Sodankylän elokuvajuhlat – onnea, taikaa, kyyneliä, ystäviä, kauneutta…

Midnight sun Film Festival eli  Sodankylän elokuvajuhlat 13.-17.6.2018

Kun on viettänyt viisi päivää Sodankylän elokuvajuhlien taianomaisessa ilmapiirissä, on vaikea palata arkeen. Siitäkin huolimatta, että Sodankylään pääsee taas ensi vuonna ja että tämä on kovin tuttu olo aiemmilta vuosilta: sekoitus haikeutta, onnellisuutta, väsymystä, keskenään limittyviä kuvia ja tunnelmia elokuvista ja keskiyön auringosta. Voi, kuinka olinkin ikävöinyt tuota tunnelmaa elokuvien ja kohtaamisten sekamelskassa! Vaikka tällä hetkellä kaipaankin lähinnä unta (ja ensi vuoden kesäkuuta pohjoisessa), lienee paikallaan kirjata muistiin muutama onnenhetki ja leffavinkki. Viime vuonna kirjoitin, että muistikirja olisi paikallaan leffamuistojen kirjaamiseen, mutta kirjoittamisaikaa tai keskittymiskykyä ei juuri ollut. Jaksoin sentään kirjata katsomani elokuvat listaksi ja väritellä muutaman tunnelman leffan nimen jälkeen:

IMG_20180619_144509

Muistikirjaksi valikoitui sattumalta vanha Metropolis-kantinen kirjanen, johon olin kirjoittanut toivelistaa ensimmäisistä elokuvajuhlistani vuonna 2013. Koska silloin en kirjoittanut blogiini mitään, en edes muista, kävinkö katsomassa kaikkia kirjaamiani leffoja. Tässä kuitenkin tämän vuoden leffat katsomisjärjestyksessä. Taustalla kuva The Distant Barking of Dogs -dokkarista ja täysi sarjakortti.

Olin varannut kymmenen viidestätoista leffalipusta etukäteen, vaikka ohjelma päivittyy festivaalin edetessä. Olin tyytyväinen valintoihin ja siihen, etten aivan ahnehtinut elokuvia. Viimeisenä päivänä on paljon uusintoja, joten silloin voi olla mahdollisuus nähdä jokin festareilla kehuttu elokuva, ja onkin mahtavaa, että viimeiset elokuvat olivat tänä(kin) vuonna aivan huippuja. Monta hyvää jäi vielä katsomatta.

Avajaiselokuva, tšadilaisen, nykyään Ranskassa asuvan Mahamat-Saleh Harounin A Season in France (Ranska 2018), oli tänä vuonna näkemistäni elokuvista yksi  hienoimmista ja koskettavimmista. Oman tunnelmansa elokuvakokemukseen toi myös esitystilanne: täpötäysi elokuvateatteri Lapinsuu, elokuvafanien riemu ja aplodien raiku jo tervetulotoivotusten yhteydessä ja tietysti myös vierailijoita esiteltäessä. A Season in France kertoo Ranskan pakolaistilanteesta yksilön näkökulmasta, eli aihekin jo järisyttää sekä tunteita että ajatuksia ajankohtaisuudellaan. Päähenkilö Abbas hakee turvapaikkaa Ranskasta kahden lapsensa kanssa, työskentelee torilla, joutuu muuttamaan asunnosta toiseen ja valamaan toivoa lapsiinsa, vaikka se tuntuu menetetyltä. Samoin Abbasin veli, Etienne, pyrkii rakentamaan uutta elämää Ranskassa, mutta hän ajatutuu epätoivoiseen tekoon lukuisten koettelemusten jälkeen. Tarina ja kuva rytmittelevät toiveikkaiden ja raastavien hetkien välillä, ja vakavuuden keskellä varsinkin Abbasin tytär tuo lapsenriemua – ja nostattaa siksi kyyneliä. Elokuva ei voi olla herättämättä ajatuksia siitä, mitä me voimme tehdä, mitä meidän pitäisi tehdä tässä järkyttävän eriarvoistuvassa maailmassa ja Euroopassa. Torstaina ehdin kuunnella loppuhetket aamukeskustelusta Harounin kanssa, ja siinäkin ohjaaja kertoi, miten hän haluaa elokuvissaan tuoda esille inhimillisyyden, näyttää yksilön, pohtia ihmisyyttä, ja tämä näkyy ja koskettaa A Season in France -elokuvassa. Suosittelen, vaikka (tai miksei koska) taas kyyneleitä vierii, kun mietin elokuvan loppukohtausta autioilla Calais’n rannoilla.

