Talvilukemistossa kesän hehkua ja haikeutta

Vuoden pimeimmän ajan jäädessä minuutti minuutilta taakse kirjapinoistani käsiini tarttuivat kaksi kesäistä kirjaa. Taina Latvalan viime syksynä ilmestynyt Venetsialaiset on herkkä tarina jo aikuisten sisarusten välisistä suhteista ja salaisuuksista, Jillian ja Mariko Tamakin This One Summer puolestaan hauska, ravisteleva ja elämää pursuava kuva hetkestä, kun lapsuus jää taakse niin kuin lapsuuden kesätkin.  Muuta yhteistä näillä ei äkkiseltään olekaan kuin kesän hehku, Latvalassa jo loppumaisillaan, Jillian ja Mariko Tamakin sarjakuvaromaanissa täytenä, hersyvänä, hikisen epämukavana ja lähes loputtomana joutilaisuuden aikana. Ehkä kesissä, niin fiktiivisissä kuin todellisissakin, kuitenkin on jotain samaa, näissäkin mökki, joka osoittautuu monella tavalla merkitykselliseksi niin sarjakuvan Rosen perheen kuin Latvalan romaanin keskushahmojen Iiriksen, Paulan ja Elinan tarinoissa. Omista lapsuuden kesistä muistan paljon samaa kuin Tamakien sarjakuvassa: olen saanut lipua järvessä tuntikausia, huoletta, antaa ajan kadota, päivien vaihtua uusiksi. Ehkä samoin on ollut Latvalan romaanin siskosten kesissä, jossain ihan muualla. Nyt istun hämärtyvässä tammikuun illassa ja huomaan kaipaavani kesään. En mökille, mutta kesään, tekemättömyyteen, valoon ja lämpöön. Samalla olen tyytyväinen kirjojeni (ja kesäunelmieni) keskellä.

Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu ihastutti minut monisärmäisyydellään. En muista tarkkaan novelleja, mutta jollain tavoin Venetsialaiset-romaanista jää sama tunne – ”novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä”, kirjoitin kokoelmasta, ja itse asiassa novellikokoelman aloittaa Viimeinen kesä -niminen novelli, jonka mieluusti lukisin nyt uudelleen. Venetsialaisissa on kyse kesän lopusta, siitä, miten moni asia loppuu tai loppu ainakin huomataan. Kolme sisarusta, Iiris, Paula ja Elina, ovat päättäneet viettää kesän viimeisen illan mökillä. Kesä siis aivan konkreettisesti loppuu. Sisarukset elävät erillään, hyvin erilaisia elämiään, ja myös heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ovat hyvin erilaisia. Elina nuorimpana on usein jäänyt pikkusisaren rooliin, jopa nyt aikuisena, Iiriksellä on eri äiti kuin kahdella muulla ja siksi erilainen lapsuus, ja Paula on sisaruksiinsa verrattuna äärimmäisen käytännöllinen –  kun kaksi muuta liihottavat, seikkailevat ja sotkeentuvat, Paula pelastaa. Tarinan sidosaine on sisarusten jo aiemmin kuollut isä ja sisarusten suhde toisiinsa, vähän myös isään ja mökkiinkin.  Tapahtumat tiivistyvät yhteen iltaan, kun rannoilla syttyvät tulet jäähyväisiksi kesälle, mutta kerronta liikkuu menneeseen, asioihin, joista sisarusten olisi pitänyt puhua jo paljon aiemmin. Vaikka kesän hetkessä ja sisarusten kohtaamisessa on paljon iloa, on läsnä myös salaisuus, lukittu laatikko ja puhumattomus, ja samoin on sisaruksilla omat varjoisammat puolensa, tyytymättömyytensä, vaikeutensa. Hienoa onkin, miten tavallaan vähäeleisesti kerrotaan yhtä aikaa paljon. Enemmän tässä kuitenkin on haikeutta ja surua, muistoista venetsialaisyön loppuun saakka. Kesä loppuu, ja niin loppuu moni muukin samassa.

