Sodankylän elokuvajuhlat – onnea, taikaa, kyyneliä, ystäviä, kauneutta…

Midnight sun Film Festival eli  Sodankylän elokuvajuhlat 13.-17.6.2018

Kun on viettänyt viisi päivää Sodankylän elokuvajuhlien taianomaisessa ilmapiirissä, on vaikea palata arkeen. Siitäkin huolimatta, että Sodankylään pääsee taas ensi vuonna ja että tämä on kovin tuttu olo aiemmilta vuosilta: sekoitus haikeutta, onnellisuutta, väsymystä, keskenään limittyviä kuvia ja tunnelmia elokuvista ja keskiyön auringosta. Voi, kuinka olinkin ikävöinyt tuota tunnelmaa elokuvien ja kohtaamisten sekamelskassa! Vaikka tällä hetkellä kaipaankin lähinnä unta (ja ensi vuoden kesäkuuta pohjoisessa), lienee paikallaan kirjata muistiin muutama onnenhetki ja leffavinkki. Kaksi vuotta sitten  kirjoitin, että muistikirja olisi paikallaan leffamuistojen kirjaamiseen, mutta kirjoittamisaikaa tai keskittymiskykyä ei juuri ollut. Jaksoin sentään kirjata katsomani elokuvat listaksi ja väritellä muutaman tunnelman leffan nimen jälkeen:

IMG_20180619_144509

Muistikirjaksi valikoitui sattumalta vanha Metropolis-kantinen kirjanen, johon olin kirjoittanut toivelistaa ensimmäisistä elokuvajuhlistani vuonna 2013. Koska silloin en kirjoittanut blogiini mitään, en edes muista, kävinkö katsomassa kaikkia kirjaamiani leffoja. Tässä kuitenkin tämän vuoden leffat katsomisjärjestyksessä. Taustalla kuva The Distant Barking of Dogs -dokkarista ja täysi sarjakortti.

Olin varannut kymmenen viidestätoista leffalipusta etukäteen, vaikka ohjelma päivittyy festivaalin edetessä. Olin tyytyväinen valintoihin ja siihen, etten aivan ahnehtinut elokuvia. Viimeisenä päivänä on paljon uusintoja, joten silloin voi olla mahdollisuus nähdä jokin festareilla kehuttu elokuva, ja onkin mahtavaa, että viimeiset elokuvat olivat tänä(kin) vuonna aivan huippuja. Monta hyvää jäi vielä katsomatta.

Avajaiselokuva, tšadilaisen, nykyään Ranskassa asuvan Mahamat-Saleh Harounin A Season in France (Ranska 2018), oli tänä vuonna näkemistäni elokuvista yksi  hienoimmista ja koskettavimmista. Oman tunnelmansa elokuvakokemukseen toi myös esitystilanne: täpötäysi elokuvateatteri Lapinsuu, elokuvafanien riemu ja aplodien raiku jo tervetulotoivotusten yhteydessä ja tietysti myös vierailijoita esiteltäessä. A Season in France kertoo Ranskan pakolaistilanteesta yksilön näkökulmasta, eli aihekin jo järisyttää sekä tunteita että ajatuksia ajankohtaisuudellaan. Päähenkilö Abbas hakee turvapaikkaa Ranskasta kahden lapsensa kanssa, työskentelee torilla, joutuu muuttamaan asunnosta toiseen ja valamaan toivoa lapsiinsa, vaikka se tuntuu menetetyltä. Samoin Abbasin veli, Etienne, pyrkii rakentamaan uutta elämää Ranskassa, mutta hän ajatutuu epätoivoiseen tekoon lukuisten koettelemusten jälkeen. Tarina ja kuva rytmittelevät toiveikkaiden ja raastavien hetkien välillä, ja vakavuuden keskellä varsinkin Abbasin tytär tuo lapsenriemua – ja nostattaa siksi kyyneliä. Elokuva ei voi olla herättämättä ajatuksia siitä, mitä me voimme tehdä, mitä meidän pitäisi tehdä tässä järkyttävän eriarvoistuvassa maailmassa ja Euroopassa. Torstaina ehdin kuunnella loppuhetket aamukeskustelusta Harounin kanssa, ja siinäkin ohjaaja kertoi, miten hän haluaa elokuvissaan tuoda esille inhimillisyyden, näyttää yksilön, pohtia ihmisyyttä, ja tämä näkyy ja koskettaa A Season in France -elokuvassa. Suosittelen, vaikka (tai miksei koska) taas kyyneleitä vierii, kun mietin elokuvan loppukohtausta autioilla Calais’n rannoilla.

