Vapaa, oikutteleva sydän

Aris Fioretos: Nelly B:n sydän. Alkuteos Nelly B:s hjärta. Ett protokoll (2018), suomentanut Outi Menna. Teos 2018.

Kannen kuva: Charlotte Rudolph, Palucca 1928.
Kansi: Jenni Saari

Varasin Aris Fioretosin kirjan Nelly B:n sydän heti, kun näin sen kannen. Kyllä, niin kuin kansi voi vieroksuttaa, tämä todellakin ihastuttaa: kultaa, pilviä, kiemuroita ja ilmaan singahtanut nuori nainen. Nelly B:n sydämessä kutsuu myös aihe, koska romaani kertoo naislentäjä Nelly Beckeristä, ja tapahtumat sijoittuvat pääasiassa vuosiin 1924-25 – ja Berliiniin!  Näiden tietojen tai oikestaan yksityiskohtien synnyttämien mielikuvien ja tunteiden varassa ryhdyin siis lukemaan, vaikka en ollut kuullut niin kirjailijasta kuin kirjastakaan. Nyt esimerkiksi Helsingin Sanomissa on julkaistu arvio, joka on kiittävä aivan syystä, ja kirjailijastakin luin hieman. Jostain syystä Aris Fioretosin edellinen suomennettu teos Mary oli mennyt ohi silmieni, joten lisää luettavaa on tiedossa.

Nelly B:n tarina pohjautuu joiltain osin saksalaislentäjä Melli Beesen elämään – näin kerrotaan kirjan loppusanoissa, samoin kuin se, että kyse on fiktiosta – ja vaikka romaani kertookin lentäjästä, ei lentäminen ole ainoa asia päähenkilön elämässä romaanin nyt-hetkessä, mutta se on mukana  puheissa ja muistoissa, ja sillä on oleellinen merkitys romaanissa. Nelly Beckeriltä nimittäin kielletään lentäminen ”oikuttelevan sydämen” vuoksi. Ja kun lentäminen loppuu, loppuu avioliitto myös lentäjämieheen, Nellyn entiseen liikekumppaniin, ja tästä oikeastaan alkaa Nellyn tarina. 38-vuotias Nelly muuttaa takaisin Berliiniin, päätyy töihin BMW:lle, tapaa ihmeellisen Irma Maakin ja hylkää menneisyytensä. Tämä uusi elämä kerrotaan preesensissä: ”Tältä tuntuu kun vieraan ihmisen käsi josta virtaa vuoroin rauhaa, vuoroin sähköisyyttä, on jotain minkä ulottuvuuksia ei voi käsittää.” (s. 26)

Ehkä kerronnan preesens, ehkä Nellyn poukkoilevat ajatukset, hetkittäiset tarkennukset yksityiskohtiin, epäsuoraksi kerronnaksi tiivistetty vuoropuhelu ja tipahtelevat muistot saavat aikaan hitaan, jopa pysähtyneen tunnelman. Hissuttelin tässä tunnelmassa, Nellyn maailmassa, selostuksessa. Berliini on jossain taustalla, samoin Nellyn mennyt elämä, johon palataan muistoissa. Kun mukana on Irma, tunnelma tiivistyy ja sähköistyykin välillä: ”Kolmekymmentäkahdeksan vuotias nainen, punasteleva ja epävarma kuin teinityttö.”  Nelly kaipaa Irmaa enemmän kuin Irma häntä, laskee tunteja, odottaa. Odotuksestakin tulee hitauden ja jähmeyden tunne, joka kietoutuu kaiken ympärille. Silloin tuntuu, kuin olisin nihkeänkylmässä berliiniläisasunnossa, jossa lämmitys ei yllä joka nurkkaan. Tai jopa rappukäytävässä.

