Vinksahtaneet hetket

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää, 29.10.2016 (ensi-ilta 15.9.2016)

Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Hietala

Rooleissa: Tommi Korpela, Minna Haapkylä, Jussi Nikkinen, Jani Volanen, Pia Andersson

Muut tiedot esim. Q-teatterin sivuilta.

Q-teatteri onnistuu taas  kietomaan minut ihastukseen ja hykertelyyn – ja vähän ahdistukseen. Hesarin arvostelu sai viimeistään ostamaan liput, vaikka muutenkin Q yhtenä suosikkiteatterinani houkuttelee.  Monesta asiasta olenkin samaa mieltä Sanna Kangasniemen kanssa. Ensinnäkin: Kevyttä mielihyvää -näytelmästä ei tekisi mieli paljastaa liikaa, mutta ajoittaista hämmentyneisyyttä vähän hälvensi se, että tiesin ainakin perusasetelman. Ja sain silti myös hämmentyä rauhassa. Siksi uskallan jotain paljastaakin, vaikka muuten keskitynkin tunnelmiin ja toteutukseen. Hienoa Kangasniemen mukaan on tietysti myös näyttelijäntyö ja tunnelmaa alleviivaava lavastus, ja minäkin vaikutuin yhtä aikaa melko vähäeleisestä mutta tehokkaasta lavastuksesta. Ja ne näyttelijät, aivan huippua!

Kevyttä mielihyvää kertoo Alposta (Tommi Korpela), joka ajattelee, että todellisuus on manipulaatiota. Alpo ei voi hyvin, hänen elämässään ovat etäällä sairas äiti ja äidin kuolema lähempänä vaimo, veli, hypnoositerapeutti, horjuva mieli ja yksinäinen koti. Näkyvää  ei Alpon elämässä ole muu  kuin pari ihmissuhdetta, työkin ehkä, mutta tärkein tapahtuu pään sisällä, oudoissa, piinaavissa ajatuskuluissa. Näytelmä rakentuu kuvista, jotka toistavat samaa hetkeä tai samoja hetkiä pienin muutoksin, ja kohtauksien sekoittuminen aiheuttaa katsojassakin ihmetyksen, joka ehkä hieman vertautuu Alpon mielenliikkeisiin. Onko kaikki unta, hypnoosia, totta, kokeilua, kuvitelmaa, vai näiden sekoitus ja pyörre, josta ei saa otetta? Näkyjä tai mahdollisuuksia? Sille tavallaan annetaan selitys – ja sitten ei anneta. Hämmentävää, kyllä. Mutta toteutus on hieno ja paikoin näytelmä on hauska, vaikka säikäyttääkin pari kertaa ja jättää lievästi hämmentyneen kaiherruksen siitä, että on vaikeaa muotoilla väitettä siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Huumori  syntyy tilanteiden absurdiudesta ja roolihahmojen outoudesta: hahmot tuntuvat alussa karikattyrimäisiltä, mutta vähän väliä paljastuvat yllätykset aiheuttavat naurunpyrskähdyksiä yleisössä, ja hahmot kasvavat, muuttuvat hetkessä. Ja näyttelijät tekevät hahmonsa hienosti: kummalliset käänteet ja toistot, joista hauskuuskin osittain nousee, on rytmitetty taitavasti, ja kaikki hahmot ovatkin moniulotteisia.

Q-teatterin vahvuus on upeat näyttelijät, tälläkin kertaa. Jani Volasen Jan Hellesøe on karmiva, ja olin tyytyväinen, ettei hän puhunut suoraan minulle (eturivissä jotakuta voi onnistaa tai kauhistuttaa, miten sen nyt ottaa). Myös Volasen toinen ilmentyminen tekee vaikutuksen: Volasen Tuomo-hahmo on sattumalta joukkoon saapunut tuntematon – tai voimmeko ylipäätään sanoa tuntevamme ketään, niin kuin ilmestys toistelee vastauksena kysymykseen tuttavuudesta. Tommi Korpelan Alpo on hienosti kehitelty hahmo, ja Korpela tietysti upea näyttelijä. Alussa – ja monessa muussakin kohdassa – Alpo vaikuttaa hauraalta, jopa surumieliseltä ja etäiseltä, ja sitten toisaalta lämpimältä ja läsnäolevalta. Ristiriitaiselta niin kuin koko näytelmä.

Kevyttä mielihyvää tavallaan siis kuvaa mahdollisuuksia, näyttää välähdyksiä siitä, miten voisi olla, miten ihminen ei hallitse todellisuutta, tai miten todellisuus voi vinksahtaa, ehkä tuntua unelta ja todelta yhtä aikaa. Miten voi tuntua hallitsemattomalta, surulliselta, iloiselta, kevyeltä ja raskaalta melkein yhtä aikaa tai ainakin nopeasti vuorotellen. Kerrokselliselta ja litteältä.

img_1563

Väliajalla napsaistu kuva muutti vaalean, kovan, jopa kliinisen lavastuksen  hämyiseksi ja pehmeäksi.

Tavallisuuden kelmeä haave

Tavallisuuden aave. Kuvia kotimaasta Q-teatterissa 9.3.2016.

image

Saara Turusen kirjoittama Tavallisuuden aave käsittelee osittain samaa tavallisuutta tai tavallisuuden ihannetta, kaipuuta tavallisuuteen, johon Rakkaudenhirviötä lukiessani jo tutustuin. Muutama kohtauksista olikin kuin suoraan romaanin tarinasta – ankeiden häiden tunnelma, äiti, jonka toiveena on tavallisuuden toteutuminen ja sukulaistyttö, joka on niin lahjakas, ja silti niin ihanan tavallinen!

