Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020.

”Tie levisi tunturiin kuin luontoon viskattu lanka.”

Vaeltamisesta tulee mieleen jotain aivan muuta, kuin millaisena jalan kulkeminen Kilpisjärven Saanan maisemista alas kohti eteläisempää Lappia näyttäytyy Tommi Kinnusen romaanissa Ei kertonut katuvansa. Mutta niin vain vaeltavat romaanin henkilöt – pakon edessä niin, että kengät kuluvat puhki, nälkäisinä niin että luut paistavat. Epätietoisina siitä, millainen on vastaanotto, jos perille saakka päästään, epäileväisinä, sillä välttämättä kadoksissa ollutta ei oteta riemuiten vastaan.

Vaellusromaaniksi alaotsikoitu Ei kertonut katuvansa kuvaa viiden naisen matkaa Norjasta Lapin läpi. Ehkä jollakulla oli haaveena päästä sodan loppupuolella laivalla Saksaan, mutta naiset ovat päätyneet ensin vankileirille Norjassa, sitten kuitenkin yhden hyvän sattuman ja ihmisen myötä kulkemaan patikalla kohti kotejaan. Matkalla ei ihastella luonnonrauhaa vaan koitetaan selvitä. Nähdään tuho: räjäytetyt sillat, poltetut talot ja murtuneet tienpenkereet ja mielet. Taustalla on siis Lapin sota, vaikka henkilöt eivät vielä tiedä täysin, mihin tilaan Suomi on jäänyt, kun he ensin ovat kulkeneet autoilla Pohjois-Norjaan saksalaisten matkassa ja sitten olleet siellä tovin vankeina. Nyt on käveltävä takaisin ja ehkä kohdattava se, mitä lähdettiin pakoon omassa elämässä mutta ennen kaikkea se, miten saksalaisten kanssa olleisiin naisiin suhtaudutaan.

Kerronta tuntuu etenevän tasatahtia eteenpäin kulkevan naisviisikon kanssa: on edettävä, ei seliteltävä. Lukijana tietysti haluaa pysytellä mukana ja selvittää, miten tästä voi selvitä. Ihmettelen välillä lukiessa, mikseivät naiset juuri valita nälkää heti tai sosiaaliseeraa ja turise, mutta totta kai he vain yrittävät päästä eteenpäin. On vain edettävä, raahattava matkalaukkua, säästettävä vähäisiä voimia, piilotettava häpeä, joka näkyy rupiseksi kynittynä päänahkana. Pikkuhiljaa matkan edetessä alkaa paljastua keskushenkilöistäkin ja heidän taustoistaan sekä saksalaisten matkaan lähtemisen syistä, mutta vaikka he kulkevat yhdessä, on läsnä jonkinlainen yksinäisyys, se ehkä, mikä henkilöillä oli lähtiessäkin, ainakin päähenkilöksi erottuvalla Irenellä.

Ei kertonut katuvansa paljastaa henkilöistään ja heidän kohtaamistaan ihmisistä lopulta paljon, ja edetessään romaani saa ajattelemaan epätoivon ja yksinäisyyden lisäksi myös ystävällisyyttä ja ihmisen lämpöä, sinnikkyyttä ja rohkeutta, ovathan henkilöt tehneet omia ratkaisuja jo ennen pitkää matkaansa, niistä vain kerrotaan hiljalleen matkan edetessä. Päälle päin ei ihmisen taustoista tai ratkaisuista voi tietää, ei siis näidenkään naisten. Samalla lyötyinä ja hyljeksittyinä mutta kuitenkin sinnikkäinä eteneviin naisiin voi kukin vastaantulija valita oman tapansa suhtautua, vaikka valtavirta syytäisi kirosanoja ja haukkuja. Rohkeutta vaatii siis myös paluu, sillä sekin on ratkaisu niin kuin ehkä oli lähtökin. Romaani on kuvaus ihmisistä, vaikka ei aivan tavallisista, poikkeustilassa, ja juuri tämä kohta, hetki sodan jälkeen, aika ennen uuden rakentamista, on mielenkiintoinen ja tärkeä kuvattava, sellainen, joka jää usein varjoon historiankirjoissa – samalla tavalla kuin nämä kuvatut naiset tai heidän tukijansa ja auttajansa kuin vihaajat ja lannistajat.

