Suljettujen ovien takana

Sadie Jones: Kotiinpaluu. 2015, Otava. Alkuperäisteos The Outcast (2008), suomentanut Marianne Kurtto.

 

Suljettujen ovien takana vaietaan. Ovet kätkevät taakseen väkivaltaa, mustelmia, vaatteiden peitossa olevia ruhjeita. Suljettujen ovien takana juodaan, yleensä vasta puolenpäivän jälkeen, yleensä liikaa.

 

Suljettujen ovien ulkopuolella hymyillään, tervehditään ja valitaan puolet. Ja vaietaan.

 

Sadie Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu alkaa vuodesta 1957. Romaani kertoo Lewis Aldridgesta, joka vapautuu tuona vuonna vankilasta, ja sitten Lewisin tarinaa keritään auki lapsuudesta tähän kotiinpaluun hetkeen. Vankila-ajasta ei kerrota. On aika ennen vankilaa, lapsuus, hikinen kymmenvuotiaan kesä, joka loppuu äkisti äidin kuolemaan. Sitten kuvataan tasapainotonta, reunaltavaa nuoruutta, edetään hetkeen, joka vie vankilaan. Alun hetkestä kuljetaan Lewisin matkassa muutama viikko, jotka todistavat ulkopuolisuutta, kun seurataan päähenkilön elämää, mutta nämä viikot paljastavat myös yhteisön mädäntyneisyyden – viimeistään.

 

Lewis asuu isänsä ja äitinsä, ja myöhemmin isän ja tämän uuden vaimon kanssa Waterfordin kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Kylän voimahahmo on Lewisin isän, Gilbertin, työnantaja Dicky Carmichael. Carmichaelien tyttäret, ihana ja ihannoitu Tamsin ja sisarensa varjoon jäävä Kit ovat tärkeitä henkilöitä tarinassa, ja Kitin näkökulma välähtää muutaman kerran kerronnassa. Carmichaelin perhe on äärimmäinen esimerkki siitä, miten kulissien takana kärsitään – ja vaietaan. Kärsijänä on eritoten Kit, joka lapsena oppii olemaan hiljaa.

 

Tunnelma romaanissa on uhkaava. Ei koko ajan, mutta pääosin. Alussa hämmentää se, miten lapsiin suhtaudutaan, mutta tarinan edetessä etäinen, kylmä suhtautuminen kohdistuu kaikkiin. Yhteiselo on kullattua, hyvinvointi kulissia. Isäänsä portilla odottava poika saa kokea isän turhautumisen, pojan ikävä ja epävarmuus vaietaan. Ahdistavaa, kyllä! Eikä Lewisin äitipuolenkaan osa ole helppo. Vaikka Lewis on pääosassa, on toinen ulkopuolinen juurikin Alice, nuori äitipuoli, joka aikansa jaksaa sietää ja yrittää. Mielenkiintoinen – ja surullinen – hahmo on myös Carmichaelin nuorempi tytär Kit, joka ei suostu asettumaan tytönrooliinsa.

 

Romaanin alkuperäinen nimi on The Outcast, hylkiö, ja sellainenhan Lewis on, jo lapsesta saakka. Ulkopuolisuudesta tarinassa paljolti onkin kyse. Suomenkielinen nimi on onnistunut omalla tavallaan – koti on tärkeä tarinan perheille, ja kotiin palaavat niin Lewis kuin aiemmin hänen isänsä. Lewisin kotiinpaluu ei ole toivottu, mutta mihin muualle ihminen, olkoonkin hylkiö, haaksirikkoutunut, osaton palaisi?

 

”Vankilassa ollessaan, kun hän oli antanut ajatustensa vaeltaa, hän oli usein miettinyt erilaisia elämiä joita oli katsonut sivusta tai joista oli kuullut puhuttavan: liikemiehen, baarimikon, muusikon, siivoojan, vankilavirkailijan ja poliisin elämää. Mutta kun hän katsoi tulevaisuuteen, häntä ei ollut olemassa. Hänelle ei ollut paikkaa. Hän oli haaksirikkoutunut.

Ero nykyiseen oli se, että hän oli koko aiemman elämänsä ajan ajatellut, että isä ja Dicky ja Tamsin ja kaikki nuo maailmassa hyvin pärjäävät ihmiset eivät olleet haaksirikkoutuneita, mutta nyt hän tiesi että he ovat. Näytti siltä kuin he kaikki eläisivät särkyneessä, pahassa maailmassa — .” (s. 319)

 

Advertisement

Rakkautta ja teatteria

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta, Otava 2015. Suomentanut Marianna Kurtto. Luin e-kirjana.

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -romaani houkutteli minua monesta syystä. Tietysti rakkaus – teoksen nimessä siis. Sitten Lontoo, minulle vieläkin kokematon mysteeri, jonne aion vielä päästä ja johon teos minut nyt kuljetti. Ennen kaikkea kuitenkin teatteri.