Lentäminen on vapautta, menneisyyden uskaliaisuus ja energia ikään kuin vastapainoa Nellyn nykyiselle elämälle, jossa Irma tuntu olevan ainoa kipinä. Nellyn tilanne on monella tavoin vankilamainen, osin itse tehty, osin ajan ja terveydentilan muodostama. Ankeus syntyykin ajasta, niin kylmistä lääkärikäynneistä kuin rakkauden mahdottomuudesta, mutta ankeuteen vajottavat myös lääkkeet ja huumeet, jotka määrittävät  Nellyn elämää, joka luisuu  synkemmäksi, kun terveydentila heikentyy. Tarina kietoutuu päähenkilön pysähtyneen elämän ympärille yhä tiiviimmin, ja lentäminen ja ihmissuhteet jäävät muistoiksi – varsinkin loppupuolen tunnelmassa ollaan siis kaukana mainosvalojen välkkeestä tai romantisoidusta 1920-luvun ilosta.

Nelly B:n sydän vaati minulta aikaa, ja luin sitä pitkään, pienissä osissa, ihmetellen ja ihastellen. Romaanissa on pirskahtelevaa innostusta niin toisesta ihmisestä kuin vauhdista ja vaikkapa pilvimuodostelmista, kaiken arjenharmaan ja nihkeän vastapainona siis pysähtymästä  kieltäytyvää elämää. ”Mieluummin muutaman solmun verran kovaa, tiivistynyttä aikaa.”

Advertisement

Lempi ja rakkaus – Julia ja Romeo Kansallisteatterissa

Julia ja Romeo Kansallisteatterissa 11.5.2018. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 7.3.2018. Näytökset jatkuvat syksyllä.

ROOLEISSA Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

MUUSIKOT    Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

SÄVELLYS Mila Laine

OHJAUS  Jussi Nikkilä

SOVITUS JA ESITYSDRAMATURGIA Anna Viitala

SUOMENNOS  Marja-Leena Mikkola

LAVASTUS   Katri Rentto

PUKUSUUNNITTELU  Saija Siekkinen

KOREOGRAFIA Ima Iduozee

TAISTELUKOREOGRAFIA Kristo Salminen ja Ima Iduozee

VALOSUUNNITTELU   Pietu Pietiäinen

ÄÄNISUUNNITTELU   Viljami Lehtonen

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU    Petra Kuntsi

OHJAAJAN ASSISTENTTI   Johanna Kokko

 

Nuoruus ja rakkaus, niitä Kansallisteatterin Julia ja Romeo pursuilevat. Lempi ja rakkaus on Romeon ylitsevuotavassa rakkaudentuskassaan kirjoittama runo, ja tunteet saavat Romeon kiemurtelemaan – samoin katsojan. Nuorten rakastavaisten, samoin kuin Veronan ”nuorisojengien” uhka ja energia vetäisevät äkkiä mukaan teatterin taikaan, ja parituntinen vierähtää nopeasti. Yleisö on täynnä nuoria, sillä mikä sopisikaan paremmin lukion äidinkielen kurssin teatterikokemukseksi kuin taidolla tehty klassikko. Tällaiseen teatterielämykseen tuo varmasti mielellään nuorisolaisia, ja  nuori yleisö myös tuntui nauttivan. Yhtä lukioikäistä kuulustelinkin kokemuksesta, ja hän oli näytelmästä innoissaan. Koska minäkin olen, voinemme päätellä, että tämä versio sopii niin Julian ja Romeon ikätovereille kuin hieman varttuneemmalle tunteilijallekin.

Kansallisteatterin versio on melko uskollinen alkuperäistekstille repliikeissä, mutta painotus ja miljöö on omansa. Julia on näytelmän nimessäkin siirretty ensimmäiseksi, sillä hän on päähenkilö. Julia on tässä versiossa yhtä aikaa suloinen ja teinityttömäisen ärhäkkä: hän tietää, mitä tehdä, mitä hän haluaa. Romeo puolestaan värisee herkkyydessään – hänen silmistään on jatkuvasti vierähtämäisillään kyynel, häntä tekisi mieli lohduttaa, sanoa, että se on vain se nuoruus, se menee ohi. Olli Riipisen näyttelemässä Romeossa on häivähdystä enemmän herkkyyttä, eikä Romeon hahmo tietenkään alkuperäistekstissäkään mikään macho olekaan, ainakaan muistaakseni.