”Miten paljon askelia hänellä oli vielä edessä, kuinka monta ylä- ja alamäkeä? Oli kai turha pohtia, kuinka lukemattomia kertoja tie kaartaisi oikeaan tai vasempaan, eikä varmasti kannattanut ajatella, miten hän jaksaisi tai mitä söisi. Mitä muita mahdollisuuksia olisi? Istua pientareelle ja odotella, että yllättäen lakkaisi olemasta siellä missä oli?” (s. 102)

Tommi Kinnusen romaaneissa olen pitänyt siitä, miten katse kohdistuu johonkin syrjään jätettyyn tai vaiettuun kohtaan historiassa mutta kuitenkin sellaiseen, mistä on oltu tietoisia mutta mistä on ehkä helpompi olla hiljaa. Ei kertonut katuvansa ei päätä henkilöidensä matkaa pelkkään helpotukseen, sillä kulkijoiden matka on ollut vaativa, henkisesti pidempi kuin jalan kuljettu, eikä vastaanoton voi olettaa olevan pelkästään – tai lainkaan – riemukas. Nykyhetkessä voi vähän huoahtaa, sillä paljon on tultu eteenpäin, vaikka paljon on tuttua Kinnusen kuvaamissa ihmisissä niin hyvässä kuin pahassakin.

Kolme päivää, kolme sisarusta

Tommi Kinnunen: Pintti. WSOY 2018.

”Hytti on tavallisesti täynnä elämää. Jokaisessa penkissä istuu puhaltajamestari, jonka ympärillä pyörivät vanhempi ja nuorempi puhaltaja, kolme lasimassaa uunista noutavaa postipoikaa, formupoika sekä kantaja, jonka tehtävä on viedä valmiit lasit kyyluuniin jäähtymään.” (s. 69)

Pintti, mänki, koopa, puhalluspilli – erikoiset sanat vievät Tommi Kinnusen romaanissa lasinpuhalluksen maailmaan. Jussi, Helmi ja Raili, sisarukset, ovat eläneet elämänsä, lapsuudesta tarinassa kuvattuun aikuisuuteen lasitehtaan ympärille rakentuneessa kylässä, ja Pintissä heidän elämäänsä seurataan kolmen päivän aikana vuosina 1949-1951. Jokaisessa päivässä on eri näkökulma, ensin Jussin, sitten Helmin ja viimeisenä Railin. Vaikka kerronta keskittyykin näihin kolmeen päivään, takaumissa avataan myös mennyttä – kadonnutta isää, Railin piipahdusta Helsingissä, Helmin rakastumista ja Jussin rankkaa syrjityn, hulluksi leimatun elämää.

Pintin taustalle piirtyy luonnostelma lasinpuhalluksen maailmasta. Välillä kuva tarkentuu, ja erikoiset sanat saavat selityksensä, vaikka lasinpuhalluksen ympärillä pysyy sille kuuluva mystisyyden kehä. Toki tarinassakin painotetaan, että lasinpuhalluksen salat eivät kuulu kaikille, eivät naisille varsinkaan, vaikka sota-aikana myös naiset pääsevät tälle alueelle tehtaassa. Muutoin heille on paikkansa hiomossa tai muissa töissä, ja joka tapauksessa töitä riittää, jos niitä tehdä haluaa.

Lasiin ja lasinpuhallukseen, terävyyteen, haurauteen, turhuuteen, hienouteen, kauneuteen, vaarallisuuteen ja salaperäisyyteen, rinnastuukin lopulta paljon, niin kuin kirjan nimessäkin mainittuun pinttiinkin. Pintti on siis lasijätettä, jota lasinpuhalluksesta syntyy ja jota on kuulemma tehtaan ympäristö täynnä. Pintti ei kuitenkaan ole pelkästään jätettä, sillä pinttimurskaa käytetään osana lasinvalmistusmassaa. Pintti myös kummittelee Jussin näyissä, ja tällä on vaikutuksensa moneen. On asioita, jotka viiltävät kuin lasi, ja lasinhaurasta on joskus elämäkin. Tehdasmiljöö myös tuntuu monella tavalla vaaralliselta, varsinkin kun Helmi joutuu ottamaan pienen tyttärensä Saaran mukaan töihin.

