Kun sähköt katkeavat, näkyvät tähdet kirkkaammin

Lars Wilderäng: Tähtikirkas. Jalava 2017. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Stjärnklart (2014) suomentanut Sirpa Parviainen.

 

On yhtä aikaa kiehtovaa ja kamalaa ajatella, mitä tapahtuisi, jos sähköt ja vedentulo katkeaisivat lopullisesti ja viemäröintikin pettäisi. Katson ulos tiiviisti rakennetussa lähiössä sijaitsevan kerrostalokolmion ikkunasta, ja puistattaa – varsinkin, kun en ole vieläkään hankkinut retkeilyvarusteisiini esimerkiksi vedensuodatussysteemiä. Puhtaan juomaveden puute on kuitenkin vain yksi ongelmista, joita Lars Wilderängin scifiromaanin laaja henkilöjoukko kohtaa. Monen kohtaloksi koituu sinisilmäinen usko siihen, että sähköt palaavat tai että yhteiskunta kyllä hoitaa, ja onhan aika luonnollista toivoa ja uskoa, eikö? Joku pärjää paremmin poikkeusoloissa, ja Wilderängin teos saakin ajattelemaan, miten sitä itse tosiaan selviäisi edes viikkoja, kun kaupassa ei voikaan käydä, milloin sattuu huvittamaan – puhumattakaan monista muista hankaluuksista, joita elektroniikan ja sähköntuotannon pettäminen tuovat tässä kuvitelmassa tullessaan.

Tähtikirkas-dystopia aloittaa trilogian, jossa kuvataan siis aikaa jonkinlaisen kyberhyökkäyksen jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Ruotsiin, mikä tekee kuvatusta tilanteesta ehkä entistä koskettavamman. Tapahtumat alkavat elokuussa, kun on vielä lämmin – muttei liian kuuma, kuten nyt. Kun luin kirjaa, Porin Suomi-areenassa keskusteltiin kyberhyökkäykseen valmistautumisesta. Meiltä ei kotoa löydy paljoakaan selviytymistarvikkeita, ei vettä varsinkaan, vaikka joskus olen yrittänyt naurettavaa vesikanisteria säilöä keittiön yläkaappiin (kuinkakohan monta tuntia sillä olisikaan selvinnyt!). Retkivarusteita sentään löytyy, ja sellaisia tarvitsevat myös romaanihenkilöt. Kovin paljoa en juonesta paljasta, mutta paljon voi jo kuvitella etukäteen, kun alkuasetelma on tämä: ensin hajoavat älypuhelimet, pian autot, sitten tietokoneet ja maksupäätteet  ja lopulta tosiaan katkeavat sähköt ja vesi. Siitä alkaa monen selviytymistaistelu, tosin vasta osa ei ehdi varsinaisesti ryhtyä pelastautumaan kaupungeista.

img_20180712_222338.jpg

Hyttyset inisivät kesäillassa, kun aloitin kirjan lukemisen mökillä. On ihanaa saada uppoutua ahdistaviin kuvitelmiin valoisina öinä ja vain leikitellä selviytymissuunnitelma-ajatuksilla.

Vaikka aihe on melko pelottava, keveän ja hieman huvittavankin teoksesta teki alussa se, miten keveästi jotkut henkilöt tosiaan suhtautuivat ongelmiin ja siihen, ettei poikkeustilanteesta tiedotettu. Sähkökatkos oli hankala, kun kuivausrumpu ei toiminut ja pyykit piti ripustaa, mutta toisaalta pimeys tuotti henkilöille mukavaa jännitystä ja säpinää makuuhuoneessa – pitikin keskittyä parisuhteeseen, kun elektroniikka ei vienyt huomiota. Osa henkilöistä puolestaan oli joko valmistautunut selviämään tai otti ilon irti muiden ahdingosta. Henkilögalleria on tässä teoksessa tosiaan laaja, ja eri henkilöiden kautta kuvataan erilaista suhtautumistapaa ongelmiin. Tämä on toimiva ratkaisu ja osaltaan vauhdittaa lukemista, kun halusin tietää, miten kullakin henkilöllä meni. Jonkin verran lukukokemusta häiritsi se, että osa käänteistä tai tilanteista tuntui kovin ”järjestetyiltä”: sattumalta raskaana olevan naisen puoliso on antanut naiselle lahjakortin retkeilykauppaan ja nainen saa kaiken tarvittavan pakomatkaa varten, ja pakomatkan määränpäästä löytyy tietysti kätilö.  Toisaalla sairasvuoteella makaavan miehen luo saapuu kerjäämään lääkäri (joka ei tietenkään voi tehdä mitään, kun sähköä eikä lääkkeitä ole). No, onhan elämäkin hyviä sattumuksia täynnä, ja pääasiassa romaanin henkilöille ei missään määrin käy hyvin.

