Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017.

FullSizeRender (6)

Pidin todella paljon Selja Ahavan edellisestä romaanista Taivaalta tippuvat asiat ja olinkin innoissani, kun kesällä huomasin Ahavalta ilmestyvän uuden teoksen. Julkaisun alla kirjaa ja kirjailijaa esiteltiin laajassa jutussa Hesarin Kuukausiliitteessä, ja mielenkiintoni hieman hälveni – en ehkä olisi halunnut tietää ennalta niin paljoa, vaikka en olisikaan voinut suojella itseäni kuulemasta, mihin mies katoaa, ja minua jännitti, osaanko nauttia kielestä ja kerronnasta (koska niistä edellistä teosta lukiessani todella pidin!) vai ajattelenko koko ajan: ”Onko tämä  totta?” tai: ”Tältäkö se ehkä tuntui juuri Kirjailijasta?” Tietysti ajattelin vähän sitäkin, mutta kylläpä aiheen käsittely laajeni yleisemmällekin tasolle. Sitä paitsi pidän autofiktiosta. Eikä ennakkotieto tässä tapauksessa haitannut lainkaan, mutta se olisi ehkä haitannut, jos en olisi tarttunut tähän juuri tässä hetkessä.

”Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on.”

 

Mies katoaa siis muutokseen, naiseksi. Se ei voi olla salaisuus tai yllätys, vaikkei sitä takakannessa paljastetakaan, joten aloitan siitä. Tästä teoksesta ei oikein voi puhua mainitsematta sukupuolta tai ajattelematta sitä, miten erikoinen tilanne syntyykään, kun ihminen joutuu muuttamaan niin paljon pysyessään kuitenkin samana, ehkä enemmän itsenään. Sillä eihän ihminen katoa, eihän mies voi kadota, kun minäkertoja kerran hänet tapaa, eikä ole hautaa, on yhteisiä asioita, on elämä. Tässä tarinassa ei kuitenkaan kerrota muuttuvasta vaan naisesta, joka kulkee muutoksessa mukana ja koittaa ymmärtää ja selvitä.

Miehen muutosta ja naisen ajatuksia kuvataan täysin minäkertojan näkökulmasta käsin. Romaani on kuin päiväkirja numeroimattomine sivuineen, toistuvine sanaryppäineen, muistoineen, kehää kiertävine ajatuksineen. Päähenkilön ajatteluun sekoittuu kuitenkin tuulahdus satojen vuosien takaa mereltä, uudelta mantereelta. Välillä nimittäin kuvataan Kristoffer Kolumbuksen (tai Cristoforo Colombon, Cristovão Colomin, Cristobal Colonin tai Christophorus Columbuksen, häilyvyyttä ja lipeämistä tässä nimessäkin) matkaa Amerikkaan, sitä, miten Kolumbus halusi uskoa omaan käsitykseensä maailmasta ja miten tämä käsitys mureni, vaikka sitä kartoin ja sanoin yritettiin pitää koossa ja olemassa. Samalla tavalla kuva ja käsitys miehestä liukuu pois – on jotain tuttua, joka liittää henkilön siihen muistoon ja menneeseen, joka oli, ja on uusi maailma, uusi ihminen ja uusi sosiaaliturvatunnus.

Kolumbuksesta kertovat jaksot ovat aluksi erillisiä, mutta Kolumbuksen tarinan sanat alkavat limittäytyä päähenkilön tarinaan ja toisin päin, niin kuin merenpohjan hiekka sekoittuisi aallokossa veteen. Tai samalla tavalla kuin irralliset asiat limittyvät ajatuksissa, kun kaikki on kesken, jäsentymättä, mahdollisuuksina, yhtä aikaa olematta ja olemassa.

”On hetkiä, jolloin kaikki muuttuu. Isä oviaukossa, saari horisontissa, aamuinen lause keittiössä,

mies, nainen, pöytä, kuppi,

öitä joiden jälkeen punatukkainen herääkin valkoisin hiuksin.”

Koskettavaa tarinassa on minäkertojan hämmennys ja suru, ajatus siitä, miten osa menneisyydestä tavallaan katoaa. Vaikka olisi helppo sanoa, että muistothan elävät, eivät ne enää elä, kun muisto on muuttunut toiseksi, eikä muiston henkilöä enää ole. Ei tämä ole sama asia kuin ero tai leskeksi jääminen, nainen pohtii: ”Ensin mieheni ostaa samanlaisen takin kuin minulla. Sitten samanlaiset saappaat. Sitten hatun. Tämä nainen, joka söi mieheni, nakertaa nyt minua.” Minäkertojan kotiin kylään tupsahtaneella naisella on entisen puolison varpaat, hän on eri ihminen mutta samalla sama.

Naisen tarinasta kipeämmän tekevät ulkopuolisten ajatukset ja sanat, vaikka ne myös lohduttavat tai ainakin pyrkivät siihen. Elämä menee eteenpäin, mutta mitä jo itse on aivan eksyksissä siinä, etsimässä rantaa, kuikuilemassa taivaalle niin kuin Kolumbus, piirtämässä epätoivoisesti karttaa, jossa nimet ovatkin vääriä.

”Meistä on tullut näköalajyrkänne, jonka reunaa tullaan tuijottamaan. Täällä puhaltaa vieras tuuli, pudotus on huima, ja maisema vetää vakavaksi. Ihmiset seisovat turvakaiteen takana ja haluavat puhua syvällisiä.”

