#dekkariviikko ja Harry Hole

Jo Nesbø: Harry Hole -sarja.

Olen todellakin myöhäisherännäinen Harry Hole -dekkareiden suhteen. Jo Nesbøn luomaa poliisihahmoa ja synkkiä, väkivaltaisia rikosromaaneja on hehkutettu jo vuosia sitten, mutta minä en melkein uskaltanut sukeltaa tähän yönmustaan maailmaan. Tällä viikolla luin sarjan viidennen osan, Veritimantit, ja neljä aiempaa osaa olen lukenut ja kuunnellut keväällä.

 
Ensimmäisen Harry Hole -romaanin julkaisusta onkin jo 20 vuotta, ja tänä keväänä ilmestyi sarjan viimeisin osa, Jano. Moni sarjan fani on huokaillut, että minulla onnekkaalla on vielä niin paljon luettavaa… On todellakin: kirjat ovat järkäleitä, ja välillä tuskailen kiemuraisten käänteiden kanssa. Kolme viimeksi lukemaani kertoivat osin samaa tarinaa, eli paljon jäi auki vaikka Punarinnassa ja Suruttomassa rikollisia jäikin kiinni. Harryn lisäksi tässä ns. Oslo-trilogiassa mukaan on tullut muita mielenkiintoisia henkilöitä.

 
Tähän mennessä olen siis lukenut osat Lepakkomies (1997, suom. 2001), Torakat (1998, suom. 2009), Punarinta (2000, suom. 2005), Suruton (2002, suom. 2005) ja Veritimantit (2003, suom. 2006) ja ensimmäisessä tarinassa vielä mietin, pystynkö tai haluanko edes jatkaa, sillä Hole kumppaneineen joutui tutkimaan niin ahdistavia rikoksia, eikä Harryn hahmo (vielä!) tuntunut kovin mielenkiintoiselta. Mietin, miksi tämä yksinäinen, alkoholisoitunut, vetäytyvä mieshahmo voi olla niin kiinnostava, että joka toinen ystäväni on häneen halunnut tutustua lukemalla kymmenen paksua kirjaa. Sitten kuitenkin jatkoin seuraavaan. Ja seuraavaan – ja jäin lopullisesti koukkuun.

 

Varsinkin kolme viimeksi lukemaani osaa vahvistivat kieroa addiktoitumistani sarjaan: jokaisessa ratkottiin  eri rikosta, mutta taustalla oli aseiden salakuljetuksen selvittämistä ja Harryn entisen työtoverin (väkivaltaisen) kuoleman selvittämistä sekä Harryn tasapainoilua ihmissuhteen, oman alkoholiongelmansa ja työn välillä. Myös yhä tutummaksi käyvät sivuhenkilöt tekevät sarjasta kutkuttavan. Heistä haluaisi tietää lisää, ja monen tosiaan toivon pysyvän mukana jatkossakin.

IMG_3394

Harry Hole -dekkareissa kuolee mies jos toinenkin, mutta ennen kaikkea naiset tuppaavat menettämään henkensä väkivaltaisissa merkeissä – varsinkin, jos sattuvat olemaan tärkeitä sarjan päähenkilölle, pitkänhuiskealle norjalaiselle rikostutkijalle. Se oli ensimmäisiä osia lukiessani välillä niin ärsyttävää, että meinasin jo hylätä koko tyypin, mutta rikoksien sijasta tärkeämpää on kuitenkin päähenkilö: hänen epätoivoinen rosoisuutensa, järjetön heittäytyminen lain rajaseuduille ja lähes rajan yli, raivostuttava omistautuminen työlle… Päähenkilön lisäksi mielenkiintoa jollain kierolla tavalla pitää yllä myös se, että rikostutkijoiden lisäksi aivojaan käyttelevät hirviömäiset rikolliset. Siinä sitten juostaan aina piirun verran liian myöhässä, kuljetaan väärien jälkien perässä, spekuloidaan ja vähän jaaritellaan – henkilöt viettävät siis niin paljon aikaa yhdessä, että myös sivuhenkilöistä selviää paljon, Harrystäkin jonkin verran. Jaarittelulla en siis tarkoita pitkäveteisyyttä vaan sitä, että henkilöt pääsevät ääneen myös muuten kuin rikoksia puidessaan.

 

Raakoja nämä dekkarit kuitenkin ovat: murhia, irtonaisia raajoja, kidutusta, raiskauksia ja pahoinpitelyitä on niin paljon, että en suosittele näitä kovin herkkähermoiselle. Silti haluan jatkaa sarjan lukemista, ahmia ihmisten pimeistä puolista ja nähdä takaa-ajopainajaisia. Harry Holen maailmaan on päästävä taas  pian, ja toivottavasti sarjan seuraavissakin osissa pysytellään Norjassa!