”Awago Beach is this place. Where my family goes every summer. Ever since… like… forever.” (This One Summer, ensimmäiset sivut) 

Toisella tavalla kesän loppu on läsnä This One Summer -sarjakuvaromaanissakin, vaikka suurimmaksi osaksi aurinko paistaa ja järven vesi räiskyy, ja pyörällä pääsee lähikauppaan, jossa tullaan melkein tutuiksi myyjän kanssa. Päähenkilöt, ystävykset Rose ja Windy, ottavat askelia lapsuudesta kohti teini-ikää vertailemalla tissejään, katselemalla yöllä kauhuelokuvia ja tilaamalla isoäidiltä drinkit. Päivät täyttyvät haahuilusta ja retkistä kaupalle salakuuntelemaan paikallisen nuorison kriisejä, ja Rosen idylliä rikkoo myös kriiseily kotipiirissä. Vaikka kyseessä on lapsuuden(lopun) kuvaus, ja suurimpana kohderyhmänä on nuoret ja varhaisteinit, Windyn ja Rosen ikäiset ehkäpä, laajempaa lukijakuntaa koskettanee juuri kesäkuvaus, jossa vuorottelevat leppoisa ja vakava, helle ja päiviä kestävä sade, tylsyys ja riemu. Kesäriemujen keskellä käsitellään myös vakavampia aiheita.

This One Summer on hyvin kuvapitoinen sarjakuva, jossa kuvat rytmittyvät kesäpäivien lailla satunnaisesti – välillä aukeamalla tapahtuu paljonkin, välillä kuvattuna on hetki tai ajatus, joskus vain ääni. Windyn tanssiesitys on riemukas: liike on kuvattu Windyn jamittelevana hahmona, joka hilluu ympäriinsä tanssin lumoissa, kun Rose istuu pysähtyneenä keskellä kuvaa. Kuvat ovat muutenkin tunnetilojen ja tunnelmien osalta ilmaisuvoimaisia, niin kuin vaikkapa tämä pulikointiaukeama, johon tiivistyy joko pitkä uintirupeama tai useampikin:

Tämä ihana pieni sarjakuvakirja sekä naurattaa että itkettää, ja juuri tunnelmoinnissa on sen ydin. En meinannut päästää tätä kultahippusta käsistäni, mutta ehkä on etsittävä Tamakien muuta tuotantoa, tai muita mahtavia sarjiksia tämän vuoden lukemistoihin.

Latvalaltakin minulla on vielä luettavaa. Pidän hänen tyylistään, ja Venetsialaisissa ihastuttivat sekä henkilöt että tarinan rakentuminen menneisyyden ja kuvatun yhden illan etemisen vuorotteluna. Jollain tavoin haikeaa tunnelmaa luo myös kieli, välillä lyhyt, toteava virke, välillä lyhytsanainen vuoropuhelu, joka ei koskaan jatku pitkään. Niin kuin ei jatku kesäkään, kummassakaan näistä. This One Summer jättää kuitenkin tyttömäisen kikattavan jäljen.

– – –

Taina Latvala: Venetsialaiset. Otava, 2018.

Jillian Tamaki, Mariko Tamaki: This One Summer. First Second Books, 2014.

Advertisement

Nuoruudessa on särö

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu. Otava, 2015. Kannen maalaus: Rauha Mäkilän ”Is It True When U Say That U Love Me”(2006).