Kuitenkaan se, miten uskottavia kaikki käänteet ovat, ei ole kovin tärkeää tässä lukukokemuksessa. Minulle tärkeintä oli se, mitä ajattelin lukiessani esimerkiksi siitä, miten haavoittuva nyky-yhteiskunta oikeastaan onkaan, kun kaikki on riippuvaista sähköstä ja olemme monet kovin erkaantuneita luonnosta. Miten nopeasti hyvä saattaakaan hapertua, niin kuin tässä tarinassa raha ja tekniikan ihmeet menettävät merkityksensä? Lukiessa joutuu myös miettimään, kuuluisiko itse niihin, jotka hyväuskoisina odottavat, että sähköt palaavat ihan kohta tai ainakin yhteiskunta hoitaa. Vai ryhtyisinkö heti toimeen, ja kannattaisiko tosiaankin koota jonkinlainen selviytymispaketti? Myös sitä tulin pohtineeksi, missä ovat solidaarisuuden rajat: kenelle ojentaisin käteni ja kuinka monen lapsiperheen kanssa jakaisin viimeisen linssikeittoannokseni, olisinko valmis luopumaan osasta haalimistani särkylääkkeistä tai pääsisinkö johonkin (lämmitettävään!) mökkiin maaseudulle, sellaista kun en itse omista. Kuka olisi valmis auttamaan minua, ja mitä jos en saisi yhteyttä läheisiini – kuihtuisinko jo pelkästä huolesta? Pakosuunnitelma on leikinomaisesti luonnosteltuna ja pyöräilykunto hyvä, mutta oikeasti olen vain  entistä kiitollisempi tästä kaikesta yltäkylläisyydestä ja arjen sujuvuudesta suljettuani kirjan (ja varattuani ihanalla toimivalla puhelimellani sarjan seuraavan osan kirjastosta). Aika ihanaa saada kirjoitella hyvistä kirjoista kylmää olutta nautiskellen, kun heinäkuun lopun yö jo pimenee ja saan valita, napsautanko keittiön valot päälle vai ihmettelenkö yöhämärää ruudun sinisen valon takaa.

Sähköjen katkeaminen toki  tuo Tähtikirkkaassa jotain hyvääkin: tähdet! Kirkkaammin näkyy myös ihmisen pahuus ja hyvyys, samoin hölmöys ja kekseliäisyyskin, mikä näkyy kirjan lukuisissa henkilöissä. Ei haittaa, vaikka nimet unohtuvat, juoni kyllä vie mennessään, ja eri henkilöiden kohtaloiden ja katastrofin kiihtymisen seuraaminen tässä romaanissa ovatkin pääosassa. En lumoutunut, mutta lukemattakaan en voinut jättää – enkä puhumatta erilaisista uhkista ja selviytymiskeinoista, että puolisokin innostui selvittämään, mistä kirjassa on kyse. Lähes samanlaista nykyteknologian romahtamista ja siitä selviämistä käsittelee Laura Gustafsson teoksessaan Korpisoturi, tosin ennemminkin yksittäisen henkilön näkökulmasta, ja sitä ensisijaisesti suosittelen selviytymistaistelusta kiinnostuneelle.