IMG_3241

Tällä viikolla kirjablogeissa ja muutenkin kirjamaailmassa vietetään Dekkariviikkoa, ja omaan dekkarikesääni kuuluvat Harry Hole -sarjan seuraavat osat.

Mainokset

Kukkivan joen rannalla

Kati Hiekkapelto: Tumma. Otava, 2016.

img_2323

Kati Hiekkapellon dekkareiden Anna Fekete on tällä kertaa synnyinseuduillaan, Serbian Magyarkanizsassa. Oikeastaan Anna on lomalla, mutta laukkuvarkaus, varkaan kuolema ja paikallisten poliisien häiritsevä vähäpuheisuus sysivät hänet selvittämään, mitä paikkakunnalla tapahtuu. Tapahtumien ketju johdattelee Annaa myös vanhojen rikosten pariin.

Aiemmin sarjassa ovat ilmestyneet romaanit Kolibri ja Suojattomat, joissa Anna toimii Suomessa pohjoisen kaupungin nuorena poliisina. Näissäkin teoksissa nousee esiin pakolaisuus ja rasismi, mutta Tummassa pakolaisten vaellus kohti EU:ta muistuttelee sekä nykyisistä kriiseistä Euroopan itäpuolella että Jugoslavian hajoamiseen johtaneista sodista. Annahan on perheineen lähtenyt pakolaiseksi sodan jaloista, aikuistunut Suomessa ja luonut uransa ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin penseästi suhtautuvien suomalaisten parissa.

Tummaa tarinassa on moni asia: Annan perheen synkkä historia, isän kuolemaan liittyvä puhumattomuus, salamyhkäisyys ja suru, punahameisen tytön likainen ja takkuinen tukka ja kaupungin ohi virtaava Tisza-jokikin rämeikköineen vaikuttaa vähintäänkin hämärältä, vaikkakin kerran vuodessa joki puhkeaa kukkaan… Tumma ja synkkä on myös romanivähemmistön osa Serbiassa, samoin Unkarin puolelle pyrkivien pakolaisten menneisyys sekä olot tilapäisillä pakolaisleireillä. Eikä unkarilaisväestönkään asemaa olla varsinaisesti parantamassa.

Pakolaistilannetta teoksessa kuvataan melko paljon. Pikku kaupungin väellä on yhteyksiä niin pakolaisleireille kuin ihmissalakuljettajiin, ja Anna selvittää myös salakuljettajien puuhia samalla, kun hän yrittää saada selville romanipojan murhaa. Annan kotiseutu on niillä tienoilla, mistä EU:ta kohti on pyritty jo kauan, ja Tummassa kuvattu tilanne muistuttaa Euroopan kiristyneestä ilmapiiristä ja raja-aitojen rakentamisesta.  Sen lisäksi, että pakolaisiin suhtaudutaan Kaneszassa nihkeästi, saa unkarilaisväestönkin oikeuksien tai mahdollisuuksien kaventaminen hieman tilaa Annan ystävien puheissa.

Edelleen, tai yhä enemmän, näissä dekkareissa kiehtoo päähenkilön rosoinen, vahva persoona. Vaikka Annan hahmosta syntyy vahvan, itsenäisen naisen oloinen tyyppi, on hänessä jotain salaperäistä ja siksi kiehtovaa. Hän on esimerkiksi monella tapaa ulkopuolinen – sekä molemmissa kotimaissaan että osin perheessäänkin, ja osin tarkoituksella, osin tahtomattaan. Annan perhehän on unkarilainen, vaikka perheen alkuperäinen koti on Serbian unkarilaisalueella. Annan äiti on palannut sinne, ja sinne Suomessa nihkeästi pärjännyt Akos-velikin on nyt jäämässä. Annan äiti ja muutkin läheiset tuntuvat painostavan Annaa perinteiseen muottiin – ainakin perhe olisi aika perustaa – ja tässäkin Anna tuntuu jäävän muka ulkopuoliseksi, vaikkakin ehkä vain muiden mielestä.

Tämän dekkarin ydin ei minulle ole rikoksessa ja sen selviämisessä vaan ennemminkin moni taustalla vaikuttava asia. Kiinnostavaksi teoksen tekevät miljöö, henkilöt, tai oikeastaan päähenkilö Anna, ja Euroopan historian läsnäolo – ja tietysti ajankohtaisuus. Erikoisuutta teoksen miljööseen tuovat myös kirjan kannessa kuvatut pienet hyönteiset, jotka saavat Tisza-joen kukkimaan kerran kesässä. Joen kukintaa odotetaan Annan koko loman ajan, ja kun joki vihdoin kukkii, aika monta asiaa on ratkennut.

