Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020.

”Tie levisi tunturiin kuin luontoon viskattu lanka.”

Vaeltamisesta tulee mieleen jotain aivan muuta, kuin millaisena jalan kulkeminen Kilpisjärven Saanan maisemista alas kohti eteläisempää Lappia näyttäytyy Tommi Kinnusen romaanissa Ei kertonut katuvansa. Mutta niin vain vaeltavat romaanin henkilöt – pakon edessä niin, että kengät kuluvat puhki, nälkäisinä niin että luut paistavat. Epätietoisina siitä, millainen on vastaanotto, jos perille saakka päästään, epäileväisinä, sillä välttämättä kadoksissa ollutta ei oteta riemuiten vastaan.

Vaellusromaaniksi alaotsikoitu Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden naisen matkaa Norjasta Lapin läpi. Ehkä jollakulla oli haaveena päästä sodan loppupuolella laivalla Saksaan, mutta naiset ovat päätyneet ensin vankileirille Norjassa, sitten kuitenkin yhden hyvän sattuman ja ihmisen myötä kulkemaan patikalla kohti kotejaan. Matkalla ei ihastella luonnonrauhaa vaan koitetaan selvitä. Nähdään tuho: räjäytetyt sillat, poltetut talot ja murtuneet tienpenkereet ja mielet. Taustalla on siis Lapin sota, vaikka henkilöt eivät vielä tiedä täysin, mihin tilaan Suomi on jäänyt, kun he ensin ovat kulkeneet autoilla Pohjois-Norjaan saksalaisten matkassa ja sitten olleet siellä tovin vankeina. Nyt on käveltävä takaisin ja ehkä kohdattava se, mitä lähdettiin pakoon omassa elämässä mutta ennen kaikkea se, miten saksalaisten kanssa olleisiin naisiin suhtaudutaan.

Kerronta tuntuu etenevän tasatahtia eteenpäin kulkevan naisviisikon kanssa: on edettävä, ei seliteltävä. Lukijana tietysti haluaa pysytellä mukana ja selvittää, miten tästä voi selvitä. Ihmettelen välillä lukiessa, mikseivät naiset juuri valita nälkää heti tai sosiaaliseeraa ja turise, mutta totta kai he vain yrittävät päästä eteenpäin. On vain edettävä, raahattava matkalaukkua, säästettävä vähäisiä voimia, piilotettava häpeä, joka näkyy rupiseksi kynittynä päänahkana. Pikkuhiljaa matkan edetessä alkaa paljastua keskushenkilöistäkin ja heidän taustoistaan sekä saksalaisten matkaan lähtemisen syistä, mutta vaikka he kulkevat yhdessä, on läsnä jonkinlainen yksinäisyys, se ehkä, mikä henkilöillä oli lähtiessäkin, ainakin päähenkilöksi erottuvalla Irenellä.

Ei kertonut katuvansa paljastaa henkilöistään ja heidän kohtaamistaan ihmisistä lopulta paljon, ja edetessään romaani saa ajattelemaan epätoivon ja yksinäisyyden lisäksi myös ystävällisyyttä ja ihmisen lämpöä, sinnikkyyttä ja rohkeutta, ovathan henkilöt tehneet omia ratkaisuja jo ennen pitkää matkaansa, niistä vain kerrotaan hiljalleen matkan edetessä. Päälle päin ei ihmisen taustoista tai ratkaisuista voi tietää, ei siis näidenkään naisten. Samalla lyötyinä ja hyljeksittyinä mutta kuitenkin sinnikkäinä eteneviin naisiin voi kukin vastaantulija valita oman tapansa suhtautua, vaikka valtavirta syytäisi kirosanoja ja haukkuja. Rohkeutta vaatii siis myös paluu, sillä sekin on ratkaisu niin kuin ehkä oli lähtökin. Romaani on kuvaus ihmisistä, vaikka ei aivan tavallisista, poikkeustilassa, ja juuri tämä kohta, hetki sodan jälkeen, aika ennen uuden rakentamista, on mielenkiintoinen ja tärkeä kuvattava, sellainen, joka jää usein varjoon historiankirjoissa – samalla tavalla kuin nämä kuvatut naiset tai heidän tukijansa ja auttajansa kuin vihaajat ja lannistajat.

”Miten paljon askelia hänellä oli vielä edessä, kuinka monta ylä- ja alamäkeä? Oli kai turha pohtia, kuinka lukemattomia kertoja tie kaartaisi oikeaan tai vasempaan, eikä varmasti kannattanut ajatella, miten hän jaksaisi tai mitä söisi. Mitä muita mahdollisuuksia olisi? Istua pientareelle ja odotella, että yllättäen lakkaisi olemasta siellä missä oli?” (s. 102)

Tommi Kinnusen romaaneissa olen pitänyt siitä, miten katse kohdistuu johonkin syrjään jätettyyn tai vaiettuun kohtaan historiassa mutta kuitenkin sellaiseen, mistä on oltu tietoisia mutta mistä on ehkä helpompi olla hiljaa. Ei kertonut katuvansa ei päätä henkilöidensä matkaa pelkkään helpotukseen, sillä kulkijoiden matka on ollut vaativa, henkisesti pidempi kuin jalan kuljettu, eikä vastaanoton voi olettaa olevan pelkästään – tai lainkaan – riemukas. Nykyhetkessä voi vähän huoahtaa, sillä paljon on tultu eteenpäin, vaikka paljon on tuttua Kinnusen kuvaamissa ihmisissä niin hyvässä kuin pahassakin.

Advertisement

Kieli, luonnonvoima

Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019.