IMG_20180615_200124

Elokuvateatteri Lapinsuun ovien avautuessa aurinko tulvii sisään, oli vuorokaudenaika lähes mikä tahansa.

Avajaiselokuvan lisäksi erityisinä kokemuksina mieleeni jäi ohjaajavieraana olleen Katharina Wyssin todella ahdistava perhekuvaus Sarah plays a Werewolf  (Sveitsi/Saksa 2017) ja Alice Rohrwacherin sadunomainen, kaunis ja erikoinen Happy as Lazzaro (Italia/Sveitsi/Ranska/Saksa 2018). Rohrwacher oli Sodankylässä vieraana neljä vuotta sitten, ja silloin jo ihastuin hänen tapaansa kertoa tarinoita ja erityisesti kauniiseen sekä ihmisiin että maisemaan kiinnittyvään kuvaan. Elokuvan päähenkilö, Lazzaro, on erikoinen hahmo: hän on hyvä ihminen, tai ehkä ei ihminen ollenkaan. Hänessä on jotain salaperäistä, niin kuin kuvatussa tilanteessa tai ajassakin. Elokuva on kuitenkin myös ajankohtainen kuvatessaan ihmisten eriarvoisuutta ja samalla oikeastaan ajatonkin, sillä lisäksi se käsittelee ihmisen ahneutta, joidenkin taipumusta käyttää muita hyväksi ja toisaalta myös toiveita ja yhteisöllisyyttä.

Sarah plays a Werewolf on kuvattu upeassa ympäristössä Sveitsissä. Perheen isä kuljettaa tytärtään Sarahia teatteriharjoituksiin läpi jylhän maiseman, ja sekä kotona että teatteriympyröissä on synkkiä salaisuuksia, joita Sarah pyrkii käsittelemään kirjoittamisen ja näyttelemisen avulla. Elokuvan ikäraja on 12, mutta en päästäisi kovin nuorta henkilöä yleisöön, niin kuristavaa on epätasapainoisen perheen ja tyttären mielen järkkymisen ja ulkopuolisuuden kokemuksen kuvaus. Sarah on erityisen outo, jopa häiritsevä päähenkilö, josta muut henkilöt ajautuvat etäälle ja joka jää liian yksin. Kun elokuva loppuu, risteilevät synkät kuvat yhä mielessä, Sarah ei jätä rauhaan. Elokuvan nimessä on kauhuviittaus, ja vaikka kyse ei ole varsinaisesta kauhuelokuvasta, onnistuu se kauhua herättämään.

Mielenkiintoisia elokuvaelämyksiä olivat myös José Luis Guerínin In the City of Sylvia (Ranska/Espanja 2007) ja Josephine Deckerin Madeline’s Madeline (Yhdysvallat 2018), joka muuten sijoittuu sekin nuorisoteatterimaailmaan ja käsittelee identiteettiä, niin kuin Sarah plays the Werewolfkin. In the City of Sylvia oli lähes meditatiivinen maalaillessaan katumaisemaa, keskusteluja kahviloissa tai kulkua kortteleissa ja näkymiä raitiovaunusta. Erikoiset, välillä jopa säikähdyttävän kovat äänet tuovat rytmiä elokuvaan, jossa puhetta on hyvin vähän. Kuva on pääosassa, ja se on hienoa. Madeline’s Madelinessa myös erikoinen kuvaus on se, joka – yhtenä – kiinnittää katsojan tiukasti penkkiin ja pakottaa väsyneet silmät pysymään auki. Kuvat ikään kuin sekoittuvat samoin kuin päähenkilö Madelinen persoona menee sekaisin hänen näyttelijäperformanssinsa kanssa. Tunnelmaltaan elokuva on todella ahdistava, sillä henkilöistä on vaikeaa saada selvää: päähenkilö Madeline on siis 17-vuotias tyttö, joka törmää yhteen outojen aikuisten, sekä äitinsä että teatteriohjaajansa, kanssa. Tämän haluan nähdä uudestaan, vaikka en tiedä, selviääkö mysteereistä sen enempää, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma ovat todellakin uudelleenkatsomisen arvoisia.