Tumma pääsee  ainakin Muuttoliikkeessä-haasteen kirjalistalle, sillä teoksessa esimerkiksi kuvataan pakolaisleirejä, mikä pakottaa lukijan miettimään Euroopan lähiseutujen ja Euroopan nykytilannetta, toki myös omaa suhtautumistaan asiaan ja siihen, mitä voimme tehdä. Romaanissahan kuvataan myös sitä, miten toiset paikalliset ahdistuvat kulkijoista, kun taas toiset ryhtyvät auttamaan pakolaisia. Helmet-lukuhaasteessa Tumma osuu ainakin kohtaan 38. eli kirjassa mennään naimisiin. Anna pääsee osallistumaan romanihäihin, ja tämä kohta jäi mieleeni hikisen tanssikuvauksen vuoksi.

Tyttö ja spraypurkki

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä. Tammi 2016.

image.jpeg

Jari Järvelän dekkaritrilogian viimeisestä osasta Tyttö ja seinä ei vaaran hetkiä puuttunut. Aluksi myönnänkin, että hulvaton ajelu, takaa-ajot, läheltä piti -hukkumiset ja aluskasvillisuudessa rämpimiset alkoivat uuvuttaa minua, huhhuijaa! Mutta vauhdin takana on muutakin, ja jos en lukemisen aikana malttanut pysähtyä, lukemisen jälkeen riitti ajateltavaa. Vaikka kesiini kuuluukin aina pari dekkaria, en ole lajityypin suurkuluttaja. Nämä Järvelän Metro-tarinat sopivatkin hyvin minunlaiselleni: ne ovat nopealukuisia, vauhdikkaita, ja niissä on paljon muutakin kuin rikos, vaikka sivuja ei tässäkään osassa ollut kuin 262. Ja rikos ei ole pääosassa, vaikka rikos tai rikollisuus on kuin taustalla oleva laajempi kangas tai rikkeiden ja vääryyksien verkko.

 

Ihastuin Järvelän Metro-trilogian ensimmäisissä osissa siihen, miten niissä kuvataan rakennettua ympäristöä erikoisesta näkökulmasta, ja miten mielenkiintoisia kohtaloita teosten henkilöillä onkaan. Kolmannessa osassa samat asiat ihastuttavat edelleen. Henkilökuvaus sinänsä jää kaiken toiminnan ja vauhdin jalkoihin, ja jotkut henkilöt ovat hieman liian ennalta-arvattavia, mutta mitä siitä, kun vauhdin hiljennyttyä kirjan lopussa saattaa yksi jos toinenkin lukija katsella ympäristöään tai kulkijoita hieman tarkemmin, ehkä joltain osin jopa ymmärtäväisemmin. Tässä osassa liikutaan pääosin Kouvolassa, kun edellisissä osissa oltiin Kotkassa, Prypjatin autiokaupungissa ja Berliinissäkin.

 

”Pohjola-talon toisella puolella aukeni Kouvolan muutama vuosikymmen sitten uudelleen rakennettu keskusta. Se oli täynnä kaupungin kokoon nähden kohtuuttoman korkuisia mammuttitornitaloja ja mausolumin näköisiä betonilaatikoita joita oli kutsuttu rakennusvaiheessa Upeaksi Liikekeitaaksi Erämaassa. /–/

Koko Kouvolan vanha puutalokeskusta oli lanattu betonikeitaan tieltä muutamassa vuodessa. Vanhoissa puutalokortteleissa olis yttynyt sopivasti tulipaloja, ja rakennusliikkeiden rekrytoimat pyromaanit olivat vastaanottaneet kulman takana ruskeita pullottavia kirjekuoria.” (s. 61)

 

Koska sarjan edellisistä osista Tyttö ja pommi ja Tyttö ja rotta en kirjoittanut mitään, muistan juonen vain pääpiirteittäin. Jonkin verran aiempien osien tapahtumiin toki viitataankin, onneksi ei liikaa. Minulle juoni ei tässä trilogiassa  kuitenkaan olekaan tärkeintä, vaikka koko ajan tapahtuu jos mitä, sillä minua kiinnostaa näissä rakennetun  ympäristön kuvaus, graffititaide ja siihen liittyvän kulttuurin kuvaus. Mielenkiintoista on tässä osassa myös se, miten henkilöt toimivat – miksi Metro kostaa, millaisia unelmia ihmisillä onkaan ja miten niitä toteutetaan. Ketkä ovat rikollisia, ja kuka sen määrittelee? Entä keneen voi luottaa?  Päähenkilö Metro on mielenkiintoinen, ehdottomasti erikoinen, välillä aika raivostuttavakin.

 

Vaikka lukukokemus ei ollut yhtä raikas ja riemastuttava kuin sarjan edelliset osat, olihan Metron saatava loppu rakkaustarinalleenkin. Ja kosto. Loppu on kovinkin seesteinen, ja siihen on lipsahtanut aimo annos siirappia, mutta olipa vauhdikkaiden juonenkäänteiden sekaan ujutettu kauhalla huumoria, niin ja sitä toimintaa, sitä ei todellakaan ole säästelty.