Mainokset

Dekkariviikko 2018: Camilla Läckbergin Noita

Taas vietetään blogeissa ja kirjamaailmassa dekkariviikkoa, ja olen huomannut, että dekkarit sopivat hyvin kesälukemistooni – jo senkin takia, että ei haittaa, että yöunista on tingittävä hyytävien juonenkäänteiden vuoksi. Teemaviikon kunniaksi kaivoin #hyllynlämmittäjä2018-pinostani vuosia hyllyssäni odottaneen Harry Hole -sarjan yhdeksännen osan (se odotti siis sitä, että saisin luettua kahdeksan edellistä), ja bloggausluonnoksistani löytyi juttu Camilla Läckbergin Noita-dekkarista.

dekkariviikko 5

Niina T:n blogista Yöpöydän kirjat löytyy sekä listaus dekkariviikkoon osallistuvista blogeista että tämä hieno kuva. Blogeissa on jo tänäänkin julkaistu monta dekkariaiheista juttua lukuvinkeiksi dekkarikesään.

 

Camilla Läckberg: Noita. Gummerus, 2017. Alkuteos Häxan, suomennos Outi Menna. Äänikirjan lukija: Elina Latva.

Dekkarinälissäni tartuin toukokuussa, viimein, Camilla Läckbergin tuotantoon, siitä kun  olen kuullut kehuja – ja vähän muutakin. Haluan kuitenkin yrittää muodostaa oman mielipiteeni, joten valitsin luettavakseni ja kuunneltavakseni syksyllä 2017 suomennetun Noidan. Aloitin siis kymmenosaisen sarjan toiseksi viimeisimmästä, mikä ei ehkä ole järkevää, mutta nähtävästi sarjaa voi lukea näinkin tietämättä sen enempää esimerkiksi henkilöhahmoista.  Läckbergin Fjällbacka-sarjassa kuulemma rikos ei ole pääosassa. Tämä kuitenkin oli tällä kertaa juuri se, mikä hieman häiritsi lukukokemusta. On toki ihan ok, että fiktiiviset poliisihahmot tekevät muutakin kuin töitä, ja tavallaan Noita on yhdistelmä hömppää ja vakavia, hirveitäkin asioita. Sinänsä todella mielenkiintoinen kirjailijahahmo, poliisi Patrick Hedströmin  puoliso Erica, säätää ties missä polttarimeiningeissä, kun minä lukijana odotan, että rikos selviäisi – tai joku pitäisi huolta eksyneistä teineistä. Yllätyshäät ovat kaiken huippu, mutta onneksi tässä dekkarissa on monta muutakin sivujuonta. Ja kyllähän Ericakin selvittelee rikosta, sillä hän kirjoittaa kirjojaan todellisista rikoksista. Tässä romaanissa hän tutkii 30 vuotta sitten tapahtunutta lapsenmurhaa, kun tarinan nykyhetkessä tapahtuu toinen, lähes samanlainen tapaus.

Noidassa on kolme aikatasoa: pääosin kerrotaan Patrickin ja Erican työstä, kun he selvittävät neljävuotiaan Nean kuolemaa, välillä palataan 30 vuoden taakse, välillä kerrotaan 1600-luvun tapahtumista samalla alueella. Paikkakunnalle saapuu kuuluisa näyttelijätär Marie Wall, joka on aikoinaan tuomittu 13-vuotiaana Stella-tytön murhasta, ja toinen murhasta syytetty, Helen, asuu edelleen Fjällbackassa. Naiset eivät ole tavanneet koko aikana, mutta nyt heidän lapsensa tutustuvat. Tästä seuraa yksi tämän jännitysromaanin kauheimmista tapahtumaketjuista.

Sivujuonet ovatkin romaanin juju: mielenkiintoiseksi nousee se, miten pienessä yhteisössä leimahtaa vierauden viha niin turvapaikanhakijoita kuin pieneen yhteisöön ulkopuolelta muuten tulleita kohtaan. Osa luvuista kertoo tarinaa 1600-luvun noitavainoista samalla alueella, ja tämä vaino rinnastuu siihen, miten tarinan nykyajassakin viha syttyy äkkiä julmin seurauksin. Ei tämä siis ole mitenkään väkivallaton dekkari – viha, pelko ja väkivalta kytevät jatkuvasti pienissä pesäkkeissä niin koulukiusattujen ajatuksissa kuin idyllisissä saaristoseudun kodeissakin.

