Huoli ja huolenpito

Alina, Kansallisteatteri

Rooleissa: Anna Valpuri, Pyry Nikkilä ja Pirjo Lonka

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoitus: Elli Salo

Skenografia: Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Harri Kejonen

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

Elli Salon  kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Alina on intensiivinen, lyhyt mutta monella tavalla täysi näytelmä: se alkaa jo katsomon täyttyessä, kun valkoisella lavalla istuu nainen, joka heti valojen sammuttua alkaa puhua kuin tuttavalle. Yhtä aikaa kerrotaan monesta, monta tasoa asettuu limittäin, ja tiheässä esityksessä näyttäytyvät toivo ja toivottomuus, huoli ja huolenpito, silmien sulkeminen ja näkeminen, etäinen ja läheinen…

Aiheeltaan näytelmä on raastava. Se  kertoo sisarusten välisestä siteestä, jossa toinen, tässä tapauksessa päähenkilö Alina (Anna Valpuri), on tiukasti kiinni, vaikka suhde on epätasapainoinen ja vahingollinen. Alinan veli (Pyry Nikkilä) on päihderiippuvainen, ja Alina on valmis huolehtimaan hänestä, ottamaan aina kotiinsa, jäämään huolehtimaan, laittamaan vastaan, pelastamaan ja lohduttamaan. Oma elämä ja oma minä jäävät sivuun, salaan, varmaan tarkoituksellakin, sillä kaikkea ympäröi häpeä, huoli ja sääli, joista ei oikein voi puhua. Oikeasti mikään ei tietenkään ole salassa – terveydenhoito tietää, poliisi tietää, ystävät tietävät, mutta Alina jää tilanteeseensa yksin. Yksinäisyydestä syntyykin näytelmän surullinen juonne, kun sisaruussuhteen hyvä näyttää olevan  vain riivittyjä muistoja.

Alina on monella tavalla vähäeleinen esitys, vaikka teatterin keinoja on hyödynnetty täyttämään melko tyhjää lavaa, jolla pääosin on vain kaksi näyttelijää. Omapohjassa tarina ja henkilöt tulevat lähelle, ja tunteita, ajatuksia ja niiden kaaosta kuvataan takaseinään heijastuvin sanoin  ja kirjaimin, mikä mahdollistaa tapahtumien näyttämättömyyden ja toisaalta joidenkin asioiden näyttämisen pelkästään nimeämällä. Lavastus on vain valkeita kuutioita ja taustaa, puvustus pääasiassa valkoisen eri sävyjä (päähenkilöt) ja harmaata (sivuhenkilöt, joita kaikkia esittää Pirjo Lonka). Valkoinen tuntuu jollain tavalla etäännyttävältä, se vie ikään kuin persoonallisuutta pois näytelmän henkilöiltä, häivyttää paikat ja asiat, joista pitäisi puhua tai joiden äärelle pysähtyä. Monella tavalla näytelmä puhuukin yleisemmällä tasolla elämän hankaluuksista, joilla joskus ei ole nimeä tai joista ei saa kiinni, jotka yritetään häivyttää taustalle tai peittää puhumalla muusta.

Kokonaisuus on tiivis, ja tunnetila värisee vielä esityksen jälkeen. Vaikka lavalla kaikki on pientä, laajenee tarina itseään suuremmaksi juuri laajan tunneskaalan vuoksi. Tarinan intensiivisyys ja erityisesti pääroolin näyttelijän Anna Valpurin läsnäolo pakottavat eläytymään esitykseen, vaikka monessa kohtauksessa välähtää ahdistus, jota haluaisi paeta. Näytelmän kirjoittaja Elli Salo kertoi ennen ennakkonäytöstä, että hän halusi käsitellä huolta ja sääliä, ”tahmeita” tunteita, jotka eivät sysää tapahtumia eteenpäin ja siksi ovat ehkä hieman hankalia draamassa. Tahmaisuus ei kuitenkaan ole negatiivinen asia näytelmässä tai näytelmän ominaisuus, vaan tunteet kiinnittyvät kliiniseen näyttämöön ja seuraavat sieltä teatterin ulkopuolelle  loppukesäiseen iltaan esityksen jälkeen.

