Sodankylän elokuvajuhlien onnenhetket

Sodankylän elokuvajuhlat,

Midnight Sun Film Festival, Sodankylä 15.-19.6. 2016

image.jpeg

Reilu viikko sitten palasin leffamaratonista ja unenomaisista hetkistä vuorokaudenajattomassa Sodankylässä: 17 elokuvanäytöstä, vielä useampi elokuva (osa elokuvista lyhäreitä), muutamia tunteja unta vuorokaudessa, lukematon määrä ihania kohtaamisia, kesäyön ihailua, ihmeellistä luontoa… Onnea. Paljon olen taas kokenut ja eläytynyt, paljon jo unohtanut. Monesti mietin, että muistikirjasta olisi apua, jos elokuvista aion kirjoittaa, mutta tyydyn haahuiluni kunniaksi kirjaamaan ylös vain muutaman hetken. Eikä tärkeää olekaan muistaa yksityiskohtia – niitä pulpahtelee mieleen läpi kesän unessa ja valveilla. Ja kaikesta koetusta ei nyt tarvitsekaan syntyä kokonaisuutta.

 

Viime vuonna olin ehkä nukkunut enemmän, kun muisti pelasi vielä festarin jälkeen (enkä sännännyt heti festarin jälkeen viikoksi pyöräilemään ja mökkeilemään). En tainnut ahnehtia näin montaa elokuvaakaan, mutta en olisi voinut mitään jättää poiskaan. Erityisesti viimeisen päivän leffamaratoni oli mahtava sukellus hienojen kuvien, tunnelmien ja tarinoiden maailmaan: viisi näytöstä, kaikki yhtä lyhäriä lukuun ottamatta sykähdyttäviä elokuvakokemuksia! Elokuvajuhlat myös innoittavat uusiin näkemisiin, niin paljon olisi hienoja elokuvia kokematta. Syksyn pimeitä iltoja odottelen sekä syksyn ensi-iltoja – ja kesäöisiä hetkiä sohvalla elokuvan äärellä. Ehkä hieman lyhyempi maraton onkin pian edessä, vaikkapa Almodovaria.

Koska en pysty kokonaisuuksiin, kirjaan tähän muutaman muiston. Aloitan suosikistani Almodovarista.

 

Elokuva, joka kosketti

Almodovarin edellinen leffa, Matkarakastajat, oli hömppä. Hyvä, hauska, mutta hömppä, vähän pettymys. Silti odotin Julietaa, jännitin, saanko edes lippua, ja saanko lopulta elämyksen. Sain! Julieta oli yksi parhaimmista elokuvista juhlilla: rakastan Almodovarin elokuvien visuaalista maailmaa, espanjaa, henkilöitä, tarinoita. Julieta kertoo äideistä ja tyttäristä. Se kertoo myös rakkaudesta, syyllisyydestä ja hajonneista perheistä. Se kertoo masennuksesta, siitä, mitä perheessä voi käydä, kun yksi järkkyy. Äitien ja tyttärien kuvaukset ravistelivat, ja juoni kulki traagisesta kohdasta toiseen. Henkilöhahmot ovat keskiössä, tärkeitä, omalaatuisia, särmikkäitä ja rakastettavia – niin kuin aina Almodovarin elokuvissa. Tässä elokuvassa Julietan hahmo erityisesti, mutta myös sivuhenkilöissä on särmää: erityisesti mieleeni jäi etäinen kodinhoitaja, joka epäluuloisuudessaan oli jopa huvittava.

 

Elokuva perustuu kriitikon sanoin hyvinkin uskollisesti Alice Munron kolmeen novelliin (Tilaisuus, Pian ja  Hiljaisuus kokoelmassa Karkulainen), mutta Almodovar on vienyt tarinan Kanadasta Espanjaan, ja päähenkilö Juliet/Julieta on ainakin alkupuolella hyvinkin erilainen novellissa ja elokuvassa. En ollut lukenut kuin 1,5 novellia (matkalukeminen jäi festivaalikatalogin varjoon), ja oikeastaan olen tyytyväinen, etten ollut antanut novellien vaikuttaa minuun liikaa ennen Almodovarin näkemystä. Koitan ehtiä kirjoittaa Munrosta lähiaikoina lisää, nyt pysyttelen vielä elokuvissa.