Paljon mietin lukiessani sitä, miten vähän aikaa tarinan aikuisilla on jälkikasvulleen. Aikaa ei nimittäin juuri ollut, ei 1600-luvulla eikä 2000-luvullakaan. Lapsille ja nuorille ei nimittäin käynyt hyvin, vaikka heitä ei välttämättä murhattukaan. Tällaisia harvemmin tulee dekkaria lukiessa mietittyä, mutta tässä se oli aika korostettua. Ericakin puhui lapsistaan ”kaksosina” eikä nimillä, aika ankeaa, vaikkei juonen kannalta oleellista.

Varsinaista Camilla Läckbergin teosten fania minusta ei tullut, mutta ymmärrän kyllä viehätyksen tässä sarjassa. Henkilöhahmoista tulee tuttuja, he ehkä kehittyvätkin (mitä yhden kirjan aikana ei tapahtunut), ja Fjällbacka miljöönä on kiinnostava. Jos muissakin sarjan romaaneissa näkökulma vaihtelee yhtä mielenkiintoisten hahmojen välillä kuin tässä, saattaisin nauttia useammankin annoksen tätä. Ehkä palaan kuitenkin takaisin Harry Holen ja muiden kauhistusten seuraan, vaikka nyt halusinkin lukea dekkarin, jossa väkivalta ei olisi hillitöntä.  Noidassa toki viehätti vieraudenpelon teema, ja vaikka henkilöiden yksityiselämästä ja pussailuista en niin jaksaisi lukea, oli tässä mielenkiintoista seurata esimerkiksi Erican kirjailijan työn kuvausta.

Yhtenä kimmokkeena kirjan lukemiselle oli myös se, että tiesin kirjassa kuvattavan kirjailijuuden lisäksi myös elokuvan tekemistä, joten voin merkitä tämän teoksen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18. Elokuvan tekemistä kuitenkin kuvattiin todella vähän, mutta elokuva oli syynä siihen, että yksi tärkeistä hahmoista palasi Fjällbackaan vuosien jälkeen.

 

Screenshot_20180611-115527__01

Jatkoin taas kirjapalvelun tilausta kesälahjana itselleni. Storytelin e-kirjapalvelussa todella hyvä ominaisuus on se, että monia kirjoja voi sekä lukea että kuunnella. Äänikirjaa kuuntelen joskus pyöräillessäni ja kävelyillä, e-kirja etenee nopeammin esimerkiksi iltalukemisena. Lisäksi unettomina öinä on kivempi kuunnella kirjaa kuin vatvoa työjuttuja, ja torkkuominaisuus auttaa oikean kohdan löytämistä, jos kirja tuudittelee uneen.

 

Kevään kirja- ja kiiremuistoja

Kevät, ihana vuodenaika, joka sujahtaa aina liian nopeasti ohi, on täynnä työkiireitä ja valon yllyttämiä suunnitelmia, joista osa jää auttamatta toteuttamatta. Toukokuu ei varsinaisesti ole koskaan ollut kaunokirjallisuuden ahmimisen kannalta otollinen kuukausi, sillä luettavana on yleensä hirmuinen määrä tekstiä työn puolesta. Toukokuussa myös työmatkalukeminen jää, sillä pyöräily houkuttaa, mutta vaikka määrä ei ole hirmuinen, on laatu ollut tänä keväänä sitä parempaa.

Luin nimittäin toukokuussa – ehkä näin uskaltaa sanoa –  koko kirjavuoden parhaan kirjan, Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin -dystopian. Lukemisesta on jo hetkinen, ja silti synkkä maailma pyörii mielessä, ja erityisesti lukukokemuksen hämmentävyys vetää takaisin romaanin maailmaan. Olin odottanut pääseväni Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan kuuntelemaan ja fanittamaan Anyurua (ja aika montaa muutakin kirjailijaa), mutta väsymys iski ja osallistuin kirjallisuusfestivaaliin etänä:

img_20180525_174545.jpg

Johannes Anyurua haastatteli Kjell Westö.

