Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017.

FullSizeRender (6)

Pidin todella paljon Selja Ahavan edellisestä romaanista Taivaalta tippuvat asiat ja olinkin innoissani, kun kesällä huomasin Ahavalta ilmestyvän uuden teoksen. Julkaisun alla kirjaa ja kirjailijaa esiteltiin laajassa jutussa Hesarin Kuukausiliitteessä, ja mielenkiintoni hieman hälveni – en ehkä olisi halunnut tietää ennalta niin paljoa, vaikka en olisikaan voinut suojella itseäni kuulemasta, mihin mies katoaa, ja minua jännitti, osaanko nauttia kielestä ja kerronnasta (koska niistä edellistä teosta lukiessani todella pidin!) vai ajattelenko koko ajan: ”Onko tämä  totta?” tai: ”Tältäkö se ehkä tuntui juuri Kirjailijasta?” Tietysti ajattelin vähän sitäkin, mutta kylläpä aiheen käsittely laajeni yleisemmällekin tasolle. Sitä paitsi pidän autofiktiosta. Eikä ennakkotieto tässä tapauksessa haitannut lainkaan, mutta se olisi ehkä haitannut, jos en olisi tarttunut tähän juuri tässä hetkessä.

”Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on.”

 

Mies katoaa siis muutokseen, naiseksi. Se ei voi olla salaisuus tai yllätys, vaikkei sitä takakannessa paljastetakaan, joten aloitan siitä. Tästä teoksesta ei oikein voi puhua mainitsematta sukupuolta tai ajattelematta sitä, miten erikoinen tilanne syntyykään, kun ihminen joutuu muuttamaan niin paljon pysyessään kuitenkin samana, ehkä enemmän itsenään. Sillä eihän ihminen katoa, eihän mies voi kadota, kun minäkertoja kerran hänet tapaa, eikä ole hautaa, on yhteisiä asioita, on elämä. Tässä tarinassa ei kuitenkaan kerrota muuttuvasta vaan naisesta, joka kulkee muutoksessa mukana ja koittaa ymmärtää ja selvitä.

Miehen muutosta ja naisen ajatuksia kuvataan täysin minäkertojan näkökulmasta käsin. Romaani on kuin päiväkirja numeroimattomine sivuineen, toistuvine sanaryppäineen, muistoineen, kehää kiertävine ajatuksineen. Päähenkilön ajatteluun sekoittuu kuitenkin tuulahdus satojen vuosien takaa mereltä, uudelta mantereelta. Välillä nimittäin kuvataan Kristoffer Kolumbuksen (tai Cristoforo Colombon, Cristovão Colomin, Cristobal Colonin tai Christophorus Columbuksen, häilyvyyttä ja lipeämistä tässä nimessäkin) matkaa Amerikkaan, sitä, miten Kolumbus halusi uskoa omaan käsitykseensä maailmasta ja miten tämä käsitys mureni, vaikka sitä kartoin ja sanoin yritettiin pitää koossa ja olemassa. Samalla tavalla kuva ja käsitys miehestä liukuu pois – on jotain tuttua, joka liittää henkilön siihen muistoon ja menneeseen, joka oli, ja on uusi maailma, uusi ihminen ja uusi sosiaaliturvatunnus.

Kolumbuksesta kertovat jaksot ovat aluksi erillisiä, mutta Kolumbuksen tarinan sanat alkavat limittäytyä päähenkilön tarinaan ja toisin päin, niin kuin merenpohjan hiekka sekoittuisi aallokossa veteen. Tai samalla tavalla kuin irralliset asiat limittyvät ajatuksissa, kun kaikki on kesken, jäsentymättä, mahdollisuuksina, yhtä aikaa olematta ja olemassa.

”On hetkiä, jolloin kaikki muuttuu. Isä oviaukossa, saari horisontissa, aamuinen lause keittiössä,

mies, nainen, pöytä, kuppi,

öitä joiden jälkeen punatukkainen herääkin valkoisin hiuksin.”

Koskettavaa tarinassa on minäkertojan hämmennys ja suru, ajatus siitä, miten osa menneisyydestä tavallaan katoaa. Vaikka olisi helppo sanoa, että muistothan elävät, eivät ne enää elä, kun muisto on muuttunut toiseksi, eikä muiston henkilöä enää ole. Ei tämä ole sama asia kuin ero tai leskeksi jääminen, nainen pohtii: ”Ensin mieheni ostaa samanlaisen takin kuin minulla. Sitten samanlaiset saappaat. Sitten hatun. Tämä nainen, joka söi mieheni, nakertaa nyt minua.” Minäkertojan kotiin kylään tupsahtaneella naisella on entisen puolison varpaat, hän on eri ihminen mutta samalla sama.

Naisen tarinasta kipeämmän tekevät ulkopuolisten ajatukset ja sanat, vaikka ne myös lohduttavat tai ainakin pyrkivät siihen. Elämä menee eteenpäin, mutta mitä jo itse on aivan eksyksissä siinä, etsimässä rantaa, kuikuilemassa taivaalle niin kuin Kolumbus, piirtämässä epätoivoisesti karttaa, jossa nimet ovatkin vääriä.

”Meistä on tullut näköalajyrkänne, jonka reunaa tullaan tuijottamaan. Täällä puhaltaa vieras tuuli, pudotus on huima, ja maisema vetää vakavaksi. Ihmiset seisovat turvakaiteen takana ja haluavat puhua syvällisiä.”