 

Tunturi

Tällä elokuvajuhlareissulla pääsin näkemään myös tunturin. Kävin nukkumassa yhden yön Luostolla, joka olisikin ihana majapaikka, jos leffafani malttaisi olla poissa teltoista ja elokuvateattereista vähän kauemmin… Yöllisellä automatkalla aurinko paistoi taustapeiliin. Porot olivat nukkumassa. Joka suuntaan näkyi avaraa, jylhää luontoa. Luostolta kulkee festaribussi päivittäin, mutta olin tyytyväinen, ettei  Sodankylän ja Luoston väliä tarvinnut kulkea useammin. Perinteeksi muodostuneessa koulumajoituksessa uni tuli hyvin, ja kulku leffaan kesti vartin verran.

image.jpeg

 

Musiikki, laulu ja tanssi

Elokuvamusiikkiin kiinnitin huomiota erityisesti Dagur Kárin elokuvissa. Elokuvat eivät kertoneet musiikista, mutta musiikki toi oman tunnelmansa moneen kohtaukseen. Varsinainen musiikkielämys oli kuitenkin dokumentti Saimaa-ilmiö vuodelta 1981, sillä elokuva esitettiin suuressa teltassa karaoke-esityksenä (suuren maailman nimitys olisi sing-along), jossa esilaulajana oli Ismo Alanko. Esilaulajaa ei sinänsä olisi edes tarvittu (paitsi Ismo Alanko tietysti mukaan tunnelmaan!), sillä yleisö lauloi, hihkui, tanssi ja eli koko dokumentin ajan mukana. Dokumentissahan on tähän päivään saakka kestäneitä hittejä Hassisen koneelta, Epuilta ja Juicelta. Musiikin ja tunnelman lisäksi dokumentti oli mielenkiintoinen nähdä nyt pitkän tauon jälkeen uudestaan, sillä onhan siinä ajankuvaakin, vaikka näkökulma on suomirockissa. Ilta oli kokonaisvaltainen elämys, ja tunnelma jäi vellomaan. Onneksi superelämyksen jälkeen ei ollut enää elokuvia sille illalle!

 

Dokumentit

Vaikuttavia dokumentteja näin näillä juhlilla jopa neljä! Gianfranco Rosin Fire at Sea (Fuocoammare 2016) kertoo Italian Lampedusan saarella asuvasta pojasta sekä muutamasta saarelaisesta ja kuvaa samalla siirtolaisten saapumista saarelle, jonka kautta kuljetaan muualle Eurooppaan. Kerronta keskittyy muutaman saarelaisen puuhiin, mutta välillä ollaan merellä. Ja silloin tunnelma muuttuu: hätä on huuto, kun maissa se on vain epämääräinen ahdistus.

Viimeinen elokuvani oli Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa. Elokuva sai Suomen-ensi-iltansa Sodankylässä, ja onneksi se äänestettiin myös yleisön toiveuusinnaksi. Tunnelma elokuvateatteri Lapinsuussa oli harras, ja tarina kolttasaamelaisista ja ranskalaisesta kirjailijasta imaisi mukaansa maailmaan, josta tiedän aivan liian vähän. Kansojen juurille -haasteeseen osallistujat, katsokaa myös tämä elokuva!

 

Kielten sorinaa

Rosin dokumentti Fire at Sea oli aiheeltaan ja sisällöltään äärimmäisen koskettava. Se toi maailman kriisit lähelle, se näytti kuvan lapsesta myllerryksen rajamailla. Kun en kyennyt sulattamaan kauheuksia, kuuntelin italiaa, nautin kielestä, joka on tuttu vain elokuvien kautta. Sukelsin pois päivänpolttavista aiheista myös syventyessäni seuraavaan elokuvaan, Nanni Morettin Mia Madren (2015) tarinaan, ja nautin taas italiasta, vaikka suru pisaroi tässäkin elokuvassa, nyt henkilökohtaisella tasolla. Mia madre kertoo tyttärestä, joka joutuu kohtaamaan äitinsä lähestyvän kuoleman. Mia madre on elokuva vanhenemisesta, kuolemasta ja elokuvastakin, ja yksityiskohtana mainittakoon, että siinä viitataan yhteen suosikkielokuvaani, Berliinin taivaan alla.

Ainoa pitkäveteiseksi ja ahdistavaksikin elämykseksi äitynyt elokuva oli unkarilaisen Zoltán Huszárikin Sindbad – suuri rakastaja (1971), jota katsoessani kuitenkin pääsin nautiskelemaan siitä ilosta, että ymmärsin sanan jos toisenkin unkaria. Tarina oli mielenkiintoinen, samoin toteutus välähtelevine leikkauksineen, ja ehkä olisin saanut enemmän elokuvasta irti, jos olisin antanut synkän unenomaisuuden viedä mennessään.

Moni näkemäni elokuva siis innoitti taas kieliopintojen pariin. Haluaisin näiden juhlien jälkeen kerrata espanjaa, oppia italiaa, ehkä ranskaakin…

 

Keitä me olemme, mitä kieltä me puhumme?