Aika hyvä tapa nauttia kirjallisuuskeskusteluista tämäkin, vaikka aurinko heijasti kuvan melko etäiseksi, mutta kuuluihan ääni. Keskustelut saattoi myös kuunnella ajatuksen kanssa uudestaan, ja jonkin keskustelun kuuntelinkin riippumatossa parvekkeella. Jäin paitsi kirjallisuuspöhinästä, mutta väsyneenä se olisikin voinut tuntua liialliselta (tai sitten se olisi saattanut piristää…). Onneksi on aina ensi vuosi, ja toiseksi onneksi on kirjoja, joihin nyt helleaallon väistyttyä voin palata.

Anyurun tyyli teki vaikutuksen jo häneltä aiemmin suomennetussa teoksessa Myrsky nousee paratiisista. Siinä seurataan 1970-luvulla Kreikassa lentäjän koulutuksen saaneen ugandalaisen P:n kohtaloa, kun hän palaa Afrikkaan saadakseen lentää. Suuri osa tarinasta on P:n selviytymistaistelua, mutta välillä kerronta vaihtuu lähemmäs nykyaikaa, ja kertojana on P:n poika. Myrsky nousee paratiisista -romaanissa kerronta on paikoin runollista, vaikka kuvatut tapahtumat ovat ahdistavia ja pelottavia: kerronta on osin toteavaa, osin yksityiskohtiin tarttuvaa, hengittävää. Sitä on pakko lukea, on selvitettävä, miten ihminen voi selvitä, ja tyyli houkuttelee lukemaan raakuuksista huolimatta.

Synkkä on August-palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanikin. Synkkyys syntyy jo alussa, jossa kuvataan terroristi-iskua sarjakuvakaupassa, mutta yhä tummempi on tulevaisuuskuva, jossa näkyvät iskun jäljet. Erikoisen kiehtovan romaanista tekee se, miten tulevaisuudesta saadaan tietoa: myönnän olleeni vähän väliä sekaisin siitä, miten kaikki oikeastaan menikään, kuka on kuka ja mikä on tarinan maailmassa totta (ja tunnustan, että edelleen vinksahtanutta maailmaa tuntuu olevan hankala selittää – enkä sitä aiokaan tehdä, sanonpa vain, että kannattaa lukea).

Romaanin maailmassa on kuitenkin paljon pelottavan tuttua: tulevaisuuden tyttö kertoo, mihin maahanmuuttajavihamielisessä Ruotsissa on ajauduttu, kun on saatu syntipukki. Kansalaisuus tulevaisuuden Ruotsissa on entistä hankalampi saada tai todistaa, ja romaani ottaakin monella tavalla kantaa maahanmuuttokeskusteluun ja siihen, mitä kansalaisuus oikeastaan onkaan. Suvaitsemattomuuden ja vihan lisäksi esille nousevat vankileirit ja ihmiskokeet niin tarinan nykyajassa kuin tulevaisuusvisiossakin, ihmisten luokittelu ja alistaminen – siis yhtä aikaa  jotain menneisyydestä ja nykyisyydestä, mutta toivottavasti ei tulevaisuudesta.

IMG_20180606_125430__02

”Isralla oli tapana sanoa että me elimme aikaa, jolloin jokainen kivi maailmassa oli todistanut niin paljon inhimillistä julmuutta, että se riittäisi räjäyttämään maailman palasiksi.” (He hukkuvat äitiensä kyyneliin, s. 220)

 

Toukokuun koonti: luin poikkeuksellisesti sarjakuvia, mistä olen tyytyväinen ja mitä aion jatkaa. Luin Marjane Satrapin sarjakuvan Pistoja (hauska!), uusintaluin Satrapin Persepolis-sarjiksen ensimmäisen osan (koska en ole lukenut toista osaa) ja ahdistuin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvan Vihan ja inhon Internetin parissa. Tärkeä kirja, mutta olen edelleen sanaton. Tärkeäksi muistoksi jäi viimeisen sivun kuva: ”Meitä ei vaienneta!” Toukokuussa mietiskelin vielä sisällissodan tapahtumia Yksi kevät -teoksen myötä, valvoskelin flunssan kourissa ja kuuntelin ensimmäisen ja viimeisen Läckbergini (postaus tulossa dekkariviikolla), luin novelleja, jotka unohdin (anteeksi, Anna Gavalda!) ja ihastuin Ayọ̀bámi Adébáyọ̀on, jota olisin fanittanut Helsinki Litissä, jos olisin sinne päässyt, mutta jonka haastattelun onnekseni sain katsoa Yle Areenasta.