Julia (Satu Tuuli Karhu) parvekkeellaan. Kuva Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Julian ja Romeon tarinaa kerrotaan melko minimalistisesti lavastetulla suurella näyttämöllä, tosin laajan, välillä melko tyhjänkin lavan vastapainona ovat kukkia pursuavat parvekkeet.  Julian parveke tietysti on keskeinen tapahtumapaikka romanssissa. Romeon karkotuspaikkana toimii toinen, Julian parveketta vastapäätä oleva parveke, Mantova niin lähellä ja rakastavaisten kannalta kuitenkin aivan liian kaukana. Lava kuitenkin laajenee niin pituussuuntaan kuin keskelle katsomoa, sillä neljännen rivin ylle on rakennettu lisälava, joka jakaa ensimmäiset rivit. Onnekseni sain paikan – tästä lisälavasta tietämättömänä siis – riviltä, jonka editse näytelmän henkilöt välillä juoksevat. Lavan laajennus yleisön keskelle tuo tapahtumat ihmeellisen lähelle ja saa tapahtumiin liikettä, tilaan avaruutta. Vain metrin päästä hulmahtava hahmo imaisee tehokkaasti myös näytelmän maailmaan, ja pidin todella paljon tästä lavarakennelman tuomasta lisämausteesta.

Toisen, vielä hurjan paljon vaikuttavamman ”lisäosan” näytelmään tuo musiikki ja muusikot, jotka soittavat ja laulavat lavan etuosassa parvekkeiden alla. Mila Laine ja Aleksi Kaufmann soittavat monipuolisesti eri soittimia, ja musiikki rakentaa tehokkaasti tunnelmaa. Musiikki on Mila Laineen säveltämää.

 

Kansallisteatterin Juliassa ja Romeossa on paljon, mihin tekisi mieli pureutua ja mitä hehkuttaa. Siksi myös nuorempi yleisö saa tästä versiosta varmasti paljon irti. Erityisesti pidän Mercution, Benvolion ja Tybaltin hahmoista,  tai oikeastaan tekisi mieli luetella kaikki henkilöt – henkilöhahmoissa on jokaisessa jotain kekseliästä, niin kuin Julian vanhemmissa jämähtäneisyyttä menneeseen ja etäälle tyttären maailmasta tai imettäjässä, jonka olemuksessa yhdistyvät ronskius ja rakkaus. Henkilöiden lisäksi vaikutuin vauhdikkuudesta, jota toteutukseen toivat taistelukohtaukset ja lisälavan tuoma näyttämömaailman laajennus. Tällaiselle vanhemmalle, pohjatekstin tuntevallekin Nikkilän ohjaus tarjoaa todellisen elämyksen ja kutkuttaa ajattelua – asioita, joita teatterikokemukselta toivon.

Valosuunnittelu oli tärkeä osa kokonaisuudessa, ja valaistus toimi ikään kuin lavastuksena. Kuva Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Mitä siitä, että tiedän, mitä näytelmässä tapahtuu? Väliajan jälkeen istuessani takaisin oivalliselle paikalleni lisälavan eteen  toivon silti sydämestäni, että Julia ja Romeo eivät kuolisi. Ja kyllähän minä tiedän, etteivät he kuole – vaikka heidän kohtalonsa on Kansallisen versiossa sama kuin Shakespearen.

 

Kiitos Kansallisteatterille medialipuista.

Nuortenkirjavinkki: Minä, Simon, homo sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens. Otava 2017. Englanninkielinen alkuteos Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015. Suomentanut Lotta Soininen.