Yksi hienoista kokemuksista oli festivaalin isossa teltassa esitetty Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri-dokumentti (2018). Paikalla oli ohjaaja ja laajahko joukko Ryhmiksessä esiintyneistä näyttelijöistä, mikä toi telttaan lisätunnelmaa – osallistuvan yleisön lisäksi. Dokumentti soljui eteenpäin, ja mikäs onkaan kuunnellessa valovoimaisten esiintyjien muisteloita ja pohdintaa, katsellessa upeaa – ja hulvatonta – näyttelijäntyötä ja teatteria. Samalla tavalla, kun elokuvajuhlilla on ihaninta aistia ylitsepursuavaa innostusta, on Ryhmäteatteri-dokumentissa läsnä jämerä rakkaus teatteriin ja työtovereihin. Miten maltankaan odottaa seuraavaa Ryhmis-näytelmää? Onneksi on kesä ja Suomenlinnan kesäteatteri vielä tältä kaudelta kokematta!

Screenshot_20180619-144844__01

Jonotustunnelmaa ison teltan edessä. Teltta vetää 900 katsojaa, joten jono venyy hyvinkin pitkäksi usein jo edellisen esityksen aikana. Jonossa aika kuluu kuitenkin sukkelasti, kun seura on hyvää ja ympärillä muita elokuvaintoilijoita.

Elokuvavalikoimissani erikoista oli se, että tänä vuonna katsoin monta dokumenttia. Ryhmiksen lisäksi näin dokumentin Idi Aminista, lapsen elämästä Ukrainassa kylässä lähellä rintamaa ja todella mielenkiintoisella tavalla animaatiota ja arkistomateriaalia yhdistävän dokumentin nuoresta miehestä, joka ajautuu osaksi palkka-armeijaa Jugoslavian sodassa (Anja Korfmel: Chris the Swiss, 2018. Sveitsi/Kroatia/Saksa/Suomi). Jostain festivaalin sivuilta ja katalogista muistan lukeneeni, että ohjelmistossa on vain erityisen merkittäviä dokumentteja, ja nämä kaikki todellakin olivat – eri tavoin.

Ukrainaan sijoittuva Simon Lereng Wilmontin Distant Barking of Dogs (Tanska/Suomi 2017) oli todella vaikuttava niin visuaalisuutensa ja äänimaailmansa kuin tietysti tarinansa osalta: dokumentissa seurataan kymmenvuotiasta Oleg-poikaa, joka asuu isoäitinsä ja myöhemmin serkkunsa kanssa Itä-Ukrainassa, sodan etulinjassa vuonna 2014. Kylän väki vähenee, mutta isoäiti pysyy juurillaan. Oleg leikkii sillä aikaa raisuja ja vaarallisiakin leikkejä autioituvassa kylässä, johon kantautuvat sodan äänet kaukaa kuin etäältä kuuluva koiran haukku.

Idi Amin -dokumentin (Barbet Schroeder: General Idi Amin Dada: A Self Portrait) absurdiudesta en meinannut päästä yli. Se on sekoitus hirmuhallitsijasta ääneen lausumattomia faktoja, teatraalista sotavoiman esittelyä ja valtavassa kehossa asuvan pikku pojan intoa – vilkuttelua elefanteille ja krokotiileille, uintikisaa,  lasten esittelyä, vaikka tuntuu, ettei päähenkilö edes muista kaikkien lastensa ikiä tai nimiä.