Ihmetys, lähes haltioituminen kielen äärellä. Ilmaisun kauneus ja yllättävyys. Näihin muutamaan sanaan tiivistyy paljon lukukokemuksestani, kun mietin Johanna Laitilan esikoisteosta Lilium regale. Tekee mieli etsiä lainauksia kielestä, käyttää liikaa huutomerkkejä ja vähän myös huokailla. Tällaisesta kirjallisuudesta todellakin pidän!

”He kulkivat peräkkäin pimeän tuloon, jolloin hirvi pysähtyi. Se kääntyi kohti naista, asettui polvilleen sammaleelle ja laski päänsä häntä kohti. Nainen nousi hirven selkään ja otti kiinni sen naavaisista sarvista. Metsä hengitti heidän ympärillään, ja valkokämmekät punoivat polun heidän eteensä.” (prologin loppu)

Lilium regale kiehtoo niin kerronnan ja kielen kuin aiheidensakin osalta – päähenkilö Elsen isä kertoilee myyttisestä hirvestä, joka muutamassa kohdassa nousee uudelleen esille, ja kieli on  aiheena hieno, ja Laitilan kieli on  upeaa, aistivoimaista ja runollista. Romaani on kielikuvien vyörytystä, yllättäviä vertauksia ja sanavalintoja. Lisäksi kieli on tärkeässä osassa sekä liittämässä henkilöitä osaksi yhteisöä ja asuinpaikkaa, niin kuin dialogissa käytetty vahva  pohjoinen murre, ja toisaalta kielen tai yhteisen kielen poissaolo tuntuu välillä vahvana. Vaikka kieli on siis monella tavalla merkityksellinen teoksen maailmassa, yhtä lailla kyse on välillä puhumattomuudesta tai kadonneista sanoista  – jopa siitä, että sanoja asioille ei ole.

Ajallisesti romaani sijoittuu sodan loppupuolelle ja aikaan sodan jälkeen, vaikka alussa ja lopussa on lyhyt siivu nykyaikaa. Mietin tuota nykyhetken kehystä ja sitä, miten henkilöiden mukana jotain siirtyy eteenpäin niinkin pitkälle, vaikka kehyskertomus toki osoittaa myös sen, että aika on muuttunut. Säie menneeseen kulkee sukupolvien ja myös kielen kautta. Alussa Elisa hoitaa kuolevaa äitiään, Elseä siis, Ruotsissa, mutta suurin osa tapahtumista sijoittuu Elsen nuoruuteen. Idyllisistä yhteisistä metsäretkistä lapsuudessa siirrytään äkkiä sota-aikaan ja isän kuolemaan, mikä järkyttää Elsen äidin täysin  ja koko perheenkin siinä samalla. Mieleltään sairas, lähes puhumaton äiti, mummo, Else ja Elsen pienet sisarukset  joutuvat pakenemaan sodan alta Ruotsin puolelle, ja heidät majoittavan perheen luona Else löytää, muun muassa, kirjallisuuden. Ruotsi-kodin tyttären, Ingan, kanssa Else oppii ruotsia, ja tämä on yksi kohdista, joissa kieli ja sen ihmeellisyys erityisesti korostuu; kieli on yhtä aikaa tunnetta, tunnelmaa, aineetonta ja jollain tavoin myös orgaanista.

”Glömma tuntui suussa raa’alta maksalta, pehmeältä ja märältä. Fan oli kuivaa, karkeaa vehnäjauhoa kitalaessa, fruktkött kylmää vettä kielen ja posken välissä ont tömähdys kurkussa.

Osan sanoista taas haistoi. Längtan tuoksui savulta ja isän nokipannukahvilta jo ennen kuin Else tiesi sen merkitystä – – .” (s. 126)

Kieli on merkityksellistä Ingalle ja Elselle myös runouden vuoksi, ja Edith Södergranin runot soivat monessa kohdassa tarinaa. Myöhemmin kirjallisuus on tärkeässä osassa Elsen elämää, kun hän on  piikana apteekkarilla ja tämän kirjakauppaa pitävällä vaimolla, Irinalla. Irina on yksi Elsen elämän tärkeistä naisista, vaikkakaan esimerkiksi Elsen lapsille nämä tarinat jäävät kertomatta. Elsen nuoruuden rakkaussuhteissa kielen lisäksi korostuu kehollisuus: fyysinen vetovoima, läheisyys, jopa ihmisen eritteet, hiki ja veri, kaikki aistit. Intensiivisiin hetkiin liittyy kuitenkin salailu. Pesemällä talon ja lakanat voidaan peittää ja vaieta paljon, ja rakkauttakin voi yrittää piilottaa.

Romaani kertoo naisten tarinaa: perheessä on enää naisia, kun nuorin sisaruksista jää Ruotsiin parempiin oloihin Elsen perheen palatessa sodan runtelemille kotiseuduilleen. Mummo yrittää pitää huolta järkkyneestä tyttärestään, Elsen äidistä, ja Else ja pikkusisko Anja jäävät  vaikenemisen ja kärsimisen verukkeilla hirveän Urho-enon armoille. Naisten ketju jatkuu kehyskertomuksen myötä Elsen lapsenlapsiin saakka, joista tosin vain lyhyesti kerrotaan – yhteyden menneisyyteen ja sidoksen mummon ja lapsenlapsen välillä luo taas kieli, jota Else ei ole siirtänyt tyttärelleen. Oikeastaan kehyskertomus tulee kielen vuoksi merkityksellisemmäksi: Else on lähes menettänyt kielen, ja äiti ja tytär elävät viimeisiä hetkiä kietoutuneina lähes kielettömään, ruumiilliseen tilaan, jossa kuitenkin hieman kadehditaan sitä, millaisen kuilun yhteisen kielen puute voi muodostaa.  Lapsuuden kieli, murre, yhdisti perheen ja sitoi paikkaan, mutta tällaista yhteyttä  ei enää lopussa ole. Kieleen siis kiteytyy paljon,  myös osia menneisyydestä, ja tavallaan tässäkin on kyse vaikenemisesta, mistä monella tapaa myös Lilium regalen tarina kertoo.