Ihana, ihana Simon! Ihana Becky Albertalli, joka kirjoitti tämän tarinan! Ihana nuortenkirjallisuus! Melkein kateellisena ajattelen nykynuoria, jotka saavat lukea tällaista, rakastua päähenkilöihin, eläytyä kuviteltuun, muualla elettyyn. Oikeasti olen pelkästään onnellinen: saan vinkata tällaisia kirjoja ja riemuita nuorten kanssa lukemisen ilosta. Olen nimittäin siinä mielessä onnekas, että monet oppilaani rakastavat lukemista. Siksi on mahtavaa, että myös kirjojen päähenkilöt tai päähenkilöiden ihailun kohteet lukevat. Albertallin nuortenkirjassa myös kirjoitetaan, harrastetaan teatteria, urheillaan, soitetaan, kuunnellaan musiikkia ja puhutaan siitä ja lisäksi tehdään kaikkea ihan perusteiniä, kai, ainakin haluan säilyttää mielikuvani kilttien, luovien teiniläisten arjesta.

Kirjan Minä, Simon, homo sapiens päähenkilö pähkäilee, miksi ja miten tulla kaapista ulos ja kertoa ystävilleen ja perheelleen seksuaalisesta suuntautumisestaan – ennen kuin kateellinen wanna-be-kaveri juoruaa asiasta kaikille koulun Tumblr-tilillä. Lisäksi Simon kirjoittelee salaperäisen Bluen kanssa sähköpostia. Näistä sähköposteista tapahtumat lähtevätkin liikkeelle: ihastumisen lisäksi siis muut hankalat ihmissuhdekoukerot.

”Mulla on tällainen iso palanen, jota vasta sovittelen osaksi itseäni. En tiedä vielä, miten se sopii. Tai miten mä sovin siihen. Niin kuin meikäläisestä olisi tulossa uusi versio. Oli pakko puhua jollekin joka tajuaisi sen.” (s. 234)

Romaanissa käsitellään paljon muutakin kuin Simonin ihastusta tai pohdintaa siitä, miten perhe ottaa Simonin (tai hänen ihastuksensa) uutisen vastaan, koska sivuhenkilöiden kautta ystävyyssuhteet ovat tärkeässä osassa. Niin henkilöt kuin lopulta ehkä lukijakin joutuu miettimään, mitä voikaan tai kannattaa kertoa itsestään ystäville, tai mitä ehkä kannattaisi kysyä. Päähenkilö Simon uppoutuu teatteriharrastukseensa (ja kirjekaveruuteensa), mutta miksi jonkiun toisen voi olla hankalaa puhua salaisista tavoitteistaan? Ihastuttavaa onkin, että ihastumiskiemuroiden lisäksi tarinassa käsitellään harrastuksia ja esimerkiksi esiintymistä, joka voi olla monenkin unelma, vaikkei sittenkään aivan helppoa.

Simon on hurmaava, hauska ja syvällinen henkilö, ja myös kirjan muut henkilöt jättävät positiivisen jäljen. Simonin perhekin on hauskasti kuvattu persoonallisena, lämpimänä ja mukavan omituisena porukkana. Romaanin tapahtumat on helppo kuvitella myös elokuvana, ja voi onnea, tästä tarinasta onkin tekeillä leffa! Toivottavasti se on hyvä – ja toivottavasti nuoret silti löytävät leffan jälkeenkin tämän kirjan, joka varmasti koukuttaa nuorenkin lukijan, se kun on usein toiveena. Jos siis haluat kirjan, joka imaisee heti maailmaansa ja jonka henkilöt tuntuvat ainakin joiltain osin tutuilta, valitse tämä!

Simonit valmiina uusia lainaajia varten!

 

 

 

Nuortenkirjavinkki: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija. Tammi 2017.

Muistojenlukija avaa Elina Rouhiaisen Väki-trilogian, ja ensimmäisen osan luettuani odotan jo jatkoa. En ole lukenut Rouhiaisen aiemmin ilmestynyttä, kovin kehuttua Susiraja-sarjaa, mutta nyt sekin nousi loputtomassa lukupinossani pykälän ylemmäs.

 

Muistojenlukijaa en esittele vinkkausta enempää, sillä siitä kirjoittaminen liikoja spoilaamatta on haastavaa. Toinen syy tällaiselle vaihtoehtoiselle postaukselle on se, että otin pari viikkoa sitten vastaan vinkkaushaasteen, ja tämä erinomaisuus valikoitui yläkoululaisille ja lukiolaisille vinkattavaksi. Enpä ole muuten koskaan tainnut kirjoittaakaan (saatika videoida, apua!) vinkkausta, joten hieman jännittää.