IMG_20180615_200124

Elokuvateatteri Lapinsuun ovien avautuessa aurinko tulvii sisään, oli vuorokaudenaika lähes mikä tahansa.

Avajaiselokuvan lisäksi erityisinä kokemuksina mieleeni jäi ohjaajavieraana olleen Katharina Wyssin todella ahdistava perhekuvaus Sarah plays a Werewolf  (Sveitsi/Saksa 2017) ja Alice Rohrwacherin sadunomainen, kaunis ja erikoinen Happy as Lazzaro (Italia/Sveitsi/Ranska/Saksa 2018). Rohrwacher oli Sodankylässä vieraana neljä vuotta sitten, ja silloin jo ihastuin hänen tapaansa kertoa tarinoita ja erityisesti kauniiseen sekä ihmisiin että maisemaan kiinnittyvään kuvaan. Elokuvan päähenkilö, Lazzaro, on erikoinen hahmo: hän on hyvä ihminen, tai ehkä ei ihminen ollenkaan. Hänessä on jotain salaperäistä, niin kuin kuvatussa tilanteessa tai ajassakin. Elokuva on kuitenkin myös ajankohtainen kuvatessaan ihmisten eriarvoisuutta ja samalla oikeastaan ajatonkin, sillä lisäksi se käsittelee ihmisen ahneutta, joidenkin taipumusta käyttää muita hyväksi ja toisaalta myös toiveita ja yhteisöllisyyttä.

Sarah plays a Werewolf on kuvattu upeassa ympäristössä Sveitsissä. Perheen isä kuljettaa tytärtään Sarahia teatteriharjoituksiin läpi jylhän maiseman, ja sekä kotona että teatteriympyröissä on synkkiä salaisuuksia, joita Sarah pyrkii käsittelemään kirjoittamisen ja näyttelemisen avulla. Elokuvan ikäraja on 12, mutta en päästäisi kovin nuorta henkilöä yleisöön, niin kuristavaa on epätasapainoisen perheen ja tyttären mielen järkkymisen ja ulkopuolisuuden kokemuksen kuvaus. Sarah on erityisen outo, jopa häiritsevä päähenkilö, josta muut henkilöt ajautuvat etäälle ja joka jää liian yksin. Kun elokuva loppuu, risteilevät synkät kuvat yhä mielessä, Sarah ei jätä rauhaan. Elokuvan nimessä on kauhuviittaus, ja vaikka kyse ei ole varsinaisesta kauhuelokuvasta, onnistuu se kauhua herättämään.

Mielenkiintoisia elokuvaelämyksiä olivat myös José Luis Guerínin In the City of Sylvia (Ranska/Espanja 2007) ja Josephine Deckerin Madeline’s Madeline (Yhdysvallat 2018), joka muuten sijoittuu sekin nuorisoteatterimaailmaan ja käsittelee identiteettiä, niin kuin Sarah plays the Werewolfkin. In the City of Sylvia oli lähes meditatiivinen maalaillessaan katumaisemaa, keskusteluja kahviloissa tai kulkua kortteleissa ja näkymiä raitiovaunusta. Erikoiset, välillä jopa säikähdyttävän kovat äänet tuovat rytmiä elokuvaan, jossa puhetta on hyvin vähän. Kuva on pääosassa, ja se on hienoa. Madeline’s Madelinessa myös erikoinen kuvaus on se, joka – yhtenä – kiinnittää katsojan tiukasti penkkiin ja pakottaa väsyneet silmät pysymään auki. Kuvat ikään kuin sekoittuvat samoin kuin päähenkilö Madelinen persoona menee sekaisin hänen näyttelijäperformanssinsa kanssa. Tunnelmaltaan elokuva on todella ahdistava, sillä henkilöistä on vaikeaa saada selvää: päähenkilö Madeline on siis 17-vuotias tyttö, joka törmää yhteen outojen aikuisten, sekä äitinsä että teatteriohjaajansa, kanssa. Tämän haluan nähdä uudestaan, vaikka en tiedä, selviääkö mysteereistä sen enempää, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma ovat todellakin uudelleenkatsomisen arvoisia.