Kieli ja  raastava tarina sekä hieno kuvaus tässä romaanissa siis tekivät todellakin vaikutuksen, ja ihmettelen nyt, millaiseen kirjaan osaan tarttua seuraavaksi. Murteen osalta muistelin Rosa Liksomin teoksia, tarinan ja miljöön osalta toista lähivuosien lempikirjaani Minna Rytisalon Lempiä. Lilium regale on monitasoisuudessaan upea, ja varmasti palaan  nautiskelemaan sen runollisuudesta vielä uudestaankin.

”Koti                          

Sana hytisi ilmassa, kylmässä värjötellen, se siilasi pehmeästi multaa jalkojen alla, hiiskui hammasaihioissa ja tuoksui melkein samalta kuin ennen, auringon lämmittämältä maalta, pikkukiviltä, kostealta sammaleelta, mummolta ja papalta, keitetyiltä lakanoilta puutiinun pohjalla.” (s. 185)

Voi, rakkaus!

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus, 2016.

 

” – – ja miehen silmien jään takaa nousee uusi valo, kasvoilla liikkuvat käytöstä unohtuneet lihakset, ja mieheen häneen katseensa jää, kun hän sanoo, ja äänikin on sama: Tulinko minä oikeaan paikkaan?”

 

Minna Rytisalon Lempi ottaa tiukkaan otteeseensa jo ensimmäiseltä sivulta, eikä kirjasta maltakaan päästää irti, ennen kuin viimeiset sivut sitovat henkilöiden elämänlangat lopullisesti yhteen. Lempi on kirja, josta olen kuullut ensin vienoja ja sitten yhä painokkaampia  suosituksia keväästä saakka, ensin kustantamon uutuusluettelosta, sitten pikkuhiljaa bloggareilta, arvioista ja nyt kirjan vihdoin ilmestyttyä ties mistä suunnasta. Ja minä liityn tähän rakastuneiden kuoroon.

 

Lempi on kertomus kauppiaantytär Lempistä ja Lempin läheisistä ihmisistä. Ääneen pääsevät herkästi rakastunut sulhanen Viljami, piika Elli ja Lempin kaksoissisar Sisko. Lempi-nimi ei viittaa tietystikään vain henkilöön, sillä tarina kertoo rakkaudesta: siitä, mitä rakkaus, rakkauden tavoittelu tai kaipuu saa ihmisissä aikaan. Tarinassa taustalla on sota, vaikka sodasta ei paljon kerrotakaan. Sota kuitenkin vaikuttaa henkilöiden elämään: vaikka romaani ei kerro sodasta, siinä puhutaan monesta sodan seurauksesta, ja henkilöiden elämät sota saa sekaisin. Poikkeustila tuo toisille mahdollisuuksia, toisilta se vie, niin kuin Viljamin ja Lempin yhteisen ajan. Viljamikin siis joutuu rintamalle, saa sinne kirjeitä rakastetultaan, mutta Viljamin palatessa kotiin Lempi ei enää ole siellä. Lempin siskolle sotatila tuo rakkausleikin, saksalaisen upseerin. Tästä kohtaamisesta kuullaan Siskon sanoin romaanin kolmannessa osassa. Siskon tarina kertoo yhdestä hullaantumisesta ja valinnasta, mutta samalla se muistuttaa siitä, miten rakastuneet tuolloin tuomittiin – tai, ajattomammin, miten hullusti sokeassa rakkaudessa voi käydä.

 

Lukiessani Lempiä rakastuin ensimmäisenä kieleen ja kuvaukseen – ne vievät minulle tuntemattomiin maisemiin, mutta pystyn kuvittelemaan pohjoisen järven kirpeän kylmyyden, käsittämättömän laajalle jatkuvan metsän, ja suot, kesän ja saapuvan syksyn, maan kosteuden. Tavoitin muiston viidentoista vuoden takaa, kun itse umpirakastuneena kuljin Kuhmon metsissä ja uin metsäjärvessä. Vaikka tätä retkeä ei olisi ollut, olisin silti pystynyt kuvittelemaan Viljamin tuskaisen matkan takaisin kotitilalleen, muistot, maiseman jylhyyden. Bonuksena sain muiston.

 

Seuraavaksi ihastuin polveilevaan kerrontaan: henkilöt kertovat menneestä ripotellen, niin kuin alussa riipaisevan surullinen Viljami tai loppupuolella toteavaan tyyliin elämäänsä läpi käyvä Sisko. Oma äänenä on myös alun lyhyissä kirjeissä. Kerronta on sopivan viittellistä ja arvoituksellista, ja oman lisänsä kokonaisuuteen tuo keskimmäisen osan Elli. Kaikki henkilöt kertovat paljonkin itsestään, mutta kaikkien tarinat liittyvät Lempiin, rakentavat tästä sivuun jäävästä nimihenkilöstä erilaisia näkemyksiä. Romaanin rakenne on tasapainoinen, mutta tämä ei tarkoita, että lukukokemus olisi ollut tasainen, ei missään tapauksessa. Lukiessani kuljin läpi omia muistojani, mietin sota-ajan tapahtumia Lapissa, pohdin sitä, miten kuva ihmisistä muodostuu kirjallisuudessa ja toisaalta myös arjessa, tässä todellisuudessa, jossa joskus saattaa mukautua muiden mielikuviin.

