheita. Toki molemmissa lestadiolaisuus luo raamit vaikkapa oman itsen, omien sääntöjen tai olemisen etsimiselle.
Taivaslaulussa kuvataan nuori perhe, ja välillä luvuissa palataan perheen äidin ja isän menneisyyteen, aivan vähän lapsuuteen, enemmän rakkauden alkuun. Romaani onkin rakkaustarina, ja rakkauden heräämisen kuvauksesta pidin. Aleksin ja Viljan rakkaustarinan lisäksi kerrotaan rakkaudesta perheessä ja uskossa. Taivaslaulu on kuitenkin myös tarina uupumuksesta. Suurperheen äiti uupuu, sairastuu, on paeta kokonaan. Jos rakkaus tekee kertomuksesta toiveikkaan, on perheenäidin osan kuvaus synkkää. Myöskään perheen tilanne ei näyttäydy valoisana, kun aikaa, unta, käsiä ja sylejä ei riitä kaikille, mutta kaikki lapset pitäisi ottaa riemuiten vastaan. Ja aikuisten pitäisi ennen kaikkea jaksaa.

 

Vilja vertaa itseään muihin, muut vertaavat Viljaa itseensä – tai näin Vilja ainakin kokee. Katseet kohdistuvat vatsanseutuun, odotukset ovat kovat. Viljan tarinasta kuitenkin nousee esille, että eihän se ole lasten määrä vaan äidin itselleen ja äitinä olemiselleen (ja muiden äidille!) asettamat vaatimukset, jotka uuvuttavat. Raskasta on se, ettei uupumuksesta ole lupa puhua, saatika sairaudesta. Eikä tämä liity pelkästään kuvattavien henkilöiden vakaumukseen vaan rinnastuu muutenkin siihen, miten hankalaksi elämä saattaa muotoutua, kun ihmiset tunkevat itsensä oletettuihin rooleihin tai tarkastelevat muita yksiuloitteisina roolin tai aseman edustajina.

 

Lukiessani mietin, miten paljon voimaa tarinan perhe saakaan uskosta, vaikka osaltaan yhteisö tuntuu vaativalta. Mietin myös sitä, miten romaanissa yhtä lailla kuvataan perheonnea, vaikka yhdeksi aiheeksi juuri nostinkin äidin uupumisen. Lisään vielä jaksamisen. Rauhala kuvaa kauniisti perhettä ja läsnäoloa, ja päällimmäiseksi tunteeksi jää jotain levollisuuteen kallistuvaa.  Taivaslaulussa vuorottelevat perheen arjen kuvaus, Aleksin, perheen isän pohdiskelevat blogitekstit ja luvut, joissa nuket, barbit, mollat ja tavalliset, keskipenkin ihmettelijät, hakevat paikkaansa. Näissä leikinomaisissa katkelmissa näkyy lapsen kärkevä, kuitenkin ihmettelevä  näkökulma – miten meidän kuuluu olla? Ihmettely ei lakkaa aikuisenakaan, mutta  päähenkilöt löytävät toisensa ja oman olemisen tapansa.

 

Aamukahdeksalta ulko-ovella räpyttelee neljä hätäistä lintua häkissään. Haalarit, kengät, pipo, kauluri, hanskat, ovi auki ja lentoon. Punaiset kielet pyydystävät suuria hiutaleita, kirkkaat silmät ihmettelevät yöllä vaihtunutta vuodenaikaa. Äiti, kuka se on, kuka tuolta taivaalta lunta suihkuttaa? Se on se sama, joka säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa. (s. 64)