Ehkä rakkaus oli totta -romaani kertoo teatteri-ihmisistä. Päähenkilö Luke kehittyy käsikirjoittajaksi, Paul on tuottaja ja Leigh näyttämömestari. Yksi keskeisistä henkilöistä, Nina, on näyttelijä, näyttelijän tytär ja teatterituottajan vaimo. Teatterimaailma onkin tarinan miljöö, jossa koetaan, kohdataan, solmitaan ja sotketaan suhteita, juonitaan ja muserrutaan. Teatteri on myös se, joka saa osakseen eniten rakkautta. Vaikka odotin teokselta nimen perusteella rakkaustarinaa, rakkauden sijaan esille nousi intohimo (eikä pelkästään teatteria vaan myös henkilöitä kohtaan). Toki lukija saa vihjeitä mahdollisista rakastumisista ja yhteentörmäyksistä, mutta esimerkiksi yksi henkilöistä ajautuu kylmään edustusavioliittoon, toisten välillä on koko ajan jotain, mutta mitään ei tapahdu. Tietysti ystävien välinen rakkaus on keskeinen teema Ehkä rakkaus oli totta -teoksessa, joten rakkauksista ei tarinaan uppoava lukija jää paitsi.

Paulin intohimo teatteria kohtaan korostuu, kun hänen perheestään ja isän odotuksista kerrotaan hieman. Leighin äiti vilahtaa kuvioissa ja puheissa, mutta Leighin helpotukseksi hyvin lyhyen hetken. Luken taustaa avataan enemmän, tarinahan pyörähtää käyntiin (lyhyen nykyhetken kuvan jälkeen) Luken lapsuudesta ja pienestä Sestonista, ennen kuin hän ja muut tarinan henkilöt kohtaavat Lontoossa vuonna 1970-luvun alussa. Ja henkilöhahmojen perheet ovat poissa, kun nämä kolme ystävystä ikään kuin perustavat oman yksikkönsä. Kunnes tunne – rakkaus, intohimo? – sekoittaa pakan. Nina on toinen päähenkilöistä, ja Luken ja Ninan tiet risteävät useaan otteeseen, ennen kuin he lopulta tapaavat ja jäävät toisiinsa koukkuun. Nämä sattumalta tapahtuvat kohtaamiset, ei siis pelkästään Luken ja Ninan välillä, kietovat tarinan henkilöt tiiviimmin yhdeksi rakkausromaanin henkilöjoukoksi, vaikka tietysti tiiviissä teatteripiireissä liikkuvat henkilöt törmäisivät muutenkin. Sattumat tuovat romaaniin ihanan kevyttä romantiikkaa, olkoonkin, että ne ovat osoittelevia. Tästä saan kuitenkin tekosyyn liittää teoksen Helmet-kirjastojen lukuhaasteen kohtaan ”Lue klassinen rakkausromaani”, vaikka tosiaankaan tarinassa ei ole kyse pelkästään rakkauden tavoittelusta.

Teatterityöläisen elämä ei näyttäydy teoksessa kovinkaan hohdokkaana. Surullisen Ninan taustalla kummittelee teatterimaailman kilpailun tai omien unelmien epärealistisuuden katkeroittama äiti, joka haluaa nähdä tyttärensä täyttämässä hänen menettämäänsä paikkaa estradeilla mutta joka näkee etenemisen olevan mahdollista vain oikeiden petien kautta. Nuoret Luke, Paul ja Leigh ovat mukana luomassa omaa teatteriaan, Graftia, ja tekevät töitä epävarmoissa oloissa, tasapainoillen ailahtelevien ohjaajien ja käsikirjoittajien toiveiden mukaan ja pääosin ilman palkkaa.  Ninan pidempään kestävä kiinnitys Säilö-näytelmään ei sekään ole pelkästään  auvoista, eikä sekään, kun pariskunnan Leigh ja Paul työvuorot osuvat limittäin niin, ettei yhteistä aikaa työn ulkopuolella ole (eikä siis töissäkään yhteisen Graft-teatterin jälkeen).

Ehkä rakkaus oli totta kertoo myös tarinan lahjakkuudesta. Kun Luken käsikirjoittajan taidot tulevat esille, saa tarina uuden käänteen, ja nuoren lupauksen kuvaus sekoiluineen (rakkaus!) on raastavaa. Luken hahmo ei todellakaan ole rakastettava: hän on epävarma, tunteittensa viemä, tahditon – ja onneton. Kirjoittamisesta tai sen seurauksista on kuitenkin mielenkiintoista lukea: Luken näytelmät Paperinpaloja ja Harhautus saavat hehkutusta, ne tekisi mieli tietysti lukea, ja tietystikin ne ovat fiktiota ja ihania aukkoja muuten melko tarkassa kerronnassa. Luke on käsikirjoitustensa suhteen epävarma, hän muokkaa niitä, ei päästäisi käsistään, ja tämä on pääasiassa kaikki, mitä romaanin lukija saa tietää niitä ylistävien ystävien ja kiittävien kritiikkien lisäksi.