 

”Sielulliset vammat, sanoi ylilääkäri, paranevat työhön tarttumalla, ja että olen onnekas, kun henkieni säästyi, se pitäisi ymmärtää. En ymmärrä. Taivaalla liikkuu pilviä, ja jos olisi eri aika, tämä olisi hyvä päivä lähteä puolukkaan, mutta mitä tapahtui sille maailmalle, jossa ennen sotaa lähdettiin.” (s. 53)

 

Kirjoitin, että Lempi kertoo rakkaudesta, mutta jälkeenpäin ajattelen, ettei kyse ole varsinaisesti rakkaudesta vaan sen tavoittelusta ja kaipuusta. Lempi kertoo myös siitä, mitä menetetystä rakkaudesta – tai kuvitelmasta rakkaudesta – voi selvitä tai olla selviämättä.

 

 

 

Kuolleen miehen rouva

 

Terhi Rannela: Frau. Karisto, 2016.

Terhi Rannelan historiallinen romaani Frau kertoo Lina Heydrichistä. Rouva Heydrichin mies, Reinhard, SS-kenraali, joka tunnettiin myös liikanimellä Prahan teurastaja, salamurhattiin vuonna 1942. Romaani kertoo tästäkin, kuvaa synkkää aikaa Euroopan historiassa, mutta enemmän se kertoo miestään kaipaavasta Linasta, vaimosta, jolla on oma menneisyytensä. Ja samalla romaani on pohdiskelu halusta ymmärtää mennyttä,  eikä se ole vain yksilön tarina. Yksilöiden kautta menneisyyttä toki tarkastellaan, ja näistä toisiaan hipaisevista kohtaloista syntyy sillä tavalla ilmava kokonaisuus, että rivien väliin mahtuu lukijankin kuvitelmia.

 

Fraussa vuorottelevat pääasiassa vuoden 1942 tapahtumat Tsekissä ja seesteisempi ajanjakso vuodelta 1984. 1980-luvulla ollaan Fehmarnin saarella Saksan liittotasavallassa. Saarella Lina elää eristyksissä, osin omissa kuvitelmissaan ja muistoissaan. Unissaan hän elää yhä vaimona miehelleen, joka on vanhentunut yhtä lailla. Vanhaa Linaa haastattelemaan saapuu historiantutkija Erich Richter, ja Linan ja Erichin keskusteluissa alkaa aueta Linan menneisyys. Ja kuva menneestä täydentyy kuvitelmilla ja houreilla – ei ole yhtä menneisyyttä tai pysyvää, yksiselitteistä nykyhetkeä.

 

Linan ja Erichin vuoropuhelu on osin katkonaista, ja sitä rytmittävät välillä viittaukset Erichin muistiinpanoihin, välillä yksittäiset lehtijutut. Erichhän tietää Linasta paljon, se tulee selvästi ilmi, vaikkei itse romaanissa siis kerrota Linan taustoja kuin hiljalleen. Samalla paljastuu Linasta yhtä jos toista. On pohdittava, millaista elämä natsisotilaan läheisenä on saattanut olla. On otettava selvää Heydricheistä, vaikkei mieli tekisi. On ihmeteltävä ihmisen pahuutta ja sokeutta. Onko mahdollista, ettei omaa aikaansa voi nähdä, jos ei halua? Lina on todella elänyt omassa kuplassaan, leuka pystyssä, ja hän tuntuu pitävän kiinni siitä näkemyksestään, että ennen kaikkea häntä on maailma murjonut toisen maailmansodan aikana.

 

”Lina oli kuin arkiston kätköihin unohtunut kirja, jonka Erich nosti päivänvaloon. Merituuli puhalsi voimalla kannet auki.

– Isälläni ei ollut suhteeni suuria odotuksia. Tytöistä tuli opettajattaria, sihteerikköjä tai sairaanhoitajia. Mutta piskuisen saaren Linastapa tulikin Schlossin kuningatar!

Jungfern-Breschan, Erich kirjoitti.” (s. 28)

 

Keväästä 1942 kertovat osiot vievät ensin Prahan kaduille, salamurhayrityksen hetkiin ja sitä seuraaviin tapahtumiin. Sattumalta murhapaikalle sattuneen henkilön näkökulmasta kuvataan sota-ajan julmuutta ja pelon ilmapiiriä, murharyhmään kuuluva antaa äänen vastarintaliikkeelle. Yksittäisten henkilöiden kautta kuvataan Reinhard Heydrichin kuoleman jälkeistä aikaa – ei niinkään sotaa tai keskitysleirejä, ne ovat taustalla, mutta Lidicen kylässä tapahtunutta verilöylyä ja toisaalta Lina Heydrichin elämää Schlossissa. Lidicen kohtalosta kerrotaan pääosin nuoren Marta-tytön silmin, osin myös vankien näkökulmasta. Tässä kohdin jouduin lukijana todella synkkiin kuviin, mutta kauheuksista huolimatta Lidicen tapahtumien kuvaus – etäältä, ihmisten mielessä, läheltä – on romaanin yksi hienoimmista kohdista.

 

”Prahassa Franz Varga herää keskellä yötä. Hän kuulostelee, mistä räjähdyksen kaltaiset äänet mahtavat olla peräisin. Hän katsoo olohuoneen ikkunasta ja näkee etäälle taivaanrantaan kertyvää savua.” (s. 175)

 

Luin kirjan jo alkukesällä, mutta Berliinin-matkan jälkeen se palasi mieleeni. Aluksi tuntui, etten juuri muistanut, mistä siinä oli kyse – muistin teoksen imaisseen maailmaansa, vaikuttaneen vahvasti, saaneen ajattelemaan sitä, miten aikalainen joskus voikin  olla näkemättä laajasti. Pidin erityisesti siitä, miten yksittäisten ihmisten kohtaloita kuvaamalla on syntynyt kokonaisuus, jossa samat tapahtumat nähdään eri suunnista.