Synkkien kohtaloiden, fiktiivisten tai todellisten, jälkeen en voi olla mainitsematta vielä viimeistä näkemääni elokuvaa, yleisön toiveuusintakisan voittanutta Mikko Mäkelän kaunista, herkkää rakkaustarinaa A Moment in the Reeds. Taas toi esityspaikka oman mausteensa esitykseen: paikalla oli herkästi kokevaa ja reagoivaaa väkeä kylliksi, ja huokailut ja naurunremakat toivat oman mausteensa elokuvakokemukseen. A Moment in the Reeds kertoo kahdesta nuoresta miehestä, Ranskassa kirjallisuustiedettä opiskelevasta Leevistä ja vuosi sitten Suomeen saapuneesta syyrialaisesta Tareqista, jotka löytävät toisensa – tai ainakin hetkensä yhdessä – Leevin isän mökkiremontin keskellä, siis  taianomaisessa luontomiljöössä, kesäyössä.  Elokuva saa ensi-iltansa 29.6.2018, joten pian se on nautittavissa laajemminkin. Suru, rakkaus, kauneus ja epävarmuus tulevat kaikki esille tässä elokuvassa moninkin tavoin, suosittelen tätäkin laajalle yleisölle (paitsi ei kovin nuorille)!

Oma suosikkilistani vuonna 2018 festareilla näkemistäni leffoista kattaa siis suuren osan viidestätoista näytöksestä, joihin ehdin. Festarikatalogissa riittää selailtavaa ja haaveiltavaa, ja osa elokuvajuhlien elokuvista nähdään toivottavasti Orionissa tai pääkaupunkiseudun elokuvafestivaaleilla, osa tietenkin isommissakin leffateattereissa. Ensi syksynä aion kunnostautua  katsojana myös lähifestareilla, sillä monen muun muassa nyt ainakin kaksi kehuttua eteläamerikkalaista elokuvaa jäi näkemättä (Moguillansky: The Little Match Girl ja Bodansky: Just like our Parents – aamulla esitetyt elokuvat eivät tänäkään vuonna olleet mun juttu), ja toivonkin, että näkisin ne Cine Maississa syksyllä.

IMG_20180614_153441

Sodankylän keskusta jää kahden joen välille: toisella puolella virtaa Kitinen, jonka rannalle festivaaliyleisö virtaa ihailemaan keskiyön aurinkoa, toisella puolella tämä Jeesiöjoki, jonka rauhaan kuljin pari kertaa evästauolle.

Elokuvassa tarinaan uppoutuessani, kokiessani, tuntiessani ja kyynelehtiessäni olen tavallaan monenkertaisesti etäällä. Katson fiktion tai dokumentaristin rajausten läpi kauas, Ranskaan, Afrikan maihin, Ukrainaan, Jugoslavian menneisyyteen. Samalla olen kuitenkin äärellä, lähellä: olen saanut jakaa kokemuksen sanoitta tai vieruskaverin kanssa huokauksin, sitten keskusteluin. Olen astunut lähemmäksi, ottanut selvää ja kiinnostunut. Vaikka elokuvajuhlilla elokuvien kuvat ja kohtalot sekoittuvat joskus keskenään, eikä kaikkien tunnelmien ja ajatusten puimiseen ole aikaa tai jaksamista, tulee tällaisessa maratonissa vaeltaessa mietittyä ja keskusteltua paljon. Elokuvakansa kulkee hiljentymisen ja yhteisten reaktioiden sekä jaettujen ajatusten vuorottelussa – yksin ja yhdessä, etäällä ja niin lähellä monella tapaa.