 

Tartuin Taina Latvalan novellikokoelmaan kevein mielin, sillä halusin jotain raikasta. En ole lukenut Latvalalta mitään, ja novellejakin lähiaikoina liian vähän. Ennen kuin kaiki muuttuu on ulkoasultaan kevyt ja heleä, ja ajattelin, että tässäpä olisi minulle  kirja täynnä novelleja, joita voisin napostella bussimatkoilla työhön ja takaisin illanhämärään kotiarkeeni. Sain hämmentyä, vakavoitua – ja nauraa. Ja suljettuani kirjan päässäni soi muutama säe Dave Lindholmin laulusta. ”Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta”, laulaa Dave, ja noita elämän sävyjä on Latvalan novelleissa, päähenkilön elämässä. Lopulta kepeys on poissa. Näen teoksen kannessa olevassa Rauha Mäkilän teoksessa  toisiaan ja toisistaan riuhtovat ihmiset, vaikka aluksi näin tanssin, kepeyden siis. Samalla tavalla novelleissa johonkin keveään asettuu varjo, kesä loppuu, vaikka nuoruus ei ihan vielä.

 

Ennakko-odotukseni novellikokoelman suhteen jäivät täyttymättä siltäkin osin, että kyseessä ei oikeastaan olekaan novellikokoelma, vaan kertomukset  kietoutuvat yhteen, päähenkilö on sama, tarinaa kerrotaan vain eri vaiheista elämää. Miksei novelleja voisi lukea itsenäisinä teoksinakin ja nautiskella nuoruuden tunnelmakuvista, mutta esimerkiksi kuva kertomusten naisesta, päähenkilöstä rakentuu ja vahvistuu useamman novellin myötä.  Henkilöt novelleissa ovat nuoria tai nuoria aikuisia, jälkimmäisiä enimmäkseen. Asutaan pienessä keskusta-asunnossa, opiskellaan ja tehdään vähän töitäkin. Päähenkilönainen on kirjoittaja, toimittaja, joka puhuu välillä kertomisesta ja kirjoittamisesta, huomaa juhlissa oman kirjansa kirjahyllyssä. Päähenkilö on välillä hän, välillä minä, tarkkailija ja tarkkailtava.

Novelleissa elämä on kolhiintunut, päähenkilössä on särö. Ensimmäisessä novellissa, Viimeinen kesä, nuori päähenkilö saa tiedon isänsä kuolemasta, ja tähän palataan useaan kertaan. Viattomuuden aika tuntuu loppuvan äkisti, mutta nuoruus venyy; kertomuksissa liikutaan kahviloissa, juhlissa, vähän ulkomailla, tai sitten ollaan siinä pienessä asunnossa, jonka pienuudesta tehdään pilkkaa. Suurimmaksi osaksi elämä on hyvin ihastumisineen ja tutustumisineen, mutta välillä lukijana yllätyn, hymähdän – kun kertomukset ovat pääosin realistisia, juuri realismiin tuudittautumisen vuoksi hätkähdän kerran jos toisenkin. Päähenkilö  muuttuu kissaksi, pariskunta unohtaa jotain liian tärkeää… Tai sitten realistiset henkilöt toimivat inhimillisesti, yllättävät aitoudellaan tai pöhköydellään.

Suosikeiksini nousivat kertomukset, joissa henkilöiden toiminta oli jollain tavoin älytöntä, silti ymmärrettävää. Kilpikonnan äiti -novellissa nainen haluaa pakkomielteisesti kilpikonnan, mutta mitä seuraakaan siitä, kun toive toteutuu? Pakkomielteisen hän-henkilön puoliso on vastapari, ymmärtäväisyydessään ääretön, vaikka kilpikonnan kasvatus osoittautuu mahdottomaksi. Novellin Auringon lapsi alussa päähenkilöpariskunta säntää kiireellä kotiin. Sitten kuvataan kiireetön hellepäivä loputtomaksi venyvine haahuiluineen – ja lopussa palataan alkuun, ja seuraa järkyttävä yllätys. Kepeydenkaipuussani pidin myös novelleista, joissa sain nauraa: Onnistuneen kampaamokäynnin jälkeen ilahdutti liioittelullaan (jossa toki oli perää…) ja Kissan yksityisyys samoin. Hauskoja nämäkään eivät olleet pelkästään.