 

Selaillessani kirjaa muistin, mikä teoksessa vavahdutti: Rannela osaa viedä lukijan kuvaamaansa maailmaan vihjaamalla, kertomalla vain välttämättömän, kuljettamalla tarinaa verkalleen, kuitenkin koko ajan edeten. Kuvitelma tuntuu todelliselta mahdollisuudelta: kun emme voi tietää, voimme arvailla ja kuvitella. Kuva Linasta syntyy hitaasti, ja se väreilee; ihmetys säilyy, ja vaikka teksti on paikoin toteavaa, saan lukijana kuvitella riittävästi. Kun Linan kertoma, muistama ja Erichin kuvittelema sekä sota-ajan luvuissa kerrottu sekoittuvat, syntyy hieno kudelma, yksityiskohtien värittämä kuva yhdestä viipaleesta historiaa. On historiankirjojen menneisyys ja siinä ihminen, ristiriitainen olento, Frau. Yhtä aikaa hauras ja vahva, pelottava ja säälittävä.

 

”Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä.” (s. 116)

Ei voittajia sodassa, ei rakkaudessa

Audrey Magee: Sopimus. Atena kustannus, 2015. Englanninkielinen alkuperäisteos The Undertaking (2013), suomentanut Heli Naski.

Irlantilaiskirjailija Audrey Mageen romaanin Sopimus alkuasetelma on erikoinen: berliiniläinen Katharina Spinell on valinnut puolisokseen jalkaväen sotilaan, Peter Faberin, ja pariskunta vihitään etänä, ennen ensi kohtaamista. Eletään toisen maailmansodan alkuaikoja, ja lyhyen vihkilomansa aikana Peter ehtii osallistua tuoreen vaimonsa isän kanssa juutalaisten ryöstämiseen ja vainoon, ja lisäksi pariskunnan lapsi saa alkunsa. Sitten Peter palaa rintamalle, Katharina jää Berliiniin.

 

Spinellien perhettä sotatila hellii, aluksi, mitä nyt toisinaan ilmahälytys pelästyttää. Niin pahalta kuin tuntuukin aina juutalaisvainoista lukiessa, tuntuu melkein kamalammalta kuvitella  ja lukea vainoajan ja valloittajan näkökulmasta. Minulle tämä näkökulma on uusi, ja siksi teos olikin niin mielenkiintoinen – ja tarina kamala. Lukijana kai haluaisi valita puolensa, mutta tässä tarinassa se ei ole päähenkilöiden osalta mahdollista, sääliä tai samaistua ei juurikaan voi. Spinellit saavat sodan alkupuolella hallintaansa ”yllättäen” tyhjäksi jääneen luksusasunnon, kun perheen isä työskentelee vaikutusvaltaiselle tohtori Weinartille. Perhe tietää asunnon jääneen juutalaisilta, ja he ottavat edellisten asukkaiden tavarat, vaatteet ja huoneiston surutta käyttöönsä. ”Nyt on meidän vuoromme”, sanoi rouva Spinell. ”Meidän vuoromme elää hyvää elämää.” (s. 50)

 

Kerronta vuorottelee Berliinin ja itärintaman välillä, toisinaan tapahtumista kerrotaan rakastavaisten kirjeissä. Ajankulu näkyy kirjeiden päiväyksissä ja alussa myös lopullisen voiton ja sodan pikaisen loppumisen odotuksessa, sitten kuukausien vieriessä rintamalla kohti talvea. Usko Suur-Saksaan on vahva, niin kuin on aluksi sotilas Faberin usko omaan merkityksellisyyteensä Saksan sotilaana ja tulevaisuuden rakentajana. Pikkuhiljaa usko horjuu, ensin yksittäisissä sotilaissa, sitten myös Faber joutuu valitsemaan vaihtoehdottomuudessa kohtalonsa. Lukijana tietysti tiedän, että hyvin ei käy kenellekään, ja Katharinan veljen kohtalo, erityisesti sisarusten isän suhtautuminen poikaansa, on erityisen raastava kohta tarinassa. Viimeistään tällöin on Spinellien tavallaan valittava puolensa, ja perheen äiti sulkeutuu yksinäisyyteensä. Lukijana sain henkilön, jota sääliä, sillä kopeaan ja tilanteessa sokeaan päähenkilöön, Katharinaan, ei edelleenkään voi suhtautua lämmöllä.

 

Oman valintansa  joutuu tarinan loppupuolella tekemään myös Katharina. Molemmat puolisot joutuvat vuorollaan kokemaan epäinhimillisiä oloja, mies Stalingradissa, vaimo Berliinissä. Katharinalla sentään ovat asiat melko hyvin siihen saakka, kun Saksan nähdään olevan vahvoilla ja hänellä on aviomies valloitusmatkalla. Lähes samaan aikaan, kun valikoidut ihmiset syövät Berliinissä kermakakkua, nääntyvät jalkaväen sotilaat itärintamalla nälkään ja kylmyyteen. Kerronnan vuorottelu itärintaman ja Berliinin tapahtumien välillä korostaa vastakkainasettelua. Sodan kauheuksilla ei mässäillä, mutta eihän Stalingradin oloista voi kertoa kaunistellen. Pienetkin viittaukset kuolemaan, tauteihin, pelkoon ja hulluuteen riittävät, lukijana kuvittelen ja lisään historiantietämyksestäni mielikuvia rintamakuvauksiin.

 

Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu paljon, ja mielestäni tämä teos tuo ripauksen uutta  ihmetykseeni siitä, miten ihminen onkaan vietävissä, ja toisaalta siihen, miten pienet asiat kannattelevat niitä, jotka kauhujen keskellä elivät tai elävät. Näitä tarinoita ei voi olla liikaa, näitä on syytä kirjoittaa ja lukea, mutta tätä en suosittele vielä yläkoululaisen lukemistoon.