 

Lukiessani Ennen kuin mieheni katoaa -romaania unohdin oikeastaan Hesarin laajan jutun ja sen, että näin voi olla oikeasti tapahtunut, että varpaat ja leikkaukset ja muutot olisivat totta tai että tämä on jonkun oma tarina. Sillä kun ei ole merkitystä toisin kuin sillä, miten hienosti henkilökohtainen taipuukin taiteeksi, joka koskettaa ja vavisuttaa.

 

 

Mainokset

Kohti parempaa, kohti muuta

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

”Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin.” (s. 9)

Näin väittää Tiranan sydämen päähenkilö, minäkertoja, joka nimettömänä tai pikemminkin moninimisenä kulkee läpi Euroopan suurkaupunkien ja New Yorkin kautta lopulta Helsinkiin. Roomassa hän on eri henkilö kuin Berliinissä, Madridissa taas toinen, ja tilanteiden mukaan hän muuttaa ulkomuotoaan, nimeään, tarinaansa siitä, kuka hän on, mistä tulee.

Tiranan sydän on riipivän ajankohtainen kertomus sekä itseään että parempaa elämää etsivistä nuorista. Agim ja Bujar, kaksi albanialaisnuorukaista, lähtevät karkuun kotoaan, tarkoituksenaan paeta Albaniasta ja pyyhkiä menneisyyden kansalaisuus, muuttaa ja muuttua. Bujarin lapsuus loppuu isän kuolemaan, mutta tarinat Albaniasta jäävät elämään. Kun siskokin katoaa, Bujar ja ystävä Agim siis lähtevät, ensin Tiranaan, sitten Durresiin (kaupunki Albaniassa), sitten meren yli kohti kuvien kimaltelevaa Italiaa – niin kuin moni muukin on tehnyt ja tekee. Ystävysten vuosi kodittomina on hirveä, mitä muuta se voisikaan olla? Näitä fiktiossa kuvattuja tarinoita tapahtuu koko ajan, ja ajatus siitä ei jätä lukijaa rauhaan, eikä sen pidäkään.

img_1774

Romaani jakautuu osioihin, joista osa tapahtuu siis suurkaupungeissa vuosina 1998-2003, osa Albaniassa 1990-luvun alussa. Albanian tapahtumissa on mukana kaksi nuorukaista, myöhemmän ajan osioissa vain yksi, joka kuitenkin on jonkinlainen sekoitus Agimista ja Bujarista. Hän on mies tai nainen tilanteen mukaan, ja kotimaakseen hän sanoo milloin minkäkin Euroopan (itäisen tai eteläisen) maan. Kyse on identiteetin tarinallisesta rakentumisesta, oli kyse sitten sukupuoli- tai kansallisuusidentiteetistä. Ja oikeastaan kyse onkin siitä, miksi näitä pitäisikän niin tarkkaan määritellä – miksi on lokeroitava itsensä mieheksi tai naiseksi, mikä ero on albanialais- tai italialaistaustalla, miksi transnainen on niin paljon kiinnostavampi kuin nainen?

Päähenkilön elämä Italiassa, Espanjassa, Saksassa ja USAssa on irrallista ja väliaikaista, ja samoin on Suomessa. Varsinkin Suomi-osion aikana kaipasin jo riipivästi tietoa siitä, mitä kaksikolle lopulta kävikään, ja tässä onkin yksi romaanin juju: on luettava, jotta kesken jäänyt tarina alussa saisi lopun. Lopussa koittaakin yllätys, unen ja muiston sekoitus, paluu Albaniaan. Päähenkilön lepattavuus jää. Kysymys onkin identiteetin etsimisen lisäksi ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Ja tarinoista. Esimerkiksi Suomessa päähenkilö onkin kovin kiinnostava, kun hän kertoo itsestään transsukupuolisena, Turkista paenneena unelmiaan tavoittelevana henkilönä laulukilpailun henkilökuvassa.

Tiranan sydän on hieno kokonaisuus, jossa sekoittuvat minulle vieraan Albanian historia, Euroopan reunojen nykyisyys, sukupuoli-identiteetin häilyvyys, yksilöiden ja kansojen tarut. Välillä siis kerrotaan kansantarua Bujarin isän suulla, muistona, välillä kuvataan siirtolaisen karua elämää, välillä selviytymiskertomusta suurkaupungissa. Ajankohtaisuus on romaanin ehdoton ansio, samoin vaihtuvista paikoista ja ajoista koostuva, mutta sulavasti etenevä kerronta – siitäkin huolimatta, että varsinkin alkupuolella olin hämmentynyt siitä, kuka päähenkilö oikein onkaan. Sitten ajattelin, että näin kuuluukin olla: henkilö voi olla monta, siitähän tässä on kyse. Ja siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan olla valmis tekemään saadakseen olla se, joka on.

– – –

Luin Tiranan sydämen viime vuoden puolella, joten en laske sitä Suketuksen Eniten minua kiinnostaa tie -blogissaan julkistamaan Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea siirtolaisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvää kirjallisuutta.

Nyt mietiskeltyäni tätä romaania uudestaan päätin sittenkin liittyä haasteeseen. Aiheesta on valtavasti luettavaa, ja aihe on sekä mielenkiintoinen että erittäin ajankohtainen. Suosittelen tätä romaania muille haasteeseen osallistuville: se sopii esimerkiksi kohti parempaa -alaotsikon alle. Agimin ja Bujarin Albania näyttäytyy menetettynä maana, ja pojat ovat luoneet kuvan Italiasta mahdollisuuksien tyyssijana. Italiaa kuvataankin jonkin verran, mutta päähenkilön asettuminen sinne on vaikeaa – monesta syystä.