Kurkistus Vallilan Kansallisteatteriin ja Saiturin ennakkonäytökseen

Hetken riemu ja loputtomalta tuntuva koronasulkujen murhe! Elokuun alussa oli monta syytä iloon, ja yksi suurimmista oli se, että pääsin taas teatteriin. Kuitenkin syyskauden aloitusta varjostivat taas epävarmuus ja koronarajoitukset. Saiturin ennakkonäytännössä paikkoja oli rajattu jo 90:een, mutta nyt ei katsomoon pääse edes sen vertaa.

Vallilan Kansallisteatterissa esiteltiin uutta tilapäisnäyttämöä, ja katsomossa ja lämpiössä oli tilaa. Väliajalla yleisö levittäytyi myös konepaja-alueen laajoille pihoille, ja jopa vessajonoilta vältyttiin. Uudet rajoitukset tuntuvat niin epäreiluilta pitkään kestäneiden sulkujen ja joiltain osin ehkä sitten liian avoimen kesän jälkeen, ja ymmärrän, että kulttuuri- ja tapahtuma-alalla ymmärrys on vähissä. Niin on minullakin. Minun ei välttämättä tarvitse päästä teatteriin, mutta väen on päästävä töihin! Ja kyllähän me tarvitsemme elävää kulttuuria jatkossakin.

Vallilan Kansallisteatteri sijoittuu siis vanhalle VR:n konepaja-alueelle. Siellä Vallilan makasiineilla rakentuu kuin uusi pienoiskaupunki, joka jollain tavoin tuo mieleeni Berliinin, ainakin jonkin tunnelman tuosta yhdestä suosikkikaupungistani. Sisätiloihin on jätetty paljon vanhaa rakennusten historiasta, ja teatterin varastoista puolestaan on tuotu mm. valaisimia. Pienen näyttämön vanhasta, jo aikoja sitten käytöstä poistetusta esiripusta on tehty katsomoa ja lämpiötä erottava seinämä, ja uuden näyttämön penkit ovat samoin Pienen näyttämön. Monista ikkunoista tulvii valoa lämpiöön, jossa vanhat kattoikkunatkin näkyvät. Näyttämön yllä ne on ymmärrettävästi maalattu piiloon, jotta teatterivalaistus toimisi. Vanha rakennus toimii kauneuden rakastajan näkökulmasta, ja kyllä omaa tunnelmaa tuo sekin, että talon ikä tuntuu myös siinä, että kuumana elokuun iltana myös salissa on lämmintä. Kuulemma talvella sitten puolestaan viilenee. Kansallisteatteri toimii tiloissa ainakin vuoteen 2023, ja toivottavasti teatteri jossain muodossa säilyisi tässä kulttuurikeskittymässä.

Tutustumisillan toinen ohjelmanumero tilan ihastelun lisäksi oli Saiturin ennakkonäytös. Valmiilta kokonaisuus vaikuttikin, tosin joiltain osin epätasaiselta. Molieren klassikko eteni pääosin alkuperäistekstille uskollisena (sikäli kuin muistan – luin näytelmän yli 20 vuotta sitten), mutta kokonaisuutta rytmittivät enemmän ja vähemmän osuvat viittaukset niin Klonkkuun kuin Titaniciin. Ensimmäisen ymmärrän, jälkimmäinen tuntui jotenkin irralliselta höpsöttelyltä, sillä kokonaisuus ei ollut sillä tavalla leikillisen överi, että se olisi liukunut kokonaan hömppäkomedian puolelle. Ylilyöntihän on jo päähenkilö Harpagonin itaruus, mutta välillä mieleen tuli, että eikö joitain hupailuja olisi voinut unohtaa tai sitten vetää oikein kunnolla sekoiluksi hömppäkomedian suuntaan kumartaen mutta aika moneen suuntaan sitten samalla pyllistäen.

Saituri kertoo nimensä mukaisesti äärimmäisen pihistä vanhuksesta, jonka aikuistumassa olevat lapset rakastuvat. Tytär Èlise ja poika Cléante eivät ymmärrettävästi ole samaa mieltä isänsä suunnittelemista naimakaupoista, varsinkin kun isä itse on päättänyt mennä naimisiin Cléanten rakastetun kanssa. Erityisesti nämä nuorten näyttelijät jäivät positiivisesti mieleen, samoin kuin Harpagonin karikatyyrimäinen, vikkelä ja aika kauhistuttavakin hahmo.

Lavastus viehätti tyhjänäkin, mutta kun näytelmä alkoi, melko yksinkertaisen mutta kauniin lavastuksen toimivuus tuli hyvin esille. Ovista kuljettiin, ikkunoiden takaa kurkisteltiin, mutta lasiruuduista rakennettu seinä rajasi tilan intensiiviseksi kohtauspaikaksi, jossa henkilöhahmot korostuivat. Taustan läpinäkyvyys myös alleviivasi sitä, miten henkilöiden piti olla tarkkana, kuka kuuli mitäkin – perustuuhan näytelmän juoni osin salaisuuksille ja selän takana puhumisille. Samoin kuin lavastusta ihastelin puvustusta. Se oli kekseliäs ja tyylikäs, vähän hauskakin, kuten erään hahmon taskullinen toppahame. Juonittelevan Frosinen asun ja tukkalaitteen valtavuus ja kepeän Elisen pikkumyymäinen tyyli puolestaan sopivat hahmojen luonteeseen hyvin, puhumattakaan Harpagonin nuhjaantuneista villasukista.