Saimaa-ilmiöstä jäi soimaan monikin laulu, mutta nämä säkeet pulpahtelivat monenkin elokuvan jälkeen. Elokuvat todellakin veivät ties mihin: menneeseen, fiktiivisten ihmisten todentuntuisiin elämiin, joissa toinen ei ymmärrä toista, eri elämäntilanteisiin, ikuisiin kysymyksiin ihmisyydestä. Kuun metsän Kaisa -dokumentin jälkeen huokaisin: miten vähän tiedänkään, miten paljon haluaisin tietää! Ja miten paljon voin saada elokuvista (ja kirjoista tietysti myös…).  Kiitos Sodankylä!

image.jpeg

 

Islanti!

Pakko on lopuksi osallistua vielä Islanti-huumaan: islantilainen elokuvaohjaaja Dagur Kári oli yksi elokuvajuhlien erikoisvieraista. Kävin kuuntelemassa häntä aamukeskustelussa, jossa puhuttiin – tietysti – myös jalkapallosta. Jalkapalloon Kári suhtautuu intohimoisesti, samoin elokuviinsa, ja iloni oli nähdä kolme hänen elokuvaansa. Kaksi niistä vei Islannin maisemiin, ja varsinkin Kárin Virgin mountain (Fúsi 2015) oli yksi suosikeistani. Se kertoo lämminsydämisesti miehestä, joka on jäänyt äidin nurkkiin mutta joka astuu muutosten virtaan.

 

 

Mainokset

Keskiyön aurinko ja muita ihmeitä Sodankylän elokuvajuhlilla

Kun saavuin kolmatta kertaa Sodankylän elokuvajuhlille, tuntui aluksi niin tutulta: samat putiikit pääkadun varrella, hyväksi koettu koulumajoitus kahvintuoksuineen, tutut naamat lipputiskeillä – sekä asiakkaissa että asiakaspalvelijoissa. Silti ihmeet tupsahtelevat eteeni yksi toisensa jälkeen. Festivaaliyleisön innostus, olkoonkin jo koettua, on käsinkosketeltavan vahvaa, kuuluvaa ja loistavaa ja aina yhtä uutta. Ja se hetki, kun astun pimeästä salista tai teltasta kesäyöhön, joka on kirkas ja kellonajaton. Elokuvien ihme on oma lukunsa, samoin taiteilijapuheenvuorot aplodeineen ja hurraahuutoineen. Rakastan tätä tunnelmaa!

FullSizeRender

Kun olen tavannut tuttuja leffojen välillä, käydään samoja hölmöjä keskusteluja, joissa aluksi ei kukaan muista, mitä elokuvia edellisen lisäksi on nähty. Keskusteluissa muistikuvat kirkastuvat, ajatukset putoilevat, vaikkeivät väsymyksessä virtaisikaan kunnollisiksi lauseiksi. Vaikka festarin jälkeenkin olisi vaikea nimetä parasta tai koskettavinta elokuvaelämystä, on elokuvien virran kokeminen hieno elämys: vaihtuvat kielet, maisemat, fiktion maailma, joka liittyy omaan elettävään tai muihin kuviteltuihin. Filmin säksätys, elokuvaan eläytyvän yleisön reaktiot, yhteinen nauru tai kiljahdus – taitaa olla niin,  että väsyneenä, pitkin päiviä ja öitä elokuvissa kulkeneena aistit ja mieli ovat herkempinä. Näin yhteensä 15 elokuvaa, joten ei ihme, että syvällinen analysointi on vaikeaa. Se ei olekaan tärkeää, vaan tunnelma, ihmiset ja hetket jäävät, vaikka elokuvista muistaisin lopulta vain nimen tai kohtauksen.

Tänä vuonna ahnehdin siis ehkä liikaa elokuvia, vaan minkäpä olisi voinut jättää näkemättä,  kun elokuvalista vaan kasvaa? Huomasin haalineeni elokuvia samoilta tekijöiltä: Mike Leighiltä ja Małgorzata Szumowskalta  molemmilta kolme elokuvaa ja Miquel Gomesilta neljä. Gomesin Arabian Nights (As 1001 Noites, Portugali/Ranska/Saksa/Sveitsi 2015) tosin on ikään kuin yksi hieman yli kuusituntinen kokonaisuus – ja ei kokonaisuus. Kolme elokuvaa, joissa sekoittuivat uutiskuvat, tarinat ja nykyportugalin todellisuus Tuhannen ja yhden yön rakenteeseen tai pikemminkin ideaan. Sheherazade kertoo tarinoita, mihin viitataan lähinnä lyhyellä kuvatekstillä: kun aamu valkeni, Sheherazade vaikeni. Tarinat jatkuvat kuitenkin kuvassa: Lissabonin laitamilla miehet kouluttavat peippoja, telakkateollisuuden ympärille rakentunut kaupunki Portugalissa kärsii, kun työt loppuvat sadoilta, kerrostalokasarmien asukkaat elävät elämäänsä, kohtaavat ja eroavat. Höpsöt kuvitelmat muinaisesta Bagdadista, kummalliset elämät ja sattumukset Portugalissa (joita Sheherazade kertoi) sekoittuvat. Kuva kääntyy nurin ja hämmentää, niin kuin koko elokuva. En ole varma, pidinkö vai en. Aamukeskustelussa Gomes lupasi joskus vielä tehdä elokuvan, jossa rakennetta ei rikota niin paljoa kuin Arabian Nights -kokonaisuudessa tai Tabussa. Tabu (2012, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska) jäi minulta harmillisesti kesken, kun lähtö koitti, mutta toivoisin törmääväni tähän hienoon mustavalkoelokuvaan vielä.