 

”Taivas alkoi hämärtyä. Porukkaa alkoi saapua enemmän ja enemmän. Kaiken ikäisiä ja kaiken värisiä ihmisiä. Ihmisiä, jollaisia Kiuru ei tiennyt tässä kaupungissa olevankaan. Näky muistutti häntä lintujen kevätmuutosta: pelloista ja soista, jotka täyttyivät erilaisista siivekkäistä. Kaikki lintujen äänet sekoittuivat korviahuumaavaksi meteliksi, aivan samoin kuin nyt kävi ihmisten puheelle ja naurulle.” (s. 46)

Kiuru on 16-vuotias helsinkiläistyttö, jolla on erikoinen kyky: hän pystyy poimimaan toisten ihmisten muistoja, ja hän näkee muistot lintuina. Kiuru ei ole koskaan tavannut ketään kaltaistansa, eikä ole uskaltanut kertoa kyvystään, mutta kesälomalla hän jää kiinni, kun hän nappaa muiston Dai-nimiseltä pojalta, joka pystyy tarkastelemaan ihmisen mieltä melko erikoisella tavalla. Vaikka tärkeimmillä henkilöillä onkin taianomaisia kykyjä, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija ei ole kuitenkaan fantasiatarina, jossa taikuudella leikiteltältäisiin – päinvastoin. Kiurun ja hänen ystäviensä Dain, Nelun ja Bollywoodin on oltava tarkkoja, etteivät heidän kykynsä paljastuisi väärille ihmisille.

Muistojenlukijassa kiehtoo erikoinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja kuvatun maailman hiljalleen aukeava salaperäisyys. Tämä sarjan avausosa kertoo ystävyydestä ja rakkaudestakin, mutta henkilöidensä kautta myös eriarvoisuudesta asettamalla vastakkain esimerkiksi Kiurun ja tämän parhaan ystävän Samuelin perheen ja toisaalta paperittomien siirtolaisten turvattomasta osasta esittelemällä vallatun talon leireineen.

Muistojenlukija on nuorten aikuisten fantasiaromaani, joka  sopii hieman vanhemmallekin aikuiselle ja yläkoululaisellekin.  Jos haluat uppoutua yllättäviin tapahtumiin ja tutustua erikoisiin henkilöihin kesäisessä Helsingissä etkä pelkää hieman vakavampiakin aiheita, lue tämä kirja. Vaarana tosin on, että et meinaa malttaa odottaa seuraavan osan ilmestymistä… Onneksi tässä ensimmäisessä osassa on melkein 400 sivua, eikä mitään liikaa.

 

Tätä iloista siltaa

Juuli Niemi: Et kävele yksin. WSOY, 2016.

Kun kuulin Juuli Niemen uuden nuortenkirjan nimen, Et kävele yksin, alkoi korvissani rahista c-kasetilta kuunneltu Dave Lindholm. Kun näin kirjan kirjaston varaushyllyssä, laulu taukosi: vaaleanpunainen söpöläinen on kaukana teini-ikäisen pitkistä kävelyretkistä 1990-luvun pikku kaupungissa tai tupakansavuisista baareista, jossa Iloinen silta, kitara ja huuliharppu tuolloin kauan sitten soivat. Mutta kun ristiriitoja on kirjan sisällössäkin,  sopii hämmennys alkutunnelmiin paremmin kuin hyvin. Ja kyllä Davenkin ääni alkaa taas kuulua.

Et kävele yksin kertoo ysiluokkalaisista nuorista, Adasta ja Egzonista, jotka löytävät toisensa mutta ovat muuten kovin eksyksissä.  Kerronnasta välittyy niin nuoruuden ankeus, epävarmuus kuin välittömyyskin, kun tarinaa kerrotaan kummankin päähenkilön näkökulmasta. Puhumattomuus, väärinymmärrykset, törmäykset ja yksinäisyys tai irrallisuus  tekevät päähenkilöiden tarinoista riipaisevan, vaikka on tarinassa hetkittäin iloa ja välittämistä – ja teinirakkautta!  Mitä pidemmälle luin, sitä syvemmälle upposin näiden henkilöiden nuoruuteen, jossa Davea kuunteleekin Adan äiti, Elina.