Yksi hienoista kokemuksista oli festivaalin isossa teltassa esitetty Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri-dokumentti (2018). Paikalla oli ohjaaja ja laajahko joukko Ryhmiksessä esiintyneistä näyttelijöistä, mikä toi telttaan lisätunnelmaa – osallistuvan yleisön lisäksi. Dokumentti soljui eteenpäin, ja mikäs onkaan kuunnellessa valovoimaisten esiintyjien muisteloita ja pohdintaa, katsellessa upeaa – ja hulvatonta – näyttelijäntyötä ja teatteria. Samalla tavalla, kun elokuvajuhlilla on ihaninta aistia ylitsepursuavaa innostusta, on Ryhmäteatteri-dokumentissa läsnä jämerä rakkaus teatteriin ja työtovereihin. Miten maltankaan odottaa seuraavaa Ryhmis-näytelmää? Onneksi on kesä ja Suomenlinnan kesäteatteri vielä tältä kaudelta kokematta!

Screenshot_20180619-144844__01

Jonotustunnelmaa ison teltan edessä. Teltta vetää 900 katsojaa, joten jono venyy hyvinkin pitkäksi usein jo edellisen esityksen aikana. Jonossa aika kuluu kuitenkin sukkelasti, kun seura on hyvää ja ympärillä muita elokuvaintoilijoita.

Elokuvavalikoimissani erikoista oli se, että tänä vuonna katsoin monta dokumenttia. Ryhmiksen lisäksi näin dokumentin Idi Aminista, lapsen elämästä Ukrainassa kylässä lähellä rintamaa ja todella mielenkiintoisella tavalla animaatiota ja arkistomateriaalia yhdistävän dokumentin nuoresta miehestä, joka ajautuu osaksi palkka-armeijaa Jugoslavian sodassa (Anja Korfmel: Chris the Swiss, 2018. Sveitsi/Kroatia/Saksa/Suomi). Jostain festivaalin sivuilta ja katalogista muistan lukeneeni, että ohjelmistossa on vain erityisen merkittäviä dokumentteja, ja nämä kaikki todellakin olivat – eri tavoin.

Ukrainaan sijoittuva Simon Lereng Wilmontin Distant Barking of Dogs (Tanska/Suomi 2017) oli todella vaikuttava niin visuaalisuutensa ja äänimaailmansa kuin tietysti tarinansa osalta: dokumentissa seurataan kymmenvuotiasta Oleg-poikaa, joka asuu isoäitinsä ja myöhemmin serkkunsa kanssa Itä-Ukrainassa, sodan etulinjassa vuonna 2014. Kylän väki vähenee, mutta isoäiti pysyy juurillaan. Oleg leikkii sillä aikaa raisuja ja vaarallisiakin leikkejä autioituvassa kylässä, johon kantautuvat sodan äänet kaukaa kuin etäältä kuuluva koiran haukku.

Idi Amin -dokumentin (Barbet Schroeder: General Idi Amin Dada: A Self Portrait) absurdiudesta en meinannut päästä yli. Se on sekoitus hirmuhallitsijasta ääneen lausumattomia faktoja, teatraalista sotavoiman esittelyä ja valtavassa kehossa asuvan pikku pojan intoa – vilkuttelua elefanteille ja krokotiileille, uintikisaa,  lasten esittelyä, vaikka tuntuu, ettei päähenkilö edes muista kaikkien lastensa ikiä tai nimiä.

Synkkien kohtaloiden, fiktiivisten tai todellisten, jälkeen en voi olla mainitsematta vielä viimeistä näkemääni elokuvaa, yleisön toiveuusintakisan voittanutta Mikko Mäkelän kaunista, herkkää rakkaustarinaa A Moment in the Reeds. Taas toi esityspaikka oman mausteensa esitykseen: paikalla oli herkästi kokevaa ja reagoivaaa väkeä kylliksi, ja huokailut ja naurunremakat toivat oman mausteensa elokuvakokemukseen. A Moment in the Reeds kertoo kahdesta nuoresta miehestä, Ranskassa kirjallisuustiedettä opiskelevasta Leevistä ja vuosi sitten Suomeen saapuneesta syyrialaisesta Tareqista, jotka löytävät toisensa – tai ainakin hetkensä yhdessä – Leevin isän mökkiremontin keskellä, siis  taianomaisessa luontomiljöössä, kesäyössä.  Elokuva saa ensi-iltansa 29.6.2018, joten pian se on nautittavissa laajemminkin. Suru, rakkaus, kauneus ja epävarmuus tulevat kaikki esille tässä elokuvassa moninkin tavoin, suosittelen tätäkin laajalle yleisölle (paitsi ei kovin nuorille)!