Kuplivan iloinen Małgorzata Szumowska teki minuun vaikutuksen sekä persoonallaan että elokuvillaan. Szumowskan elokuvissa oli kaikissa ripaus huumoria, vaikka aiheet olivat synkkiä. Bodyssä (Cialo 2015, Puola) kuvataan nuoren tytön kärsimystä äidin kuoleman jälkeen ja syömishäiriöitä, Strangerissa (Ono 2001, Puola/Saksa/Ranska) nuori tyttö yrittää kasvaa sisällään kasvavan lapsen äidiksi isän ollessa kuolemansairas ja In the Name of -nimisessä elokuvassa (W imię… 2013, Puola) miespäähenkilönä on homoseksuaalinen katolinen pappi, joka yrittää juoksemalla sietää elämän ristiriitaisuuden. Huumori on mustaa, se pilkahtelee yksittäisissä kohtauksissa tai tulee esiin sivuhenkilöiden kautta.

Leighin elokuvia minulla on vielä listalla. Näin nyt elokuvat Vera Drake (2004, Iso-Britannia), Elämä on ihanaa (Life is Sweet 1990, Iso-Britannia) sekä Suuria toiveita (High hopes 1988, Iso-Britannia). Näissä elokuvissa viehättivät komedia, vaikka aiheet eivät olleet keveitä, se, että ongelmia ei alleviivattu, ja erinomaiset näyttelijät. Erityisesti Ruth Sheen esittämä Shirley Suuria toiveita -elokuvassa ja Alison Steadmanin Wendy Elämä on ihanaa -elokuvan äitinä jäivät mieleen henkilöinä, joihin voisi samastua ja joiden elämänasenteeseen ihastua. Erikoisvieraiden elokuvista näin vielä kaksi Whit Stilmanin elokuvaa, Damsels in Distress (USA 2011) ja Barcelona (USA 1994). Pidin molemmista, erityisesti ensin mainitusta, joka oli hupaisa komedia (ja jälkimmäisestä, koska se oli kuvattu Barcelonassa). Erikoisvieraiden elokuvien lisäksi pääsin kuuntelemaan Armi Toivasta, joka kertoi Antti Heikki Pesosen elokuvasta Päin seinää (jossa Toivanen siis on pääroolissa) ja näin Lisandro Alonson erikoisen, hienon ja erityisesti kuvillaan vaikutuksen tehneen Jaujan (2014, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Hollanti). Jaujassa erikoista oli tarinan, maisemien ja hiljaisuuden lisäksi kuva: elokuva näyttäytyy postikorttimaisena, tavallista elokuvakuvaa pienempänä ja neliömäisenä, ja värit ovat vahvat ja vaikuttavat. Myös yhden säestetyn mykkäelokuvan näin. Avanti! -orkesteri säesti Jacques Feyderin elokuvaa The New Gentleman, ja tunnelma  isossa teltassa oli mahtava – huolimatta siitä, että penkit olivat auttamatta liian kapeita ja kovia, auts! Loppuaika elokuvanautinnosta meni kärvistelyyn, ja loppufestarin ajan osasin todella kiittää  ihanaisen elokuvateatteri Lapinsuun pehmeitä istuimia.

Puoli yhdeltä Kitisen rannassa

Festivaalikokemukseen kuului elokuvien lisäksi haahuilu Kitisen rannassa ja festivaalialueella sekä festivaaliklubi, jossa tänä vuonna olisin voinut olla useampanakin iltana – harmi vaan, että ihmisen on nukuttavakin välillä! Helmistä valikoin kuitenkin Jonna Tervomaan ja J. Karjalaisen, jotka molemmat ovat minulle tärkeitä artisteja. Vaikka tämän vuoden elokuvat eivät juuri itkettäneet, tunteita ne nostattivat, ja lauantai-iltana Jonna Tervomaan Tikapuut laittoi kyyneleet valumaan. Onneksi J. Karjalainen lauloi Meripihkahuoneen ja kiteytti festarifiiliksen: ”Miljoona miljoona vuotta oon onnellinen!”