Kuva: Kansallisteatteri / Mitro Härkönen

 

Alinan ensi-ilta oli Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä 28.8.2019. Näin ennakkonäytöksen bloggariklubin kutsumana, kiitos lipusta ja elämyksestä!

Advertisement

Kolme päivää, kolme sisarusta

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018.

”Hytti on tavallisesti täynnä elämää. Jokaisessa penkissä istuu puhaltajamestari, jonka ympärillä pyörivät vanhempi ja nuorempi puhaltaja, kolme lasimassaa uunista noutavaa postipoikaa, formupoika sekä kantaja, jonka tehtävä on viedä valmiit lasit kyyluuniin jäähtymään.” (s. 69)

Pintti, mänki, koopa, puhalluspilli – erikoiset sanat vievät Tommi Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen maailmaan. Jussi, Helmi ja Raili, sisarukset, ovat eläneet elämänsä, lapsuudesta tarinassa kuvattuun aikuisuuteen lasitehtaan ympärille rakentuneessa kylässä, ja Pintissä heidän elämäänsä seurataan kolmen päivän aikana vuosina 1949-1951. Jokaisessa päivässä on eri näkökulma, ensin Jussin, sitten Helmin ja viimeisenä Railin. Vaikka kerronta keskittyykin näihin kolmeen päivään, takaumissa avataan myös mennyttä – kadonnutta isää, Railin piipahdusta Helsingissä, Helmin rakastumista ja Jussin rankkaa syrjityn, hulluksi leimatun elämää.

Pintin taustalle piirtyy luonnostelma lasinpuhalluksen maailmasta. Välillä kuva tarkentuu, ja erikoiset sanat saavat selityksensä, vaikka lasinpuhalluksen ympärillä pysyy sille kuuluva mystisyyden kehä. Toki tarinassakin painotetaan, että lasinpuhalluksen salat eivät kuulu kaikille, eivät naisille varsinkaan, vaikka sota-aikana myös naiset pääsevät tälle alueelle tehtaassa. Muutoin heille on paikkansa hiomossa tai muissa töissä, ja joka tapauksessa töitä riittää, jos niitä tehdä haluaa.

Lasiin ja lasinpuhallukseen, terävyyteen, haurauteen, turhuuteen, hienouteen, kauneuteen, vaarallisuuteen ja salaperäisyyteen, rinnastuukin lopulta paljon, niin kuin kirjan nimessäkin mainittuun pinttiinkin. Pintti on siis lasijätettä, jota lasinpuhalluksesta syntyy ja jota on kuulemma tehtaan ympäristö täynnä. Pintti ei kuitenkaan ole pelkästään jätettä, sillä pinttimurskaa käytetään osana lasinvalmistusmassaa. Pintti myös kummittelee Jussin näyissä, ja tällä on vaikutuksensa moneen. On asioita, jotka viiltävät kuin lasi, ja lasinhaurasta on joskus elämäkin. Tehdasmiljöö myös tuntuu monella tavalla vaaralliselta, varsinkin kun Helmi joutuu ottamaan pienen tyttärensä Saaran mukaan töihin.

Kinnusen aiemmat romaanit, Neljäntienristeys ja Lopotti, vaikuttivat tarkkuudellaan, ja ihmiskohtaloiden, omaa tietään kulkeneiden tai yhteisön valtavirrasta hieman syrjässä eläneiden, koskettava kuvaus on myös jäänyt häilymään lukumuistoissani. Pintissäkin yksi henkilöistä miettii, miten lasikylän väki asettuisi jonoon ja missä kunkin paikka tässä arvojärjestyksessä olisi, missä oma, ja esimerkiksi Raili saa kuulla rumia puheita ja kokea syrjintää, Jussista puhumattakaan. Lisäksi tässä romaanissa on samaa haikeutta ja surumielisyyttä kuin vaikkapa Neljäntienristeyksestä muistelen, ja se syntyy ehkä siitä, että lukiessa on pakko olla päähenkilöhahmojen puolella, kun päähenkilöiden osa yhteisössään ei ole helppo. Jokaisella henkilöllä on tämän lisäksi oma haavansa tai arka kohtansa, menetys tai suru, mikä vaikuttaa elämään – ei kuitenkaan pelkästään latistavasti, mikä on aika lohdullista, koska tunnelma Pintissä on pääosin synkkä ja surullinen. Paljon on tässä myös pysähdyttävää ajateltavaa: perheestä, sodan vaikutuksista, sisaruudesta, rakkaudesta, erityisyydestä ja yhteisöistä vaikkapa. Romaania voikin lukea monella tavalla. Voi ihmetellä lasin mystisyyttä ja pohdiskella tiiviin, suljetun yhteisön ahtautta, voi ihailla Kinnusen kerrontaa ja kieltä, kykyä pysähtyä ja tarkentaa, tai voi uppoutua tunteella ihmiskohtaloihin. Tai kaikkea tätä.