IMG_20180614_004710

 

Mainokset

Klassikko herää eloon

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa (30.6.2017)
Ohjaus ja sovitus: Kari Heiskanen
Teksti: Aleksis Kivi

IMG_3608

Seitsemän veljestä on tekstinä tuttu: olen sen kahlannut kirjallisuuden perusopinnoissa, lukenut Mauri Kunnaksen koiraversiona useampaan kertaan ja vuosittain pureudumme johonkin katkelmaan oppilaiden kanssa. Teatterisovituksena en veljeksiä ole kuitenkaan koskaan nähnyt, ja nyt Ryhmäteatterin version jälkeen en taida vähään aikaan uskaltaakaan. Eilinen teatterikokemus tuulisessa Suomenlinnassa oli vaikuttava, ja se sai taas tarttumaan Kiven teokseen. Veljesten sanailu jäi mieleen näytelmästä, mutta nyt selailtuani romaania siinä on muistamaani enemmän kertovia osioita.

 

Ryhmäteatterin Seitsemän veljestä on monella tapaa vaikuttava: se on uskollinen Kiven hienolle kielelle, siinä veljesten väliset suhteet tulevat oivaltavasti esille, rytmitys toimii, ja esille nousevat niin näyttelijälahjakkuudet yksilöinä kuin joukkokohtausten koreografiat. Tunteista päällimmäisenä on riemu, ja nauru raikaa, mutta yli kolmen tunnin aikana käydään läpi tunteiden kirjoa, kiitos Kiven koskettavan tarinan. Esitys ei tosin tunnu kolmituntiselta, vaan aika laukkaa. Kun tarina on tuttu, loppupuolella jo surettaa, että kohta joudun hyvästelemään veljekset, mutta tosiaan, Kiven tekstissähän he elävät.

 

Hyvän omantunnon linnakkeeseen rakennettu lavastus on tällä kertaa yksinkertainen. Lautalattia muuntuu kuitenkin Jukolan talosta muiksikin sisätiloiksi ja saunaksikin, ja välillä ollaan metsässä, pellolla, hiidenkivellä. Kun veljekset muuttavat Impivaaraan, täyttyy lava kuusista, joita siirrellään pirtin noustessa. Lavastus on välillä melkein kuin oma ohjelmanumeronsa, niin kuin tässä kohtauksessa, ja lavasteiden siirtelyyn osallistuvat kaikki näyttelijät luontevasti kohtauksen muuttuessa toiseksi.

 

Veljekset luonteenpiirteineen tulevat nopeasti tutuiksi, varsinkin Juhani ja Eero sekä Aapo alkupuolella. Juhani on eniten äänessä, niinhän se on kai romaanissakin, ja Eero tietenkin pyrkii näpäyttämään veljiään aina kuin vain siihen on mahdollisuus. Eero on ollut suosikkihahmoni tarinassa, vaikka hänessä tämä ilkeilijäpuoli onkin. Nyt näytelmässä suosikikseni nousi Aapo, ja pidin muuten myös siitä, kuinka kaksoisveljekset Aapo ja Tuomas olivat kovin samannäköisiä (alussa heidät tunnisti lähinnä siitä, että heillä oli eriväriset housut ja Tuomas on se, joka ei juuri puhele). Juhani oli tässä versiossa liioitellun pihalla, vaikka sellainenhan hän kai Kiven kuvauksessakin on. Vauhtia ja sanallista ilotulitusta piisasi erityisesti Juhanin hahmon ansiosta! Erityisesti sykähdytti Juhanin lukemaan oppiminen – sinnikkyys palkitaan!

Mahtavat näyttelijät tekivät tästä näytelmästä elämyksen. Juhanin näyttelijä Santtu Karvonen heittäytyi tilanteeseen kuin tilanteeseen täysillä, pysäyttämättämänä, täysin Juhanina, ja Simeonin hahmosta upean vakavuuden, hulluuden ja lempeyden sekoituksen teki Eero Ojala. Naisrooleja ei paljoa tietenkään ollut, kun päähenkilöitä ol se seitsemän miestä, mutta naiset saivat hienoja kohtauksia, suosikkinani kohtaus, jossa rääväsuuteinitytöt puivat maailmanmenoa, mutta muuttuivat kuvitelmiemme mukaisiksi suomineidoiksi, suloisiksi laululintusiksi, kun paikalle temmeltää joukko veljeksiä (jotka siis olivat saaneet päähänsä kosia kaikki Männistön muorin ihanaa Venlaa – voi sentään heidän kosiopuheitaan!).

