Perinteiden painamat

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois. Atena 2018. Alkuperäisteos Stay with me, suomentanut Heli Naski.

Nigerialaisen Ayọ̀bámi Adébáyon esikoisteos Älä mene pois on kuvaus päähenkilöiden Yejiden ja Akinin ahtaasta tilanteesta: nuori pari ei useamman avioliittovuoden jälkeen ole saanut lasta, ja aviomiehen suku sekä Yejiden äitipuolet painostavat paria. Laajennetussa perheessä ajatellaan ja sanotaan suoraan, että naisen on annettava miehelle lapsia, muuten nainen ei ole nainen ollenkaan. Kovat paineet saavat päähenkilöt päätymään ensin melko yllättäviin ratkaisuihin, kun tahallista eikä tahatontakaan lapsettomuutta nähdä ratkaisuna, josta voisi jatkaa elämää.

Älä mene pois -romaani vie lukijan keskelle päähenkilöiden parisuhdetta ja nigerialaiseen kaupunkiin, jossa Yejidellä on oma kampaamoyritys ja siinä työtä riittämiin ja Akinillakin kiireinen työ pankissa. Akinin äiti ei painosta pelkästään Akinia viemällä hänelle jatkuvasti uusia vaimoehdokkaita näytille, vaan myös Yejide saa osansa. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Yejidestä tehdään ”ensimmäinen vaimo”, eli Funmi-nimisestä naisesta tulee Akinin uusi vaimo. Funmin on tarkoitus tuottaa liittoon lapsi, joka houkuttelisi perheeseen lisää lapsia. Ymmärrettävästi Yejide ei suhtaudu tähän järjestelyyn kovin myötämielisesti. Tuntuu, ettei aviomiehellä ole juuri vastaan sanomista äideilleen, ja tämä – muun muassa – saa vihaiseksi ja surulliseksi. Kerronnan näkökulma vaihtelee vuoroin Yejiden ja Akinin välillä, ja mutta kuva Akinista jää alkuun etäiseksi. Näkökulmien vuorottelu kuitenkin toimii, sillä henkilöt saavat ikään kuin puheenvuoronsa siitä, miksi asiat menevät lopulta niin kuin menevätkään – solmuun. Romaanin edetessä pariskunnan salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan, ja vaikka Yejide lopulta tulee raskaaksi, useammankin kerran, ei loppu todellakaan ole kovin auvoisaa.

”’Yejide, henkilökohtaisesti haluan kehua sinua. Arvostan vaivannäköäsi sen eteen, että poikamme jättää kuollessaan jälkeensä lapsen. Siksi me tiedämme, ettet pidä tätä vaimoa kilpailijana. Hänen nimensä on Funmilayo, ja me tiedämme ja uskomme, että otat hänet pikkusiskoksesi.’ ’Ystäväksesi’, Iya Martha sanoi. ’Tyttäreksesi’, Baba Lola sanoi.” (s. 18)

Älä mene pois -romaani sijoittuu suurimmilta osin 1990-luvulle, mutta kirjailija kertoi Helsinki Litin haastattelussa, että Nigeriassa on vieläkin moniavioisuutta, ei tosin yhtä yleisesti kuin mitä romaanissa kuvattuna aikana. Tarinassa monivaimoisuus on kuitenkin ennemminkin normi: myös Yejiden ja Akinin isällä on ollut useampi vaimo, ja nämä äidit jatkavat samaa perinnettä tuputtaessaan uutta vaimoa Akinille.  Se, että perheessä olisi monta äitiä, ei kuitenkaan tunnu olleen  lapsen etu, sillä esimerkiksi Yejide on jäänyt äidittömäksi, koska hänen biologinen äitinsä on kuollut ja muut äidit suosivat omia biologisia lapsiaan. Tämä saa miettimään biologisen vanhemmuuden merkitystä, samoin eräs tärkeä juonenkäänne romaanin loppupuolella.  Toisaalta Yejide pitää yhtä Akinin äideistä tärkeämpänä kuin muita.

IMG_20180520_194820

Minua romaani koskettaa lapsettomuuden suruun liittyvillä asioilla: erityisesti lähipiirin painostus tuntuu hirveältä, samoin kuin  perinteiden paine, joka siis olisi luultavasti läsnä, vaikka äidit eivät vaatisikaan lapsiaan lisääntymään. Tilanne on toki täysin eri kuin vaikkapa nyky-Suomessa, mutta yleisemmällä tasolla voi pohtia sitä, millaisia odotuksia perheille tai naisille asetetaan missäkin, miten katseilla ja kulmien kohottelulla jatketaan samaa tarinaa, että perhe olisi hyvä tietynlaisena (tai miten jotkut jaksavat kommentoida lasten tekemisestä tai lasten hankkimisen sopivasta ajankohdasta…). Kun ajattelee sitä, miten nämä vihjailut saattavat satuttaa, tuntuu romaanin henkilöiden tilanne sietämättömältä. Älä mene pois -romaanissa myös lapsen kuolemaa käsitellään todella raastavasti, eikä äiti saa tilaa surra.