Oma suosikkilistani vuonna 2018 festareilla näkemistäni leffoista kattaa siis suuren osan viidestätoista näytöksestä, joihin ehdin. Festarikatalogissa riittää selailtavaa ja haaveiltavaa, ja osa elokuvajuhlien elokuvista nähdään toivottavasti Orionissa tai pääkaupunkiseudun elokuvafestivaaleilla, osa tietenkin isommissakin leffateattereissa. Ensi syksynä aion kunnostautua  katsojana myös lähifestareilla, sillä monen muun muassa nyt ainakin kaksi kehuttua eteläamerikkalaista elokuvaa jäi näkemättä (Moguillansky: The Little Match Girl ja Bodansky: Just like our Parents – aamulla esitetyt elokuvat eivät tänäkään vuonna olleet mun juttu), ja toivonkin, että näkisin ne Cine Maississa syksyllä.

IMG_20180614_153441

Sodankylän keskusta jää kahden joen välille: toisella puolella virtaa Kitinen, jonka rannalle festivaaliyleisö virtaa ihailemaan keskiyön aurinkoa, toisella puolella tämä Jeesiöjoki, jonka rauhaan kuljin pari kertaa evästauolle.

Elokuvassa tarinaan uppoutuessani, kokiessani, tuntiessani ja kyynelehtiessäni olen tavallaan monenkertaisesti etäällä. Katson fiktion tai dokumentaristin rajausten läpi kauas, Ranskaan, Afrikan maihin, Ukrainaan, Jugoslavian menneisyyteen. Samalla olen kuitenkin äärellä, lähellä: olen saanut jakaa kokemuksen sanoitta tai vieruskaverin kanssa huokauksin, sitten keskusteluin. Olen astunut lähemmäksi, ottanut selvää ja kiinnostunut. Vaikka elokuvajuhlilla elokuvien kuvat ja kohtalot sekoittuvat joskus keskenään, eikä kaikkien tunnelmien ja ajatusten puimiseen ole aikaa tai jaksamista, tulee tällaisessa maratonissa vaeltaessa mietittyä ja keskusteltua paljon. Elokuvakansa kulkee hiljentymisen ja yhteisten reaktioiden sekä jaettujen ajatusten vuorottelussa – yksin ja yhdessä, etäällä ja niin lähellä monella tapaa.

IMG_20180614_004710

 

Mainokset

Sodankylän elokuvajuhlien onnenhetket

Sodankylän elokuvajuhlat,

Midnight Sun Film Festival, Sodankylä 15.-19.6. 2016

image.jpeg

Reilu viikko sitten palasin leffamaratonista ja unenomaisista hetkistä vuorokaudenajattomassa Sodankylässä: 17 elokuvanäytöstä, vielä useampi elokuva (osa elokuvista lyhäreitä), muutamia tunteja unta vuorokaudessa, lukematon määrä ihania kohtaamisia, kesäyön ihailua, ihmeellistä luontoa… Onnea. Paljon olen taas kokenut ja eläytynyt, paljon jo unohtanut. Monesti mietin, että muistikirjasta olisi apua, jos elokuvista aion kirjoittaa, mutta tyydyn haahuiluni kunniaksi kirjaamaan ylös vain muutaman hetken. Eikä tärkeää olekaan muistaa yksityiskohtia – niitä pulpahtelee mieleen läpi kesän unessa ja valveilla. Ja kaikesta koetusta ei nyt tarvitsekaan syntyä kokonaisuutta.

 

Viime vuonna olin ehkä nukkunut enemmän, kun muisti pelasi vielä festarin jälkeen (enkä sännännyt heti festarin jälkeen viikoksi pyöräilemään ja mökkeilemään). En tainnut ahnehtia näin montaa elokuvaakaan, mutta en olisi voinut mitään jättää poiskaan. Erityisesti viimeisen päivän leffamaratoni oli mahtava sukellus hienojen kuvien, tunnelmien ja tarinoiden maailmaan: viisi näytöstä, kaikki yhtä lyhäriä lukuun ottamatta sykähdyttäviä elokuvakokemuksia! Elokuvajuhlat myös innoittavat uusiin näkemisiin, niin paljon olisi hienoja elokuvia kokematta. Syksyn pimeitä iltoja odottelen sekä syksyn ensi-iltoja – ja kesäöisiä hetkiä sohvalla elokuvan äärellä. Ehkä hieman lyhyempi maraton onkin pian edessä, vaikkapa Almodovaria.