 

Kirjoista kirjoittaminen jatkuu pian, kunhan pääsen loman luku- ja kirjoitusmoodiin – paitsi jos aurinko houkuttelee ulos pyöräilemään. Tällä hetkellä herättelen lukuintoani lukemalla uudestaan Harry Potteria, ja siinäpä vierähtää jokunen tunti, vaikka päätin lukea vain viimeisen osan. Ensi viikolla on edessä jokunen tunti matkustamista, ja matkakaverina on tietysti kirjoja ja Sodankylän elokuvajuhlien katalogi.  Sodankylä-raportti on tulossa sitten seuraavalla viikolla. Kiireinen kevät jää taakse, edessä on pitkä ja leppoisa kesä!

 

Johannes Anyuru: Myrsky nousee paratiisista, Schildts & Söderströms, 2014. He hukkuvat äitiensä kyyneliin, Kustantamo S & S, 2018. Suomennos Outi Menna.

Helmet-lukuhaasteessa ujutan kirjat kohtiin 1. kirjassa muutetaan (He hukkuvat äitiensä kyyneliin -romaanissa sekä muutetaan että ollaan muuttamaisillaan maasta) ja 28. sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran. Otava 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Det var vi (2017), suomentanut Jaana Nikula.

”Kuolema on kai aina kulkenut vierelläni. Tai tuo nyt on latteasti sanottu, noin varmaan sanovat kaikki, jotka tekevät kuolemaa. Mutta haluaisin uskoa olevani erikoinen tapaus, niin kuolemassa kuin kaikessa muussakin.” (s. 9) 

Kun Olimme kerran -romaanin päähenkilö, viisikymppinen Nahid, saa kuulla sairastavansa tappavaa syöpää, hän raivostuu. ”Helvetin noita-akka”, hän ajattelee lääkäristä, joka ei lupaa paljoa elinaikaa. Miten epäreilulta lähestyvä kuolema tuntuukaan, miten hämmentävältä ja vaikealta! Teoksen kerronta on alusta asti tiivistä tunteiden mylläkkää, lyhyitä vuoropuheluita, nopeasti suuntaa vaihtavia ajatuksia, intensiivisiä kohtaamisia, ja tämä kaikki vangitsi minut täysin. Luin kirjan nopeasti, ja onhan se lyhytkin, mutta tarinassa on kirjan lyhyyteen nähden yllättävän paljon aineksia, ja siksi se ei meinaa päästää otteestaan.

Kun Nahid saa huonot uutiset, hän yhtä aikaa sekä raivostuu että ikään kuin lamaantuu. Samalla hänen ajatuksensa kulkevat muistoihin, ja kolmenkymmen vuoden takaisesta Iranista, Nahidin kotimaasta ja nuoruudesta siellä, paljastuu järkyttäviä asioita. Nuoruudessa on myös idealistista intoa ja iloa, hulluutta, ja lopulta myös pelkoa, ja Nahidin pieni perhe onkin joutunut pakenemaan Ruotsiin 1980-luvun alussa. Kun Nahid on nykyhetkessä, hän äksyilee tyttärelleen, vaikka tavallaan hän haluaisi olla kiltimpi. Hän kyllä kuulee ja näkee surun ja pahan olon, mitä hän aiheuttaa tyttärelleen, mutta silti sammakot purskahtelevat hänen suustaan. Tällä tavalla Nahidista tulee kovin inhimillinen surussaan ja kuolemanpelossaan, joka on tavallaan seurannut häntä aina. Hän ei todellakaan ole miellyttävä hahmo, mutta juuri siksi hän on niin mielenkiintoinen, koko teoksen ydin – ei ollenkaan tuttu henkilöhahmona mistään, vaikka hänessä paljon tuttua onkin. Eikä Nahid ole koko ajan vihainen ja äkeä (ainakaan ajatuksissaan), ennemminkin hän on vahva kaikissa tunteissaan.