 

Joukkokohtauksissa mukana olivat naisten lisäksi Toukolassa veljeksiä esittänyt mainio joukko. Yhdessä näyttelijäpoppoo onnistui upeissa musiikkikohtauksissa: esimerkiksi lopussa koskettava Sydämeni laulu sai naurusta vuotavat silmät tihrustamaan vielä vähän lisää kyyneliä, ja Jukolan paluujuhlissa yhteinen tanssi muuntui nopeasti Juhanin ja Venlan häävalssiksi. Suosikkikohtaukseni, suuri lukujuhla, yltyi jopa kohti karnevaalitunnelmaa, kun yleisö nauroi kippurassa järjettömille aapislauseille ja lopulta hurrasi ja taputti yhdessä impivaaralaisten kanssa.

 

Ryhmäteatterin kesäteatteri oli siis taas yksi kesäni kohokohdista – hyytävältä tuulesta ja villasukkavarustuksesta huolimatta. Hyvän omantunnon linnakkeessa tunnelma oli mahtava jo ennen esityksen alkamista katsojien kietoutuessa viltteihin, esityksen aikana heinäpaalit pöllysivät ensimmäisiin riveihin ja yleisö oli mukana, mistä todisteina toimivat naurunpyrskähdykset ja kikatuskohtaukset vastakkaisessa katsomossa.

IMG_3626

Kotimatkalla nyökkäsin kiitoksen Aleksis Kivelle Rautatietorilla. Totta puhuen: lähetin lentosuukkoja, huudahdin: “Kiitos, Aleksis!” Kiitos kirjailijalle älyttömän hienosta, ikuisuuden kestävästä tekstistä ja tuhat kiitosta Ryhmäteatterin työryhmälle tekstin herättämisestä eloon.

Kesäyön uni Suomenlinnassa

Ryhmäteatterin Kesäyön uni, 8.7.2016, Suomenlinna

Alkuperäisteos William Shakespeare, suomennos Lauri Sipari

Ohjaus Esa Leskinen

image

Mikäpä olisikaan parempi hetki nautiskella Shakespearen iki-ihanasta klassikkonäytelmästä kuin kesäinen ilta? Ja parempi paikka tämän tarinan taian kokemiselle kuin Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnake? Kiitos Ryhmäteatteri upeasta teatterielämyksestä!

 

Retki Suomenlinnan kesäteatteriin on melkein jo perinne – ryhmäteatterin näytelmävalinnat ja toteutukset kesäteatterissa ovat osuneet vuosi toisensa jälkeen, ja jos näytelmä ei ole vetänyt aina Kesäyön unen lailla imuunsa, Ryhmiksen toteutuksissa saa aina nauttia ainakin upeasta näyttelijäntyöstä. Nyt nautin täysin sydämin kaikesta, nauroin ja nautin!

 

Kesäyön uni on täynnä mielikuvituksen leikkiä, rakkautta, juonittelua ja leikkiä, onpa mukana teatteria ja vähän valtapeliäkin. Se on minulle nuoruudesta rakas näytelmä, ja vaikka en nyt ehtinyt sitä lukeakaan, sain huomata, että Ryhmäteatterin toteutus oli todella uskollinen aluperäistekstille (no, siis suomennokselle, en ole lukenut tätä englanniksi). Oi sitä riimittelyä! Tämä teksti pitääkin  lukea vaikka heti ensi kesänä! Kesäyön unessa on paljon nopeaa vuoropuhelua, ja seuralaiseni mukaan jutusta kiinni pääsemisessä oli apua siitä, että olin selostanut perusidean jo teatterikaveria mukaan houkutellessani.  Oletan, että tarinaan pääsee kohtuullisen helposti mukaan, vaikkei teksti olisikaan tuttu, tai ainakin voi nautiskella hullunkurisista henkilöhahmoista, jos juonenkäänteet ihmetyttävät liikaa. Henkilögalleria on hurmaava, ja Ryhmistä kiitänkin roolituksesta, joka toi henkilöistä hienosti pieniäkin vivahteita esille – ja toi uusia piirteitä moneen kohtaukseen. Minna Suuronen on upea Titania, Robin Svarström paikallaan sekä nössykkänä Theseuksena että särmempänä Oberonina, ja Sari Mällisen Puck on valloittava. En nyt luettele kaikkia näyttelijäsuorituksia, vaikka kaikkia haluaisinkin kiittää. Mahtavaa teatteria, upeita hahmoja, hurmaavia ylilyöntejä!