Koska en pysty kokonaisuuksiin, kirjaan tähän muutaman muiston. Aloitan suosikistani Almodovarista.

 

Elokuva, joka kosketti

Almodovarin edellinen leffa, Matkarakastajat, oli hömppä. Hyvä, hauska, mutta hömppä, vähän pettymys. Silti odotin Julietaa, jännitin, saanko edes lippua, ja saanko lopulta elämyksen. Sain! Julieta oli yksi parhaimmista elokuvista juhlilla: rakastan Almodovarin elokuvien visuaalista maailmaa, espanjaa, henkilöitä, tarinoita. Julieta kertoo äideistä ja tyttäristä. Se kertoo myös rakkaudesta, syyllisyydestä ja hajonneista perheistä. Se kertoo masennuksesta, siitä, mitä perheessä voi käydä, kun yksi järkkyy. Äitien ja tyttärien kuvaukset ravistelivat, ja juoni kulki traagisesta kohdasta toiseen. Henkilöhahmot ovat keskiössä, tärkeitä, omalaatuisia, särmikkäitä ja rakastettavia – niin kuin aina Almodovarin elokuvissa. Tässä elokuvassa Julietan hahmo erityisesti, mutta myös sivuhenkilöissä on särmää: erityisesti mieleeni jäi etäinen kodinhoitaja, joka epäluuloisuudessaan oli jopa huvittava.

 

Elokuva perustuu kriitikon sanoin hyvinkin uskollisesti Alice Munron kolmeen novelliin (Tilaisuus, Pian ja  Hiljaisuus kokoelmassa Karkulainen), mutta Almodovar on vienyt tarinan Kanadasta Espanjaan, ja päähenkilö Juliet/Julieta on ainakin alkupuolella hyvinkin erilainen novellissa ja elokuvassa. En ollut lukenut kuin 1,5 novellia (matkalukeminen jäi festivaalikatalogin varjoon), ja oikeastaan olen tyytyväinen, etten ollut antanut novellien vaikuttaa minuun liikaa ennen Almodovarin näkemystä. Koitan ehtiä kirjoittaa Munrosta lähiaikoina lisää, nyt pysyttelen vielä elokuvissa.

 

Tunturi

Tällä elokuvajuhlareissulla pääsin näkemään myös tunturin. Kävin nukkumassa yhden yön Luostolla, joka olisikin ihana majapaikka, jos leffafani malttaisi olla poissa teltoista ja elokuvateattereista vähän kauemmin… Yöllisellä automatkalla aurinko paistoi taustapeiliin. Porot olivat nukkumassa. Joka suuntaan näkyi avaraa, jylhää luontoa. Luostolta kulkee festaribussi päivittäin, mutta olin tyytyväinen, ettei  Sodankylän ja Luoston väliä tarvinnut kulkea useammin. Perinteeksi muodostuneessa koulumajoituksessa uni tuli hyvin, ja kulku leffaan kesti vartin verran.

image.jpeg

 

Musiikki, laulu ja tanssi

Elokuvamusiikkiin kiinnitin huomiota erityisesti Dagur Kárin elokuvissa. Elokuvat eivät kertoneet musiikista, mutta musiikki toi oman tunnelmansa moneen kohtaukseen. Varsinainen musiikkielämys oli kuitenkin dokumentti Saimaa-ilmiö vuodelta 1981, sillä elokuva esitettiin suuressa teltassa karaoke-esityksenä (suuren maailman nimitys olisi sing-along), jossa esilaulajana oli Ismo Alanko. Esilaulajaa ei sinänsä olisi edes tarvittu (paitsi Ismo Alanko tietysti mukaan tunnelmaan!), sillä yleisö lauloi, hihkui, tanssi ja eli koko dokumentin ajan mukana. Dokumentissahan on tähän päivään saakka kestäneitä hittejä Hassisen koneelta, Epuilta ja Juicelta. Musiikin ja tunnelman lisäksi dokumentti oli mielenkiintoinen nähdä nyt pitkän tauon jälkeen uudestaan, sillä onhan siinä ajankuvaakin, vaikka näkökulma on suomirockissa. Ilta oli kokonaisvaltainen elämys, ja tunnelma jäi vellomaan. Onneksi superelämyksen jälkeen ei ollut enää elokuvia sille illalle!