—

Astun tämän kirjan myötä metsäpolulle ja aloitan metsähaasteen, vaikka kirja ei sinänsä metsästä kerrokaan vaan tosiaankin tehdasmiljööstä. Yhden päähenkilöistä, Jussin, kautta kuitenkin kuvataan kuitenkin ihmisen kykyä nähdä ympäristö ja yksityiskohtia tarkasti, ja Jussin katse kohdistuu myös metsään lasikylän reunamilla (ja onko Suomessa kylää, joka ei uppoaisi metsän keskelle?).

”Veli osoittelee välillä metsään päin ja paljastaa sisarilleen metsän salaisuuksia: osoittaa heitä valtavan kuusen rungolta tarkkailevaa oravaa tai kääntää läheisen paatsaman lehteä ja näyttää, miten sen alapuolella perhosentoukka syö itseään aikuiseksi.” (prologista, jossa ollaan sisarusten lapsuudessa)

Talvilukemistossa kesän hehkua ja haikeutta

Vuoden pimeimmän ajan jäädessä minuutti minuutilta taakse kirjapinoistani käsiini tarttuivat kaksi kesäistä kirjaa. Taina Latvalan viime syksynä ilmestynyt Venetsialaiset on herkkä tarina jo aikuisten sisarusten välisistä suhteista ja salaisuuksista, Jillian ja Mariko Tamakin This One Summer puolestaan hauska, ravisteleva ja elämää pursuava kuva hetkestä, kun lapsuus jää taakse niin kuin lapsuuden kesätkin.  Muuta yhteistä näillä ei äkkiseltään olekaan kuin kesän hehku, Latvalassa jo loppumaisillaan, Jillian ja Mariko Tamakin sarjakuvaromaanissa täytenä, hersyvänä, hikisen epämukavana ja lähes loputtomana joutilaisuuden aikana. Ehkä kesissä, niin fiktiivisissä kuin todellisissakin, kuitenkin on jotain samaa, näissäkin mökki, joka osoittautuu monella tavalla merkitykselliseksi niin sarjakuvan Rosen perheen kuin Latvalan romaanin keskushahmojen Iiriksen, Paulan ja Elinan tarinoissa. Omista lapsuuden kesistä muistan paljon samaa kuin Tamakien sarjakuvassa: olen saanut lipua järvessä tuntikausia, huoletta, antaa ajan kadota, päivien vaihtua uusiksi. Ehkä samoin on ollut Latvalan romaanin siskosten kesissä, jossain ihan muualla. Nyt istun hämärtyvässä tammikuun illassa ja huomaan kaipaavani kesään. En mökille, mutta kesään, tekemättömyyteen, valoon ja lämpöön. Samalla olen tyytyväinen kirjojeni (ja kesäunelmieni) keskellä.

Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu ihastutti minut monisärmäisyydellään. En muista tarkkaan novelleja, mutta jollain tavoin Venetsialaiset-romaanista jää sama tunne – ”novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä”, kirjoitin kokoelmasta, ja itse asiassa novellikokoelman aloittaa Viimeinen kesä -niminen novelli, jonka mieluusti lukisin nyt uudelleen. Venetsialaisissa on kyse kesän lopusta, siitä, miten moni asia loppuu tai loppu ainakin huomataan. Kolme sisarusta, Iiris, Paula ja Elina, ovat päättäneet viettää kesän viimeisen illan mökillä. Kesä siis aivan konkreettisesti loppuu. Sisarukset elävät erillään, hyvin erilaisia elämiään, ja myös heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ovat hyvin erilaisia. Elina nuorimpana on usein jäänyt pikkusisaren rooliin, jopa nyt aikuisena, Iiriksellä on eri äiti kuin kahdella muulla ja siksi erilainen lapsuus, ja Paula on sisaruksiinsa verrattuna äärimmäisen käytännöllinen –  kun kaksi muuta liihottavat, seikkailevat ja sotkeentuvat, Paula pelastaa. Tarinan sidosaine on sisarusten jo aiemmin kuollut isä ja sisarusten suhde toisiinsa, vähän myös isään ja mökkiinkin.  Tapahtumat tiivistyvät yhteen iltaan, kun rannoilla syttyvät tulet jäähyväisiksi kesälle, mutta kerronta liikkuu menneeseen, asioihin, joista sisarusten olisi pitänyt puhua jo paljon aiemmin. Vaikka kesän hetkessä ja sisarusten kohtaamisessa on paljon iloa, on läsnä myös salaisuus, lukittu laatikko ja puhumattomus, ja samoin on sisaruksilla omat varjoisammat puolensa, tyytymättömyytensä, vaikeutensa. Hienoa onkin, miten tavallaan vähäeleisesti kerrotaan yhtä aikaa paljon. Enemmän tässä kuitenkin on haikeutta ja surua, muistoista venetsialaisyön loppuun saakka. Kesä loppuu, ja niin loppuu moni muukin samassa.

”Awago Beach is this place. Where my family goes every summer. Ever since… like… forever.” (This One Summer, ensimmäiset sivut) 

Toisella tavalla kesän loppu on läsnä This One Summer -sarjakuvaromaanissakin, vaikka suurimmaksi osaksi aurinko paistaa ja järven vesi räiskyy, ja pyörällä pääsee lähikauppaan, jossa tullaan melkein tutuiksi myyjän kanssa. Päähenkilöt, ystävykset Rose ja Windy, ottavat askelia lapsuudesta kohti teini-ikää vertailemalla tissejään, katselemalla yöllä kauhuelokuvia ja tilaamalla isoäidiltä drinkit. Päivät täyttyvät haahuilusta ja retkistä kaupalle salakuuntelemaan paikallisen nuorison kriisejä, ja Rosen idylliä rikkoo myös kriiseily kotipiirissä. Vaikka kyseessä on lapsuuden(lopun) kuvaus, ja suurimpana kohderyhmänä on nuoret ja varhaisteinit, Windyn ja Rosen ikäiset ehkäpä, laajempaa lukijakuntaa koskettanee juuri kesäkuvaus, jossa vuorottelevat leppoisa ja vakava, helle ja päiviä kestävä sade, tylsyys ja riemu. Kesäriemujen keskellä käsitellään myös vakavampia aiheita.

This One Summer on hyvin kuvapitoinen sarjakuva, jossa kuvat rytmittyvät kesäpäivien lailla satunnaisesti – välillä aukeamalla tapahtuu paljonkin, välillä kuvattuna on hetki tai ajatus, joskus vain ääni. Windyn tanssiesitys on riemukas: liike on kuvattu Windyn jamittelevana hahmona, joka hilluu ympäriinsä tanssin lumoissa, kun Rose istuu pysähtyneenä keskellä kuvaa. Kuvat ovat muutenkin tunnetilojen ja tunnelmien osalta ilmaisuvoimaisia, niin kuin vaikkapa tämä pulikointiaukeama, johon tiivistyy joko pitkä uintirupeama tai useampikin:

Tämä ihana pieni sarjakuvakirja sekä naurattaa että itkettää, ja juuri tunnelmoinnissa on sen ydin. En meinannut päästää tätä kultahippusta käsistäni, mutta ehkä on etsittävä Tamakien muuta tuotantoa, tai muita mahtavia sarjiksia tämän vuoden lukemistoihin.

Latvalaltakin minulla on vielä luettavaa. Pidän hänen tyylistään, ja Venetsialaisissa ihastuttivat sekä henkilöt että tarinan rakentuminen menneisyyden ja kuvatun yhden illan etemisen vuorotteluna. Jollain tavoin haikeaa tunnelmaa luo myös kieli, välillä lyhyt, toteava virke, välillä lyhytsanainen vuoropuhelu, joka ei koskaan jatku pitkään. Niin kuin ei jatku kesäkään, kummassakaan näistä. This One Summer jättää kuitenkin tyttömäisen kikattavan jäljen.

– – –

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava, 2018.

Jillian Tamaki, Mariko Tamaki: This One Summer. First Second Books, 2014.