 

Näytelmässä ei kuitenkaan ole juonta, niin kuin Rakkaudenhirviössä on. Perhepotretti täydellisestä perheestä näytelmän alkupuolella vie Rakkaudenhirviön päähenkilön lapsuustunnelmiin (ja näytelmässä tähän perheeseen palataan, onneksi!), mutta muuten kokonaisuus koostuu kuvista, tuokioista, henkilöistä, joiden suhteet jäävät osittain epäselviksi. Moni henkilö onkin ikään kuin kuka tahansa, jollain tavoin tuttu, vaikka liioittelun vuoksi kohtauksiin ja tunnelmiin ei voikaan täysin samaistua. Paljon pelataan oletuksilla siitä, miten asioiden pitäisi mennä, mutta sitten yllätetään. Sanat puhuvat eri asioita kuin toiminta, kuten hääkuvassa, jossa morsian kalmankalpeana ja jäykkänä kertoo halunneensa rennot häät, joissa kaikilla on hauskaa. Juhlaväki seisoo rumissa tamineissaan taustalla, äärimmäisen vakavana.
Kokonaisuus koostuu siis tuokiokuvista, joista osassa on samat henkilöt, ja näistä kuvista muodostuu tarina. Esimerkiksi hääkuvasta seuraa hiljainen arki, mutta sitten kuvaan astuu ovesta susi valtavine varjoineen. Vain vaimo näkee suden, aluksi pelottavan, lopulta jollain tavoin lempeän. Susi onkin monitulkintainen hahmo, ja ehkä sen voisi ajatella erilaisuutena, pyrkimyksenä nähdä maailma tai elämä erilaisena, tai sitten se on naisen elämän musta varjo.  Kurkotus ”johonkin muuhun” yritetään lääkitä, ja mies vie kädestä pitäen ehkä siihen ihan tavalliseen. Alkupuolen perhepotretti taas saa jatkoa, kun perhe asettuu joulunviettoon. Joulukortista ei tule idylliä, asiat eivät mene oikein, vaikka äiti yrittää opettaa tyttärelle oikeita tapoja.

 

Valaistuksella tilanteista syntyy kelmeitä, pastellisia, etäisiä ja vähän hämyisiäkin. Aivan kuin kulmia olisi pehmennetty. Maailma on melkein väritön: harmaa, beige, vaaleankeltainen, ruskea hallitsevat, mutta yksittäisissä kohtauksissa vilahtaa yllättävä väri. Suosikkihetkikseni jäivät monet tanssikohtaukset: ovenraosta pilkahtaa flamencotanssija, joka pyrkii sopivan erikoisena tavallisuutena perheenäidin elämään  (tai ylipäätään kenen tahansa naisen, saattoi olla niinkin – en ole varma, oliko tämä nainen sama kuin perheessä). Espanjalainen elämä kielikurssilta putkahtaa naisen elämään tanssina myöhemminkin, ihana, villi, värikäs kuvitelma, joka on kuitenkin, niin surullista, saavuttamattomissa. Kuvassa yökerhosta nainen (eri, kuka tahansa taas) villiintyy tanssimaan jäätyään yksin, päästyään irti miesten katseista. Tanssissa sekoittuvat zumbamaiset liikkeet, villiys katoaa välillä säännönmukaisuuksiin, ja lopulta nainen pysähtyy, palaa ankeaan huonoryhtisyyteensä. Tanssi olikin kuin pakopaikka, monelle näytelmän hahmolle kurkotus omaan tilaan, pois vaatimuksista. Ihmiset tanssivat tosin yksin tai kuviteltujen kanssa: suden, espanjakuvitelman, tyynynaisen.

 

Esityksen jälkeen puistatti: olin nauranut, toki osittain kauhusta ja epätoivosta, mutta perustunnelma oli ahdistava. Hienoin ja samalla se kaikkein ahdistavin kohtaus oli lähes sanaton yhteisön ulkopuolelle jättämisen hetki, kun kolme lapsista määritellään sopiviksi, sopivan tavallisiksi, samanlaisiksi, ja yksi on osaton, erilainen. Kohtauksessa henkilöt saavat naamioikseen ilmeettömät lintupäähineet. Aikuinenkin on varpunen, mutta yksi lapsista kuitenkin räikeän erilainen: hänen naamiokseen valikoituu keltaisen undulaatin pää. Katse ilmeettömän naamion takaa on julma, arvosteleva, luotaantyöntävä, ja silti undulaatti yrittää päästä mukaan joukkoon. Undulaatti suljetaan myös konkreettisesti ulos, ja lopuksi häntä rangaistaan. Ja tämäkin asia taputellaan lopulta piiloon, kun kuva liukuu seuraavaan ja poika palaa lyötynä kotiin.

 

Mitä näytelmä haluaa sanoa tavallisuudesta, tavallisuuden tavoittelusta? Ainakin tavallisuutta voi pitää tekosyynä, niin kuin näytelmän mieshahmot tekevät, tai ehkä tavallisuus on yhdelle jos toisellekin rutiinia, turva ja perinne. Ja monia se ahdistaa. Eikä sitä sitten edes olekaan. Enemmänkin kysymys voisi olla, miksi tavallisuudesta poikkeava pelottaa tai muutos oudoksuttaa.

 

Q-teatteri tarjoaa  taas upean teatterielämyksen, vaikka näytelmä kovasti minua askarruttaakin. Kokonaisuus on hieno valaistusta ja melko minimalistista lavastusta myöten, ja erityisesti kiittäisin taas näyttelijäntyötä. Teksti ihmetyttää, mutta eikö sekin ole teatterin tarkoitus: sekoittaa ja hämmentää, ei antaa vastauksia.