 

Dokumentit

Vaikuttavia dokumentteja näin näillä juhlilla jopa neljä! Gianfranco Rosin Fire at Sea (Fuocoammare 2016) kertoo Italian Lampedusan saarella asuvasta pojasta sekä muutamasta saarelaisesta ja kuvaa samalla siirtolaisten saapumista saarelle, jonka kautta kuljetaan muualle Eurooppaan. Kerronta keskittyy muutaman saarelaisen puuhiin, mutta välillä ollaan merellä. Ja silloin tunnelma muuttuu: hätä on huuto, kun maissa se on vain epämääräinen ahdistus.

Viimeinen elokuvani oli Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa. Elokuva sai Suomen-ensi-iltansa Sodankylässä, ja onneksi se äänestettiin myös yleisön toiveuusinnaksi. Tunnelma elokuvateatteri Lapinsuussa oli harras, ja tarina kolttasaamelaisista ja ranskalaisesta kirjailijasta imaisi mukaansa maailmaan, josta tiedän aivan liian vähän. Kansojen juurille -haasteeseen osallistujat, katsokaa myös tämä elokuva!

 

Kielten sorinaa

Rosin dokumentti Fire at Sea oli aiheeltaan ja sisällöltään äärimmäisen koskettava. Se toi maailman kriisit lähelle, se näytti kuvan lapsesta myllerryksen rajamailla. Kun en kyennyt sulattamaan kauheuksia, kuuntelin italiaa, nautin kielestä, joka on tuttu vain elokuvien kautta. Sukelsin pois päivänpolttavista aiheista myös syventyessäni seuraavaan elokuvaan, Nanni Morettin Mia Madren (2015) tarinaan, ja nautin taas italiasta, vaikka suru pisaroi tässäkin elokuvassa, nyt henkilökohtaisella tasolla. Mia madre kertoo tyttärestä, joka joutuu kohtaamaan äitinsä lähestyvän kuoleman. Mia madre on elokuva vanhenemisesta, kuolemasta ja elokuvastakin, ja yksityiskohtana mainittakoon, että siinä viitataan yhteen suosikkielokuvaani, Berliinin taivaan alla.

Ainoa pitkäveteiseksi ja ahdistavaksikin elämykseksi äitynyt elokuva oli unkarilaisen Zoltán Huszárikin Sindbad – suuri rakastaja (1971), jota katsoessani kuitenkin pääsin nautiskelemaan siitä ilosta, että ymmärsin sanan jos toisenkin unkaria. Tarina oli mielenkiintoinen, samoin toteutus välähtelevine leikkauksineen, ja ehkä olisin saanut enemmän elokuvasta irti, jos olisin antanut synkän unenomaisuuden viedä mennessään.

Moni näkemäni elokuva siis innoitti taas kieliopintojen pariin. Haluaisin näiden juhlien jälkeen kerrata espanjaa, oppia italiaa, ehkä ranskaakin…

 

Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme?

Saimaa-ilmiöstä jäi soimaan monikin laulu, mutta nämä säkeet pulpahtelivat monenkin elokuvan jälkeen. Elokuvat todellakin veivät ties mihin: menneeseen, fiktiivisten ihmisten todentuntuisiin elämiin, joissa toinen ei ymmärrä toista, eri elämäntilanteisiin, ikuisiin kysymyksiin ihmisyydestä. Kuun metsän Kaisa -dokumentin jälkeen huokaisin: miten vähän tiedänkään, miten paljon haluaisin tietää! Ja miten paljon voin saada elokuvista (ja kirjoista tietysti myös…).  Kiitos Sodankylä!

image.jpeg

 

Islanti!