Klassikkohaaste 2: Pojat

Paavo Rintala: Pojat. Kuvia vv. 1941-44. Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin. Otava, 1958.

Nappasin kirjani Klassikkohaasteeseen koulukirjaston hyllystä. Lukemani kappale oli lähes loppuun luettu, painos oli vuodelta 1977. Teokset eivät varsinaisesti olleet kovin kutsuvan näköisiä, ja ymmärrän, että nuoren kynnys tarttua näihin resuisiin pokkareihin on korkea… Jaksan edelleen suositella tätä, juurikin nuorille. Paavo Rintalan Pojat mainitaan monella ysiluokan ja lukion klassikkolistalla, ja se kertoo nuorehkojen poikien elämästä toisen maailmansodan ajan Oulusta. Miksiköhän tämä olikaan jäänyt jäänyt minulta lukematta? Kun oppilas loppusyksystä valitsi tämän luettavakseen, oli vihdoin minunkin vuoro. Hyvä niin! Elokuvan olen nähnyt, ja sen loppukohtaus on piirtynyt mieleeni, mutta lukukokemus avasi koko tarinaa uudella tavalla.

 
Pojat kertoo Immusta, Jakesta, Patesta, Matista ja Urkista, jotka elävät nuoren pojan melko huoletonta elämää sodasta huolimatta. Toki sota vaikuttaa elämään taustalla, ja varsinkin vuosien kuluessa sen vaikutukset näkyvät selvemmin. Rintala kuvaa poikiaan lämmöllä ja avaa vain hieman kerronnassa näiden isättömien vilperttien taustoja. Eivät isät (kaikki) suinkaan kuolleita ole, mutta poissa, sodassa, muualla, pojat elävät keskenään tai välillä yksinkin. Pääosassa ovat pojat, heidän keskinäiset suhteensa ja yhteensattumat muiden ihmisten, paikallisten ja vieraiden, kanssa. Henkilöt pääsevät usein ääneen, ja vuoropuhelussa hyrisyttävät murteet, niin paikallinen kuin välillä kaakkoismurrekin. Vuoropuhelussa kuuluvat niin poikien elämänvimma ja ölinä kuin lapsen totisuuskin, suurimmaksi osaksi hurja into ja vitsailu, toisinaan vähän vakavammat pohdinnat.

– Joo, joo kyllähän pojat, mutta kun me mennään vaanimaan sakemanneja ja, ja… (15)

Pojat käyvät koulua, mutta vapaa-aikaa on tietysti varsinkin kesäisin paljon. Saksalaissotilaat tuovat jännitystä, ja heiltä liikenee toisinaan erikoisuuksia, herkkuja, leipää tai tupakkaa, joko rehellisillä tai arveluttavammilla keinoilla. Pojat esimerkiksi vaanivat sotilaita, jotka ovat onnistuneet hurmaamaan nuoria suomalaisia naisia. Palkkana tästä on jännitys, ja vaaniminen on pojille leikkiä, jossa jännitys syntyy tietoisuudesta, että tarkkailtavat kohteet ovat paheksuttavia – tämän kuulee tietysti aikuisten puheista.

 

– En minä mihinkään erikoiseen, ratapihalle vaan, sakemanneille kaljaa myymään, Pate huusi juostessaan.

Äiti oli selitykseen tyytyväinen:

– Ei saa olla kauan, kymmeneltä pitää olla nukkumassa… Hyvä, että tietää, missä ne milloinkin, hän puheli itsekseen – – (30)

Sodasta ja poikkeustilasta otetaan irti se, mitä saadaan – jos ylioppilastyttö ihastuukin sotilaaseensa, ihastuu hän myös osin siihen, että hänen on mahdollista saada jotain ylimääräistä, ylellistä. Pojat hankkivat taskurahaa myymällä kaljaa, mutta tienaamisen lisäksi kaljakauppiaita kiinnostaa seikkailu ja vaara. Pojat-romaani onkin ennen kaikkea poikkeustila-arjen kuvaus. Se on kuvaus siitä, miten selvitään, eletään sodasta huolimatta.

 

Jake ei pelännyt vaikeuksia. Hän tunsi miten valtimot kaulassa ja rinnassa sykkivät, kädet pyrkivät vapisemaan. Kaljanmyynti oli Jakesta kaikkein jännittävin suhde saksalaisiin ja yleensäkin kaupanteko, ei hän vaanimisesta ei edes ammusten varastamisesta niin paljon koskaan innostunut. (34)

Pojat kokeilevat ja pähkäilevät sankaruutta, haluavat itse olla sankareita ja jollain tavoin pitävät sotilaitakin sankareina, kunnes sädekehä sotilaiden ympäriltä pikkuhiljaa haalistuu. Sotilaat eivät eivät meinaa kestää talven  kylmyyttä, ja pojat keksivät tehdä vaihtokauppaa villavaatteilla.  Tästä seikkailut käyvät yhä hurjemmiksi ja poikien meno arveluttavammaksi. Huono omatunto on kuitenkin yhdellä jos toisellakin, ja pojat yrittävät selitellä rikoksiaan melko hellyyttävästikin: kerskailevalta rautatieläiseltä on sopivampi varastaa kuin sotilaalta. Nämä öiset kauppaharrastukset vievät pojat todistamaan sotatilan synkkiä puolia – niin kamalia, etteivät pojat haluaisi päästää irti kuvitelmistaan. Seikkailut loppuvat hetkeksi, kunnes talvi kääntyy keveämmäksi kevääksi.