Menneisyyden kuvailussa on hienoja välähdyksiä siitä, miten siskosjoukko elää itsenäistä elämää ja Nahid on mukana opiskelijapolitiikassa nuoruuden innolla. Näissäkin kohtauksissa on jo synkempiä varjoja, kun menneisyydestä kerrotaan tiiviisti ja kuvataan vain yksittäisiä kohtauksia. Kaikki muuttuu nuoren Nahidin elämässä äkkiä, ja lopulta tosiaan Nahid joutuu erilleen lapsuuden perheestään, sillä äiti ja siskot jäävät Iraniin, kun Nahid, hänen miehensä ja heidän pieni tyttärensä pakenevat Iranista. Pelkästään tähän pakenemisen pakkoon ja ajatukseen perheen jättämisestä taakse kiteytyy hirvittävät määrät surua ja kaipuuta, ja viimeisten Iranin-vuosien tapahtumiin myös kipua, pelkoa ja piilossa vietettyä aikaa.

”Minua katsotaan usein kuin uhria. Minun odotetaan olevan heikko ja nujerrettu, minä kun olen pakolaisnainen. En käsitä heidän ajatuksenjuoksuaan. Eivätkö he ymmärrä, että olen täällä, koska olen vahva?” (s. 80)

Nahidin tarinaan tiivistyy monen pakolaisen kokemuksia, vihjauksia siitä, millaista väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa voi olla lähdön taustalla tai millaista on joutua outoon, vieraaseen maahan, kaikkine pelkoineen ja traumoineen.  Nahid on monen muun pakolaisen tavoin joutunut kohtaamaan ennakkoluuloja, asettumaan sinne, mihin määrätään, olemaan erillään läheisistä ja tietämättä, mitä heille kuuluu. Hän jopa potee huonoa omatuntoa, sillä hän kokee hyljännensä äitinsä. Yksi koskettavista muistoista on kuvaus siitä, millaista vastaanottokeskuksessa oli – tai oikeastaan sitä ei kuvata. Kerrotaan vain lyhyestä puhelusta Iraniin, kun Nahid ei saa sanottua itkultaan mitään, tai miten hänellä on siellä Sonjansa, työntekijä, joka halaa ja itkee asiakkaittensa kanssa kaikkien erillisiä ja yhteisiä suruja. Vaikka kyseessä on vain yksittäinen maininta, jään siihenkin kiinni: on ihmeellistä, miten romaanissa muutamalla virkkeellä kuvataan taas niin paljon, paljastetaan, että kaiken surumassan alla on viipale myötätuntoa.

”Ajattelen saaren isoja puita. Ajattelen, ettei lapsenlapsestani tule samanlaista kuin minä. Hänestä tulee sellainen, jolla on juuret, ei mikään hiekkaihminen.” (s. 147)

Nahid saa elämänsä loppupolella hyviä uutisia, jolloin hänestä tulee esiin muitakin piirteitä kuin se alun raivo ja äkäisyys, varsinkin suhteessa tyttäreensä. Edelleen hän raivoaa mielessään, miksei tytär  vastaa hänen oikutteluihinsa, mutta samalla hän löytää vielä voimia yhteen taisteluun.  Syövän eteneminen on hirveää, ja on hirveää lukea siitä, mitä sairaus ihmiselle tekee – taaskaan ei ehditä kuvata paljoa, mutta tunnelma välittyy. Olimme kerran saa todella pysähtymään monen ajatuksen äärelle: siihen, miten kohtaamme toisiamme tai miten puhumme itsellemme, millaisia valintoja voimme tai emme voi tehdä. Se saa yhden pakolaisen tarinan kautta pohtimaan, millaista tuskaa ihmiset kantavat sisällään. Tunteiden myllerrys ei meinaa kaikota lukemisen jälkeen, olo on kuin vaikuttavaan elokuvaan uponneena. Edelleen ihmettelen tiiviyttä. Todellakin odotan, että kuulen tästä kirjailijasta lisää!

 

IMG_20180426_202200_009

 

Golnaz Hashemzadeh Bonde on yksi tämänkeväisen Helsinki Litin vieraista. Sinne!