Vaikka taisin huomata komedian (tai toteutuksen) äärellä itsestäni pienoisia tosikon ominaisuuksia, tarkemmin ajateltuna hyvää oli paljon enemmän kuin niitä rintalihaksen väräyttelyjä tai muita hämmentäviä yllätyksiä. Loppukohtauksen hiustenheilauttelut jo naurattivat, ja ehkä tosiaan tällä saippuaoopperatyylillä olisikin syntynyt aivan omanlaisensa tulkinta klassikosta. Tästä versiosta saa siis teatterielämyksen monesta eri näkökulmasta, ja nauraa saa höpsöttelyjen lisäksi ihmisen pöhköydelle.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille teatterilipusta ja upean teatteritilan esittelystä!

Saituri, Vallilan kansallisteatteri

Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Tero Koponen

Ohjaus: Vesa Vierikko

Suomennos: Arto af Hällström

Dramaturgi: Eva Buchwald

Lavastus ja pukusuunnittelu:Tarja Simone

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Esa Mattila

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Järjestettyjä elämiä

Tammikuisella vierailulla eräässä Helsingin keskustassa sijaitsevassa laitosteatterissa olisi tehnyt mieli kurkistaa tarpeistovarastoon, mutta onneksi pääsin sinne(kin) Antti Holman Järjestäjä-romaanin matkassa. Pääsin teatteriin ja kirjastoon, ja pukuhuoneiden ja taukotilojen lisäksi myös karrikoitujen, sekopäisten henkilöhahmojen seuraan.

Takakansitekstin mukaan Järjestäjä on räävittömän hauska, ja onhan se hauskakin mutta lisäksi myös synkkä tai pimeä. Päähenkilö Tarmo haluaa järjestää elämänsä uudeksi, rakentaa itsestään miehen. Hän rimpuilee irti olkapään ja kivan (mies)kaverin roolista, lukee Sankari-opasta ja päätyy kuin sattumalta töihin teatteriin, jotta pääsisi lähemmäksi pakkomielteeksi muodostunutta ihailun kohdettaan. Tarmon ajatuskuvioiden seuraaminen on hauskaa, vaikka hahmo todellakin on tuskallisen surullinen kaikessa rimpuilussaan, hikoilussaan, sekoilussaan, järjestämisessään ja liiallisessa kiltteydessään. Holma kirjoittaa hauskasti, rikkoo rutiinit ja yllättää. Eikä Tarmon hahmo jää tyypiksi, niin kiemuraista on hänen ajatuksenjuoksunsa kuvaus: ”Jos olisi ollut viime vuosisadan alku, olisin hakeutunut hänen autonkuljettajakseen ja kantanut hänen laukkujaan vielä silloinkin, kun hän olisi jo menettänyt koko omaisuutensa siirtomaakaupoissa ja autokin olisi joutunut jonkin vekselin alle.” (s. 71.)

Tarkkailija-Tarmo päätyy siis teatteriin, ja teatterin väki on, no, teatraalista. Tarmo piirtelee viivoja henkilöiden välille, järjestelee henkilöiden välisiä suhteita, ja tarina vyöryy kohti kaameaa loppua. Kuva muista henkilöistä syntyy hauskasti pääosin Tarmon ajatusten ja kuvailun myötä: Tarmo on näkevinään himot, kuulevinaan ajatukset, arvaavinaan muiden päämäärät pienistäkin asennoista ja eleistä, katseista ja asettumisista. Lisäksi hän analysoi tapaamiensa henkilöiden lukutottumuksia. Tarmon ajatuksenjuoksu on yksi asia, mikä tekee teoksesta hauskan. Toinen asia on se, miten Tarmo pelkää koko ajan, että hänen ajatuksensa paljastuvat, vaikkei kai kukaan voisi kuvitellakaan kenenkään toimivan kuten hän. Pelossa ei ole mitään hauskaa, mutta Tarmon toiminnoissa sen sijaan on. Oman elämänsä Tarmo pyrkii järjestämään oikeanlaiseksi, mutta hänen tielleen sattuu viivästyksiä ja esteitä, yksi tärkeimmistä entinen työkaveri Minnamari kirjastolta. Ja mitä käykään, kun hänkin järjestää elämänsä uudeksi niin, että Tarmo on osa sitä?

Järjestäjässä kerronta etenee pääosin Tarmon näkökulmasta, mutta välillä pääsee ääneen myös Daniel, Tarmon pakkomielle. Danielin pakkomielle on menestyminen, ja hänen kauttaan kuvataan rimpuilua kuuluisuuskilpailussa. Myös Daniel lukee Sankari-opasta, ja hänen osuutensa ovatkin ajatuksenvirtaa unipäiväkirjassa, joka laajenee kertomukseksi kateudesta ja pyrkyröinnistä. Danielin hahmo on pelkästään surullinen, eikä hänelle toivo käyvän hyvin, toisin kuin Tarmolle (ainakin välillä). Danielin ja muiden näyttelijöiden ja teatterityöläisten osalta tarinaa voisi tarkastella kuvauksena taiteen tekemisen haastavuudesta (Kriitikot! Ohjaajan epämääräiset ohjeet! Raha ja sen puute! Kilpailu, kilpailu!), mutta toisaalta teosta voisi ajatella myös yleisemmin työelämäkuvauksena. Tarmon ensimmäisessä työpaikassa tyranni-Lillukka määrää ja pyörittää, teatterissa taas kukin vuorollaan –  lisäksi myös kriitikko Rysä ja tietenkin se raha.

Lukukokemus oli järkyttävä. Hyvällä tavalla. Ja olihan teos hauska!

Antti Holma: Järjestäjä. Otava, 2014. Luettu e-kirjana.