 

Pojat-romaanissa sota-aika näyttäytyy välillä raakana, mutta pojanmieli vetää vaanimaan ja tarkkailemaan kaupungin naisten mielihaluja ja menoja sekä haalimaan saksalaisia alastontutkielmia. Hauska tilanne ja hykerryttävää vuoropuhelua syntyy esimerkiksi silloin, kun kuvataan poikien teatterispektaakkelia tai kun pojat ryhtyvät tilastotieteilijöiksi. Tutkimusmenetelmänä on sotilassaappaissa kopistelu naisten ikkunan alla, mistä syntyy hulvaton mielikuva! Poikien ajatuksenjuoksu ja sanailu on muutenkin hauskaa luettavaa, vaikka välillä toistuvat katkokset ja lukuisat höö-, aah- tai hiaah-huudahdukset käyvät välillä ärsyttämään.

 

Pojat ei tietenkään ole hauska tarina, vaikka poikien menolle ei voi olla hymähtelemättä. Kuolema ja epäonni ovat  väistämättä läsnä, vaikka sotaa käydään kaukana. Oluenmyyntireissulla eksytään ruumisjunaan, hautausmaalla ihmetellään vanhoja ristejä ja pelätään uusia vielä tulevan, ja hajun huippu -vitsi kääntyy vakavaksi, kun Immu muistelee käyntiä ruumishuoneella. Immun veljen kuolema on surullinen ja konkreettinen todiste rintaman tapahtumista kaukana, mutta varsinainen surullinen hahmo on Jake Hoikka. Jaken muistan elokuvaversiosta – ja siitä loppukohtauksesta – ja alkuun lukiessani ihmettelin, miksei Jake tunnu nousevan esille. Pikkuhiljaa hänestä saadaan tietoja, ja tapahtumat hänen elämässään saavat nuoren pojan mielen järkkymään. Välillä kerronta keskittyykin häneen.

 

– Niin, aij…joo, niin, niin, Jake sanoi. Isä ei asunut enää kotona, isä oli suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ”koko perkeleen sotkulle”, isä oli lähtiessään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu oli varmasti syyllinen. Ei ollut muita mahdollisuuksia. Fritzille Mayer, yliluutnantti, kotoisin Münchenistä, ei hän voinut olla syyllinen, ei millään, hän oli aina kova nauramaan ja, ja … joo kyllä minä olisin nähny, jos Fritzillä olis paha mielessä, kyllä sen näkee ihmisestä päältä. Äiti … ei äiti millään voinut olla syyllinen. Silloin ei jää enää muita kuin minä. Minä. Joo. (196)

Pojat on edelleen ajankohtainen tarina monella tapaa, ja puolestani se jää vinkkilistalle. Kotirintaman kuvauksena se on mielenkiintoinen, mutta myös sankaruuden, nuoruuden, nuoren kasvun tai vaikkapa ystävyyden tarkasteluun siinä on paljon aineksia.  Puhekielen tarkasteluunkin tämä teos sopii, kun vuoropuhelua ja ajatuspuhetta on paljon ja puhekieli on kovin murteellista. Ja voisipa romaania ja elokuvaa tarkastella rinnakkain.

 

Nainen, joka rakasti

Heidi Köngäs: Hertta. Otava, 2015. 

”Olin aina odottanut jotain, kohtaamista, ihmistä joka valvoo samaa kuuta, joka menee kokonaan minun lävitseni. Sitten hän tuli kohdalle, soitti itsensä minuun. Nauran yhä hänen seurassaan ääneen, en malta vain hymyillä. Hänellä on sellainen vaikutus minuun.” (Hertta, s. 127)

 

Hertta on rakkaustarina. Se on myös kertomus siitä, miten nuori Hertta Kuusinen jatkaa aatteensa puolesta taistelua vapauduttuaan vankilasta, vaikka sinne  joutuminen uudestaan olisi tuskallista – ja pakoiluyrityksistä huolimatta hän sinne taas lopuilta joutuu. Vaikka hänen poikansa on jäänyt rajan taakse, jää Hertta Helsinkiin vankilasta vapauduttuaan, sillä rakkaus tuntuisi menevän  kaiken edelle, eikä pelkästään rakkaus mieheen, vaan todellakin tuntuu, että myös aate tuntuu olevan Hertalle happea, itsestään selvä osa elämää. Siihen Otto-Wille Kuusisen tytär on kasvanut ja sitä hän on opiskellut Moskovassa. Moskovaan jää poika, Juri, ja Hertta on vain tiedonmurusten varassa.

 

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin.” (s. 179)

 

Tarina on fiktiota, vaikka perustuukin tosiasioihin – ainakin osin. En oikeastaan välitä siitä, mikä on totta, mikä ei; joka tapauksessa historiallinen miljöö on mielenkiintoinen ja teosta lukiessa on mietittävä, mikä ajoi ihmisiä uskomaan aatteeseensa, tai ajaa edelleen. Hertta kuvataan taistelijana, ahertajana, johtohahmona. Kuvattu historian ajanjakso on ahdistava, mutta koska kerronta keskittyy Herttaan, eivät esimerkiksi sota tai kuulustelut korostu, vaikka tietysti niistä ei voi olla tietämättä.  Varmastikin Köngäs on lukenut paljon aiheestaan ja kuvaamastaan ajasta, syntyihän Hertta-romaani  hänen valmistellessaan Kuusisesta kertovaa minisarjaa. Romaanin syntyprosessista Köngäs kertoo Yle radio 1:n ohjelmassa Viikon kirja (17.11.2015, jakso on kuunneltavissa Yle Areenassa).