Tästä romaanista on siis vaikea puhua niin, ettei se kuulostaisi todella surulliselta tai ahdistavalta. Älä mene pois ei kuitenkaan ole  aiheistaan ja teemoistaan huolimatta vain surullinen. Lapsettomuus ja myöhemmin todella surulliset lasten kuolemat rytmittävät kertomusta ja tekevät siitä koskettavan, mutta yksilöiden kohtalon kuvauksen ohella siinä kerrotaan yhteiskunnallisista mullistuksista Nigeriassa, Yejiden kampaamotoiminnan yhteydessä arkisesta ystävyydestä, perheiden elämästä, lasten syntymän ja nimeämisen juhlinnasta ja siinä samalla yhteisöllisyydestä. Tarina kerrotaan sitä paitsi mielenkiintoisesti sekä aikarakennetta rikkoen että kertojia vaihdellen, niin että yllättävät asiat paljastuvat arvaamatta. Monella tavalla romaani on todellakin siis saamiensa kehujen arvoinen. Uskoisin, että siinä on ihasteltavaa ja ajateltavaa hyvin erilaisille lukijoille, ja erilaisessa elämäntilanteessa saattaisin tarttua johonkin muuhun kuin juuri äitiys- tai perheteemoihin. Myös  kerronta on  tässä romaanissa sellaista, joka viehättää: henkilöiden elämänvaiheiden kerrostumien kautta muodostuu kuva erilaisesta, mielenkiintoisesta ja kiehtovasta maailmasta. Älä mene pois ei ole nimestäänkään huolimatta pelkästään surullinen tai haikea!

”Lohdutin itseäni ajattelemalla, että äidittömyyteni ansiosta sain valita mieleiseni sadut. Jos en pitänyt sadusta, jota yksi vaimo kertoi lapsilleen, saatoin yksinkertaisesti siirtyä seuraavalle ovelle. En ollut vankina lukkojen takana niin kuin sisaruspuoleni. Sanoin itselleni, että olin vapaa.” (s. 134)

Mainokset

Miten vähän tiedämmekään lopulta toisistamme

 

Helmi Kekkonen: Vieraat. Siltala 2016.

IMG_20180127_141701__01

Ihmettelen, miksi tämä kirja on mennyt minulta aikoinaan ohi, sillä se käsittelee tärkeitä asioita, on episodiromaani, jotka minua aina kiehtovat, ja vieläpä todella kaunis (onhan se tärkeää!). Ehkä tässä on myös syitä, miksi silloin en uskaltanut tarttua: ulkoisesti kepeä, kuumailmapalloineen ilmaan nostava romaani sisältää paljon piilotettua surua ja vaikeita aiheita, varsinkin ne, jotka liittyvät vanhemmuuteen ja lapsettomuuteen.

Romaani alkaa kutsuilla: ovikello soi, vieraita saapuu, näkökulma vaihtuu. Kerronnassa on elokuvallisuuden vaikutelma varsinkin alussa, kun lukijana ihmettelen, keitä nämä ihmiset ovat kuumassa kesäillassa, mitä heidän välillään on, mitä tapahtuu – tai mitä on tapahtunut? Näin voisi alkaa elokuva. Henkilöt astuvat kuvaan yksitellen, kamera siirtyy kenkien rivistöön tai taivaalle, vuorosanat tipahtelevat. Tilanteet ja henkilöt piirtyvät  vahvoina mielikuvina juuri yksityiskohtien myötä: alun töölöläisasunto, hiertävät sandaalit, hajuveden tuoksu, viileä porrassyvennys. Monessa tarinassa myös kannessa kuvatut kuumailmapallot näkyvät loppukesän taivaalla, ja niitä katsellaan eri suunnista, mikä sitoo henkilöitä samaan hetkeen, joka koittaa romaanin alussa ja kuvatun päivän lopussa lopussa.

Kireätunnelmaisen juhlatilanteen jälkeen Vieraat-romaanin päähenkilön, Senjan, vieraat saavat eri luvuissa enemmän tilaa. Näkökulma vaihtuu luvuittain, joissa palataan muistoissa jopa lapsuuteen, vaikka kyseessä on siis yhdenpäivänromaani. Muistot rakentavat henkilöhahmoja, eri näkökulmista kerrotut luvut paljastavat henkilöiden välisistä suhteista.

Vieraat tietävät päähenkilöstä, päähenkilö vieraista enemmän tai vähemmän. Vieraat puolestaan eivät tiedä toisistaan, ja saapuupa paikalle pari melkein kuokkavierastakin sekoittamaan pakkaa ja tuomaan jännitettä. Etukäteen tästä romaanista ei kannatakaan tietää liikaa, mutta sen paljastan, että surua on piilotettu paljon keveän kesäisen pinnan alle. Kyse on eksyneistä ja onnettomista, silti osin onnekkaista ihmisistä, inhimillisyydestä ja siitä, miten vähän tiedämmekään toisistamme, vaikka luulemme ehkä tietävämme paljon.