”Pidän sinusta, siinä kaikki, pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla. Miehen ääni kuulostaa siltä, että hän olisi juuri haudannut siskonsa ja veljensä ja ehkä vielä kaivanut heidät ulos haudasta.” (s. 201)

Vaikka Egzon ei voi ymmärtää, miksi Elina haluaa kuunnella jatkuvasti ”näitä kappaleita”, ”taas sitä samaa musiikkia”, yhdistää nuorta kosovolaistaustaista poikaa ja keski-ikäistä yksinhuoltajaäitiä viehtymys kuvataiteeseen. Tarinassa onkin paljon viittauksia kuvataiteeseen, josta Egzon löytää oman keinonsa tulla näkyväksi, edes hetkittäin. Adan ilmaisukeinona on puolestaan kirjoittaminen, ja vaikka nuoret tuntuvat elävän kovin erilaisissa maailmoissa tai olevan hyvin erilaisista taustoista, on heillä herkkyytensä. Kun edellinen lukemani nuortenkirja kertoi jalkapalloilijoista, on virkistävää (ja vähän ahdistavaa…) lukea taiteilijasieluista. Adan kirjoittaminen näkyy myös katkelmina rytmittämässä kerrontaa, joka ei muutenkaan päästä nuorta lukijaa liian helpolla.

 

Et kävele yksin on kertomus kahdesta kovin erilaisesta nuoresta, laajemmin nuoruudesta ja  epävarmuuksista suurten asioiden edessä, ja tärkeäksi teemaksi oman identiteetin etsimisen lisäksi siinä nousee vaikeneminen ja vaikenemisen seuraukset perheessä. Adan ja Elina-äidin välit tuntuvat aluksi mutkattomilta, mutta yhteys ei aina toimi. Egzon puolestaan jää omassa perheessään ja yhteisössään yksin, hän yrittääkin olla näkymätön ja väritön, ettei aiheuttaisi tuskaa vanhemmilleen niin kuin häntä huomattavasti räiskyvämmät veljet. Egzon tavallaan yrittää ymmärtää liikaa vanhempiensa tuskaa, jolloin hänen oma elämänsä on vaarassa jäädä sivuun – tähän en toivo monenkaan nuoren lukijan samastuvan, vaan toivottavasti iloa pilkahtava loppu on se, joka jättää jäljen.

 

Kansikuva ei liity mielestäni kummankaan päähenkilön tarinaan, ja minua harmittaa, että se ehkä karkottaa ainakin joitakin lukijoita, vaikka tähän tarinaan soisin monen epävarmuudessaan rypevän tai rämpivän nuoren tarttuvan. Toisaalta räikeä vaaleanpunaisuus saattaa herättää huomiota, ja kyllä olisin parikymmentä vuotta sitten tarttunut tähän innosta värisevin käsin. Nyt lasken tämän riipaisevan, ristiriitaisen söpöläisen haikeana matkaan ja toivon nuorten löytävän tämän aarteen, nuortenkirjan, joka on upea ja omaperäinen niin kerronnaltaan kuin tarinansa osalta. Ja kyllä aikuistenkin kannattaa tämä lukea – jos nuoruuden epävarmuus ja kamaluus eivät pelota liikaa.

[Egzon:]

”Tuntui hyvältä nojata Imanin kanssa nuorisotalon säästä rohtuneeseen seinään ja leikkiä, että seinä ei ole yhä liian kylmä nojailuun, että minä ja Iman emme ole aivan liian hukassa auttamaan toisiamme ja että kaikki olisi nyt sanottu ja rinnan päällä painava tiiliskivi pudonnut kolisten jalkojen juureen.” (s. 326)