 

Romaanissa ääneen pääsevät Hertan lisäksi rakastettu Yrjö Leino ja etsivä Esko Riekki,  ja henkilöt ovat uskottavia tässä fiktiossa ja draamaa syntyy, kun Hertta uskoo Leinoonsa vihjailuista huolimatta. Mikseivät asiat olisi voineet mennä juuri näin? Henkilöiden suhteet ja toiminta saavat ihmettelemään ja ajattelemaan, miten erilaisia valintoja ihmiset joutuvat tekemään tai millaisia seuraamuksia teoilla on tai voisi olla. Tapahtumiin on helppo eläytyä – paitsi siihen, miten Leinosta tulee ministeri (vaikka tämä nyt on niitä historiallisia faktoja). Sitä ei juuri pohjusteta, ja kylläpä romaanihenkilö Herttakin tätä tapahtumaa oudoksuu. No, toisaalta ehkä se, miten Hertta puurtaa ja puhkuu poliittisessa työssään, korostaa Leinon jonkinsorttista saamattomuutta tässä tarinassa, ja siksi Leinon eteneminen jää minulle hieman mystiseksi. Keskityinkö vain Herttaan? Voi olla – Hertan hahmo on kokonaisin ja jollain tavoin rakastettava, vaikken monessakaan asiassa olisi samaa mieltä.

 

Hertta omistautuu siis työlleen ja rakkaudelleen, tarinan loppupuolella pääasiassa työlleen. Ihmettelin kovasti sitä, mikä saakaan Hertan hylkäämään poikansa. Jollain tavoin se on uskottavaa, että hän lähtee alun perin Suomeen, hetkeksi, hän ei voi kieltäytyä, mutta miksi hän ei vankilasta vapauduttuaan tee enemmän töitä saadakseen yhteyden poikaansa tai saadakseen hänet luokseen? Se on raastavaa! En usko rakkauksiin tai aatteisiin ehkä tarpeeksi, kun en ymmärrä, miten kukaan voisi sietää sellaista ikävää, siirtää pois mielestä. Ei kai Hertta lopulta kestä hänkään, kun vuosien eron jälkeen huonot uutiset tavoittavat hänet. Ja kyllä Hertta ikävöi poikaansa vankilassa ja Helsingissä, kyselee hänen peräänsä. Ja suree, hukuttaa sitten ehkä ikävänsä siihen aatteen paloon.

 

”Kuin eläintä kidutettaisiin. En kestä katsoa häntä. En kestä tällaista surua, se ei laannu yhtään. Hän on kuin itsensä luonnos, sekin hätäisesti lyijykynällä muutamalla vedolla piirretty, valju. /–/ Hertta oli viikon poissa, palasi sitten toverinsa luota kotiin, mutta hän pysyy silti poissa.” (S. 240)

 

Lainauksessa kertojana on Leino. Ja vaikka alun asetelma olikin se, että Leino oli Hertan kimpussa tietojen vuoksi ja sodan aikana ja jälkeen Leino etsii lohdutusta ja lämpöä muualta kuin kotoaan, täytyy näiden kahden, hyvin erilaisen henkilön välillä olla rakkautta.

 

Hertta-romaani kiehtoo minua päähenkilön vimman vuoksi: kuvatessaan Hertan paloa elämää, vapautta,  politiikkaa ja rakastettuaan kohtaan Köngäs tekee hahmosta elävän, leiskuvan. Vaikka Hertan kanssa ajattelisi hyvinkin eri tavalla, hänestä hehkuu ihailtava voima.

 

* * *

Heidi Köngäksen ohjaama minisarja Punainen kolmio on vielä katseltavissa Yle Areenassa.

 

Harmaata, mustaa ja pimeää

Ruta Sepetys: Harmaata valoa, 2011.

Vaikka olen lukenut keskitysleireistä, sotavangeista, sodasta, nähnyt kuvia, katsonut dokumentteja, olen taitava unohtamaan. Ehkä suojelen itseäni: häivytän kauheimmat mielestäni, muistan selviytymiset. Välillä on kuitenkin palattava synkkiin tarinoihin, vierailtava museoissa, joihin on koottu sortoa ja kärsimystä tai luettava tarina, tosi tai ei.

Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on kuvaus liettualaisesta Linasta, joka kuljetetaan perheineen Siperiaan toisen maailmansodan aikana vuonna 1941. Linan ja hänen veljensä isä Kostas viedään eri paikkaan, eivätkä lapset ja isä enää kohtaa. Alusta saakka tietysti lukijana tiedän, että hyvin ei käy. Jo kuvaus kuljetuksista on puistattavaa luettavaa, mutta päähenkilön perhe löytää keinoja selvitä. Pienten toivon pilkahdusten avulla pystyn lukemaan, kestämään kauheuksien kuvat. Eikä tässä teoksessa edes keskitytä pikkutarkkaan kuvaukseen: paljon jää lukijan kuviteltavaksi, ja jatkuvasti on mietittävä, miten noista ajoista ja tilanteista on kertakaikkiaan selvitty. Kylmyydestä, nälästä, kivusta, sairaudesta, surusta, julmuudesta, epäinhimillisyyden kohtaamisesta. Marraskuun pakkanen ja kaupunkiseudun pimeys, mustuus ja synkkyys jäävät kauaksi kamaluuskisassa.

On hyväkin asia, että kuvaus ei ole niin tarkkaa tai keskity kauheuksien kuvailuun, koska lukeminen on omien tietojen ja mielikuvituksen varassakin ahdistavaa. On tärkeää kertoa tämäkin tarina, eikä lukeminen saa tyssätä liikaan raakuuteen – itse en pysty lukemaan aivan mitä tahansa. Harmaata valoa oli myös sotakirjalistalla kasiluokkalaisilleni, ja muutama taitava lukija tähän tarttuikin. He kokivat toki teoksen synkkänä, vaikka näki joku muukin minun lisäkseni hitusen toivoa Linan tarinassa. Ehkä riittääkin toivon häivähdys, ja se, taide tai piirtäminen sekä elämänhalu kannattelevat päähenkilöä.

”Taivaanrantaan harmaan sävyjen sekaan ilmestyi pienenpieni kullanhäivähdys.” (s. 343)