 

Liian paljon äiti?

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu. Gummerus, 2013.

 

image.jpeg

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu menee kyselemättä Helmet-haasteen kohtaan kirja, joka on herättänyt keskustelua. Ilmestyttyään Taivaslaulu nimittäin päätyi monenlaisen ruodinnan kohteeksi: blogeissa ylistettiin kieltä ja kerrontaa, ja keskustelupalstoilla – myös ilmeisesti blogien kommenttiosioissa – käytiin keskustelua muun muassa vanhoillislestadiolaisuudesta, suurperheistä, ehkäisystä ja siitä, kuvaako Taivaslaulu realistisesti lestadiolaisen elämää. Viimeisestä en halua tai voi sanoa juuri mitään.

Minulle lestadiolaisuus on vierasta, koska henkilökohtaista kosketusta siihen minulla ei juuri ole. Kielletty hedelmä -elokuvan nähtyäni luin liikkeestä enemmän, ja tuota elokuvaa muistelin Taivaslaulua lukiessani. Suosittelen sitäkin, mutta kummastakaan taideteoksesta en ryhtyisi ruotimaan todenmukaisuutta vaan tärkeinä asioina näen henkilökuvauksen: elokuvassa nuoren kasvukertomuksen, romaanissa naisen ja äidin – ja riippumatta lukijan tai katsojan vakaumuksesta molemmat ovat tärkeitä aiheita. Toki molemmissa lestadiolaisuus luo raamit vaikkapa oman itsen, omien sääntöjen tai olemisen etsimiselle.
Taivaslaulussa kuvataan nuori perhe, ja välillä luvuissa palataan perheen äidin ja isän menneisyyteen, aivan vähän lapsuuteen, enemmän rakkauden alkuun. Romaani onkin rakkaustarina, ja rakkauden heräämisen kuvauksesta pidin. Aleksin ja Viljan rakkaustarinan lisäksi kerrotaan rakkaudesta perheessä ja uskossa. Taivaslaulu on kuitenkin myös tarina uupumuksesta. Suurperheen äiti uupuu, sairastuu, on paeta kokonaan. Jos rakkaus tekee kertomuksesta toiveikkaan, on perheenäidin osan kuvaus synkkää. Myöskään perheen tilanne ei näyttäydy valoisana, kun aikaa, unta, käsiä ja sylejä ei riitä kaikille, mutta kaikki lapset pitäisi ottaa riemuiten vastaan. Ja aikuisten pitäisi ennen kaikkea jaksaa.

 

Vilja vertaa itseään muihin, muut vertaavat Viljaa itseensä – tai näin Vilja ainakin kokee. Katseet kohdistuvat vatsanseutuun, odotukset ovat kovat. Viljan tarinasta kuitenkin nousee esille, että eihän se ole lasten määrä vaan äidin itselleen ja äitinä olemiselleen (ja muiden äidille!) asettamat vaatimukset, jotka uuvuttavat. Raskasta on se, ettei uupumuksesta ole lupa puhua, saatika sairaudesta. Eikä tämä liity pelkästään kuvattavien henkilöiden vakaumukseen vaan rinnastuu muutenkin siihen, miten hankalaksi elämä saattaa muotoutua, kun ihmiset tunkevat itsensä oletettuihin rooleihin tai tarkastelevat muita yksiuloitteisina roolin tai aseman edustajina.

 

Lukiessani mietin, miten paljon voimaa tarinan perhe saakaan uskosta, vaikka osaltaan yhteisö tuntuu vaativalta. Mietin myös sitä, miten romaanissa yhtä lailla kuvataan perheonnea, vaikka yhdeksi aiheeksi juuri nostinkin äidin uupumisen. Lisään vielä jaksamisen. Rauhala kuvaa kauniisti perhettä ja läsnäoloa, ja päällimmäiseksi tunteeksi jää jotain levollisuuteen kallistuvaa.  Taivaslaulussa vuorottelevat perheen arjen kuvaus, Aleksin, perheen isän pohdiskelevat blogitekstit ja luvut, joissa nuket, barbit, mollat ja tavalliset, keskipenkin ihmettelijät, hakevat paikkaansa. Näissä leikinomaisissa katkelmissa näkyy lapsen kärkevä, kuitenkin ihmettelevä  näkökulma – miten meidän kuuluu olla? Ihmettely ei lakkaa aikuisenakaan, mutta  päähenkilöt löytävät toisensa ja oman olemisen tapansa.

 

Aamukahdeksalta ulko-ovella räpyttelee neljä hätäistä lintua häkissään. Haalarit, kengät, pipo, kauluri, hanskat, ovi auki ja lentoon. Punaiset kielet pyydystävät suuria hiutaleita, kirkkaat silmät ihmettelevät yöllä vaihtunutta vuodenaikaa. Äiti, kuka se on, kuka tuolta taivaalta lunta suihkuttaa? Se on se sama, joka säät ja ilmat säätää ja aallot tainnuttaa. (s. 64)