Pakko on lopuksi osallistua vielä Islanti-huumaan: islantilainen elokuvaohjaaja Dagur Kári oli yksi elokuvajuhlien erikoisvieraista. Kävin kuuntelemassa häntä aamukeskustelussa, jossa puhuttiin – tietysti – myös jalkapallosta. Jalkapalloon Kári suhtautuu intohimoisesti, samoin elokuviinsa, ja iloni oli nähdä kolme hänen elokuvaansa. Kaksi niistä vei Islannin maisemiin, ja varsinkin Kárin Virgin mountain (Fúsi 2015) oli yksi suosikeistani. Se kertoo lämminsydämisesti miehestä, joka on jäänyt äidin nurkkiin mutta joka astuu muutosten virtaan.

 

 

Keskiyön aurinko ja muita ihmeitä Sodankylän elokuvajuhlilla

Kun saavuin kolmatta kertaa Sodankylän elokuvajuhlille, tuntui aluksi niin tutulta: samat putiikit pääkadun varrella, hyväksi koettu koulumajoitus kahvintuoksuineen, tutut naamat lipputiskeillä – sekä asiakkaissa että asiakaspalvelijoissa. Silti ihmeet tupsahtelevat eteeni yksi toisensa jälkeen. Festivaaliyleisön innostus, olkoonkin jo koettua, on käsinkosketeltavan vahvaa, kuuluvaa ja loistavaa ja aina yhtä uutta. Ja se hetki, kun astun pimeästä salista tai teltasta kesäyöhön, joka on kirkas ja kellonajaton. Elokuvien ihme on oma lukunsa, samoin taiteilijapuheenvuorot aplodeineen ja hurraahuutoineen. Rakastan tätä tunnelmaa!

FullSizeRender

Kun olen tavannut tuttuja leffojen välillä, käydään samoja hölmöjä keskusteluja, joissa aluksi ei kukaan muista, mitä elokuvia edellisen lisäksi on nähty. Keskusteluissa muistikuvat kirkastuvat, ajatukset putoilevat, vaikkeivät väsymyksessä virtaisikaan kunnollisiksi lauseiksi. Vaikka festarin jälkeenkin olisi vaikea nimetä parasta tai koskettavinta elokuvaelämystä, on elokuvien virran kokeminen hieno elämys: vaihtuvat kielet, maisemat, fiktion maailma, joka liittyy omaan elettävään tai muihin kuviteltuihin. Filmin säksätys, elokuvaan eläytyvän yleisön reaktiot, yhteinen nauru tai kiljahdus – taitaa olla niin,  että väsyneenä, pitkin päiviä ja öitä elokuvissa kulkeneena aistit ja mieli ovat herkempinä. Näin yhteensä 15 elokuvaa, joten ei ihme, että syvällinen analysointi on vaikeaa. Se ei olekaan tärkeää, vaan tunnelma, ihmiset ja hetket jäävät, vaikka elokuvista muistaisin lopulta vain nimen tai kohtauksen.

Tänä vuonna ahnehdin siis ehkä liikaa elokuvia, vaan minkäpä olisi voinut jättää näkemättä,  kun elokuvalista vaan kasvaa? Huomasin haalineeni elokuvia samoilta tekijöiltä: Mike Leighiltä ja Małgorzata Szumowskalta  molemmilta kolme elokuvaa ja Miquel Gomesilta neljä. Gomesin Arabian Nights (As 1001 Noites, Portugali/Ranska/Saksa/Sveitsi 2015) tosin on ikään kuin yksi hieman yli kuusituntinen kokonaisuus – ja ei kokonaisuus. Kolme elokuvaa, joissa sekoittuivat uutiskuvat, tarinat ja nykyportugalin todellisuus Tuhannen ja yhden yön rakenteeseen tai pikemminkin ideaan. Sheherazade kertoo tarinoita, mihin viitataan lähinnä lyhyellä kuvatekstillä: kun aamu valkeni, Sheherazade vaikeni. Tarinat jatkuvat kuitenkin kuvassa: Lissabonin laitamilla miehet kouluttavat peippoja, telakkateollisuuden ympärille rakentunut kaupunki Portugalissa kärsii, kun työt loppuvat sadoilta, kerrostalokasarmien asukkaat elävät elämäänsä, kohtaavat ja eroavat. Höpsöt kuvitelmat muinaisesta Bagdadista, kummalliset elämät ja sattumukset Portugalissa (joita Sheherazade kertoi) sekoittuvat. Kuva kääntyy nurin ja hämmentää, niin kuin koko elokuva. En ole varma, pidinkö vai en. Aamukeskustelussa Gomes lupasi joskus vielä tehdä elokuvan, jossa rakennetta ei rikota niin paljoa kuin Arabian Nights -kokonaisuudessa tai Tabussa. Tabu (2012, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska) jäi minulta harmillisesti kesken, kun lähtö koitti, mutta toivoisin törmääväni tähän hienoon mustavalkoelokuvaan vielä.