 

Olin lukenut pari kritiikkiä näytelmästä, mutta sivusilmällä, sillä halunnut niiden liikaa ohjata omaa kokemustani. Hesarin kritiikissä kehuttiin ainakin puvustusta ja musiikkia, ja niihin ei olisikaan voinut olla kiinnittämättä huomiota. Puvustus oli riemukas ja hieno. Keijukaiskuninkaallisten olemus oli upea, keijut olivat söpöjä (tämä on positiivinen kommentti!), ateenalaisten asustus oli raikkaan persoonallista. Erityisesti ihastuin Hermian matkavarustukseen – kun Hermia ja Lysander pakenevat Ateenasta, on Hermialla matkatyyny ja tekoturkis, joka sopii hyvin metsässä nukkujan peitoksikin. Lysanderin teinipojan pukineet pipoineen ja henkseleineen taas sopivat vahvistamaan Noora Dadun luomaa hitusen epävarmaa teinipoikaa. Ja Helena oli, miten sen nyt sanoisi, elegantti?

 

Ateenalaisten työläisten kohtaukset, näytelmä harjoituksineen, ovat kokonaisuuden hersyvimpiä kohtia. Voi William, minkä tyypin loitkaan kirjoittaessasi Nikolai Perän hahmon! Teatterilaiset saavat aikaiseksi kappaleen, jossa pelätään yleisöä niin paljon, että kaikki on äärimmäistä sekoilua ”porologeineen”, kiltteine petoineen ja elävine lavasteineen. Ja voi mikä teatterikuolema, asialla taasen Perä (Jarkko Pajunen).

 

Näytelmä kesti väliaikoineen 2,5 tuntia, ja aika meni kuin siivillä. Kokonaisuudessa oli antia monella eri tasolla, ja hienojen puitteiden lisäksi tämä toteutus kannattaa nähdä jo tekstinkin vuoksi. Hyvän omantunnon linnakkeeseen suuntaavalle vinkiksi, että pukeutua kannattaa lämpimästi, vaikka katsomossa onkin vilttejä tarjolla. Ja naiset: väliajalla on nykyään aiempaa enemmän vessoja tarjolla linnakkeen takana.

Asioita, joista pidän

teatterissa

– napakasta rytmistä

– yllättävistä roolituksista

– toistosta (sopivissa määrin)

– videotehosteista ja -taustoista

– läsnäolevista, taitavista näyttelijöistä

Ryhmäteatterin Supernaiivissa

– näyttelijöistä (kaikki)

– Ylermi Rajamaasta (erityisesti ja erityisesti tässä näytelmässä)

– listoista

– roolituksista

– Börrestä, joka pelasti toisen näytöksen

– Robin Svartsrömistä, joka sopii ihan mihin vaan rooliin

– polkupyöristä

– ajankohtaisuudesta

– alitajuntakohtauksista

– Minna Suurosesta kaikissa rooleissa, mutta erityisesti Einsteinina

teatteriretkissä

– hyvästä ruuasta (Alppitori, suosittelen)

– seurasta

– väliaikahaahuilusta

– yhteisestä naurusta

(Ryhmäteatterin Supernaiivi 28.10.2014)