 

Lukiessani Ennen kuin mieheni katoaa -romaania unohdin oikeastaan Hesarin laajan jutun ja sen, että näin voi olla oikeasti tapahtunut, että varpaat ja leikkaukset ja muutot olisivat totta tai että tämä on jonkun oma tarina. Sillä kun ei ole merkitystä toisin kuin sillä, miten hienosti henkilökohtainen taipuukin taiteeksi, joka koskettaa ja vavisuttaa.

 

 

Mainokset

Oikea Tupla Jätti Potti ja muita sattumuksia

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat. Gummerus, 2015. Kansi (upea!): Jenni Noponen.

image.jpeg

Taivaalta tippuvat asiat on alkuvuoteni lukukokemus. Ihastuminen ei yllättänyt niin kuin tarinan monet, toisinaan absurditkin, käänteet, ihastun nimittäin useinkin kirjallisuudessa kieleen, tarinoihin, henkilöhahmoihin, mihin milloinkin, ja tämä omalaatuinen sattumusten kokoelma sykähdytti, itketti, lohdutti ja nauratti. Taitavasti  rakennettu lapsen näkökulma kosketti ja värisytti erityisesti teoksen ensimmäisessä osassa, ja keskimmäisen osan kirjeenvaihto toi kerrontaan oman, keinahtelevan rytminsä. Neljäs osa pohditutti tarinallisuudesta, kolmas kosketti sattuman viedessä elämän jo ehkä ennen syntymää. Romaanissa on siis neljä osaa, joista ensimmäisessä ja viimeisessä näkökulma on Saaran, perheen lapsen, joka elää sattumusten piinaamien aikuisten keskellä, ajattelee hurmaavasti omiaan, tarkkailee – ja kasvaa.

Ehkä meidän perheen loput ovat aina huonoja. Ehkä me siksi pidimme Poirotista. Poirot olisi varmasti tehnyt remontit valmiiksi, lukenut iltasadut loppuun, vieraillut täti Vaahtokarkin luona ja selittänyt jokaisen kuoleman kunnolla. Sen juonissa ei ollut mitään turhaa, eikä sen vaatteissa ollut kasvuvaraa. (s. 221)

Taivaalta tippuvat asiat kertoo suurista epäonnista, onnista tai sattumista, jotka osuvat henkilöiden tielle. Vaikka sattumukset ovat epätodennäköisiä, ja kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten ne ujuttautuvat henkilöiden elämään jopa toistamiseen tai useamminkin, voi sattumien kautta ajatella ihan tavallisen elämän kiemuroita. Sitä, miten epäreilua elämä joskus on, tai sitä, miten onnellinenkin sattuma voi suistaa ihmisen raiteiltaan. Tarinassa toiseen kertaan samalle henkilölle osuva loton jättipotti tainnuttaa voittajan pitkäksi aikaa ja pakottaa synkkiinkin pohdiskeluihin siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. ”Minuun iski merkillinen syyllisyys. Ikään kuin olisin mennyt leikkimään jollain ilman lupaa. Mutta enhän ollut tehnyt mitään väärää! Olen lotonnut aina, en halunnut lopettaa. Pidän arvonnan jännittämisestä. Pidän siitä, kun pallot putoilevat. Elämässä on kovin vähän mitään muuta säännöllistä”, kirjoittaa Annu miehelle, joka vetää salamoita puoleensa kuin noiduttuna. Tässä katkelmassa (teoksessa s. 117) nousee esiin lämmin huumori – vaikka henkilöhahmot ovat keskellä myllerryksiä, Annun veljen vaimo nimittäin on juuri kuollut saatuaan päähänsä taivaalta tippuneen asian, elämän järjettömyys ja henkilöhahmojen suhtautuminen elämiinsä tuovat myös hymyn lukijan huulille.

Elämä, sellaisena kuin se tässä teoksessa esitetään, ei ole selkeärakenteinen tarina, eikä se sellainen ole tietenkään muutenkaan. Olisipa mukava löytää selityksiä elämän selittämättömyyksiin, jotain sellaista, mitä Annun kirjeenvaihtokaverin kyläläisetkin hahmottelevat, jotta ei tarvitsisi elää tässä kaiken epävarmuudessa. Taivaalta tippuvat asiat on siinä mielessä lohdullinen tarina, että kaikelle ei todellakaan tarvitse etsiä selityksiä, että elämä vaan on sellaista, tällaista, tuollaistakin, yllättävää ja sitten aika tylsää. Mies, jota salamat eivät jätä rauhaan, kirjoittaa Annulle: ”Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa, kuinka vieras ja tuntematon meri on. Sillä ei ole muistia eikä omaatuntoa. Vähän niin kuin salamat. Eivät ne minua jahtaa. Eivät ne muista, mihin ne ovat aiemmin iskeneet, eikä niitä kiinnosta.” (s. 131)

Sitä joskus erehtyy murehtimaan sattumanvaraisen epäonnen kohdalla, että muka sen jotenkin olisi aivan itse aiheuttanut, siis silloinkin, kun kyse varmaan ihan oikeasti on sattumasta, sellaisesta, jonka sattumiseen luulisi tarvitsevansa jotain yliluonnollisia voimia. Niin kuin ei ole tässäkään tarinassa kyse mistään epärealistisesta, sallinen omankin elämäni  sattumat jatkossa hieman myötätuntoisemmin. Ja onnenkantamoiset otan ilolla vastaan!