Kuplivan iloinen Małgorzata Szumowska teki minuun vaikutuksen sekä persoonallaan että elokuvillaan. Szumowskan elokuvissa oli kaikissa ripaus huumoria, vaikka aiheet olivat synkkiä. Bodyssä (Cialo 2015, Puola) kuvataan nuoren tytön kärsimystä äidin kuoleman jälkeen ja syömishäiriöitä, Strangerissa (Ono 2001, Puola/Saksa/Ranska) nuori tyttö yrittää kasvaa sisällään kasvavan lapsen äidiksi isän ollessa kuolemansairas ja In the Name of -nimisessä elokuvassa (W imię… 2013, Puola) miespäähenkilönä on homoseksuaalinen katolinen pappi, joka yrittää juoksemalla sietää elämän ristiriitaisuuden. Huumori on mustaa, se pilkahtelee yksittäisissä kohtauksissa tai tulee esiin sivuhenkilöiden kautta.

Leighin elokuvia minulla on vielä listalla. Näin nyt elokuvat Vera Drake (2004, Iso-Britannia), Elämä on ihanaa (Life is Sweet 1990, Iso-Britannia) sekä Suuria toiveita (High hopes 1988, Iso-Britannia). Näissä elokuvissa viehättivät komedia, vaikka aiheet eivät olleet keveitä, se, että ongelmia ei alleviivattu, ja erinomaiset näyttelijät. Erityisesti Ruth Sheen esittämä Shirley Suuria toiveita -elokuvassa ja Alison Steadmanin Wendy Elämä on ihanaa -elokuvan äitinä jäivät mieleen henkilöinä, joihin voisi samastua ja joiden elämänasenteeseen ihastua. Erikoisvieraiden elokuvista näin vielä kaksi Whit Stilmanin elokuvaa, Damsels in Distress (USA 2011) ja Barcelona (USA 1994). Pidin molemmista, erityisesti ensin mainitusta, joka oli hupaisa komedia (ja jälkimmäisestä, koska se oli kuvattu Barcelonassa). Erikoisvieraiden elokuvien lisäksi pääsin kuuntelemaan Armi Toivasta, joka kertoi Antti Heikki Pesosen elokuvasta Päin seinää (jossa Toivanen siis on pääroolissa) ja näin Lisandro Alonson erikoisen, hienon ja erityisesti kuvillaan vaikutuksen tehneen Jaujan (2014, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Hollanti). Jaujassa erikoista oli tarinan, maisemien ja hiljaisuuden lisäksi kuva: elokuva näyttäytyy postikorttimaisena, tavallista elokuvakuvaa pienempänä ja neliömäisenä, ja värit ovat vahvat ja vaikuttavat. Myös yhden säestetyn mykkäelokuvan näin. Avanti! -orkesteri säesti Jacques Feyderin elokuvaa The New Gentleman, ja tunnelma  isossa teltassa oli mahtava – huolimatta siitä, että penkit olivat auttamatta liian kapeita ja kovia, auts! Loppuaika elokuvanautinnosta meni kärvistelyyn, ja loppufestarin ajan osasin todella kiittää  ihanaisen elokuvateatteri Lapinsuun pehmeitä istuimia.

Puoli yhdeltä Kitisen rannassa

Festivaalikokemukseen kuului elokuvien lisäksi haahuilu Kitisen rannassa ja festivaalialueella sekä festivaaliklubi, jossa tänä vuonna olisin voinut olla useampanakin iltana – harmi vaan, että ihmisen on nukuttavakin välillä! Helmistä valikoin kuitenkin Jonna Tervomaan ja J. Karjalaisen, jotka molemmat ovat minulle tärkeitä artisteja. Vaikka tämän vuoden elokuvat eivät juuri itkettäneet, tunteita ne nostattivat, ja lauantai-iltana Jonna Tervomaan Tikapuut laittoi kyyneleet valumaan. Onneksi J. Karjalainen lauloi Meripihkahuoneen ja kiteytti festarifiiliksen: ”Miljoona miljoona vuotta oon onnellinen!”