img_20190115_1517337081183486559076101.jpg

Kinnusen aiemmat romaanit, Neljäntienristeys ja Lopotti, vaikuttivat tarkkuudellaan, ja ihmiskohtaloiden, omaa tietään kulkeneiden tai yhteisön valtavirrasta hieman syrjässä eläneiden, koskettava kuvaus on myös jäänyt häilymään lukumuistoissani. Pintissäkin yksi henkilöistä miettii, miten lasikylän väki asettuisi jonoon ja missä kunkin paikka tässä arvojärjestyksessä olisi, missä oma, ja esimerkiksi Raili saa kuulla rumia puheita ja kokea syrjintää, Jussista puhumattakaan. Lisäksi tässä romaanissa on samaa haikeutta ja surumielisyyttä kuin vaikkapa Neljäntienristeyksestä muistelen, ja se syntyy ehkä siitä, että lukiessa on pakko olla päähenkilöhahmojen puolella, kun päähenkilöiden osa yhteisössään ei ole helppo. Jokaisella henkilöllä on tämän lisäksi oma haavansa tai arka kohtansa, menetys tai suru, mikä vaikuttaa elämään – ei kuitenkaan pelkästään latistavasti, mikä on aika lohdullista, koska tunnelma Pintissä on pääosin synkkä ja surullinen. Paljon on tässä myös pysähdyttävää ajateltavaa: perheestä, sodan vaikutuksista, sisaruudesta, rakkaudesta, erityisyydestä ja yhteisöistä vaikkapa. Romaania voikin lukea monella tavalla. Voi ihmetellä lasin mystisyyttä ja pohdiskella tiiviin, suljetun yhteisön ahtautta, voi ihailla Kinnusen kerrontaa ja kieltä, kykyä pysähtyä ja tarkentaa, tai voi uppoutua tunteella ihmiskohtaloihin. Tai kaikkea tätä.

Astun tämän kirjan myötä metsäpolulle ja aloitan metsähaasteen, vaikka kirja ei sinänsä metsästä kerrokaan vaan tosiaankin tehdasmiljööstä. Yhden päähenkilöistä, Jussin, kautta kuitenkin kuvataan kuitenkin ihmisen kykyä nähdä ympäristö ja yksityiskohtia tarkasti, ja Jussin katse kohdistuu myös metsään lasikylän reunamilla (ja onko Suomessa kylää, joka ei uppoaisi metsän keskelle?).

”Veli osoittelee välillä metsään päin ja paljastaa sisarilleen metsän salaisuuksia: osoittaa heitä valtavan kuusen rungolta tarkkailevaa oravaa tai kääntää läheisen paatsaman lehteä ja näyttää, miten sen alapuolella perhosentoukka syö itseään aikuiseksi.” (prologista, jossa ollaan sisarusten lapsuudessa)

Lähteneiden tarinat

Tommi Kinnunen: Lopotti. Wsoy, 2016.

 

image

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys teki taannoin niin suuren vaikutuksen, etten saanut siitä kirjoitettuakaan, ja nyt Kinnusen uutuuteen tarttuminen kesti, vaikka kirjastosta sen melko nopeasti sainkin. Kirja on kaunis, ja siihen pitää hypätä niin kuin kesäkuiseen järviveteen, ihanaan ja kirpeään. Mutta ensin pitää kahlata, ihmetellä, mistä on kyse.

 

Odotin Lopotti-kokemusta niin paljon, etten halunnut tietää kirjasta mitään etukäteen, jotta saisin lukukokemuksen kokonaan, jotta voisin rauhassa yllättyä käänteistä ja kerronnasta – ja tietysti eläytyä. Neljäntienristeyksen  tunnelma oli vahva, synkkä toki. Lopotissakin upposin melkein heti henkilöiden maailmaan, ja erityisesti Helenan luvut imaisivat ihmettelemään sitä, miten hienosti Kinnunen kuvaa ympäristöä ja henkilöitä. Varsinkin Helenan osuudet herättelivät, niin kuvaukseltaan kuin tarinoiltaan.

 

Lopotista en aio kertoa paljoakaan. Ennen kirjan lukemista en edes tiennyt, mitä lopotti tarkoittaa. Henkilö se saattoi olla tai verbin imperfektimuoto (mitä sitten tarkoittaisikaan). No, se selviää kirjan viimeiseltä sivulta, lukiessa toki aiemmin; lopotti tarkoittaa kylää, sivukylää, syrjäkylää, se on se etäinen paikka, josta on lähdettävä, jos ei halua olla yhden piirteensä vanki, niin kuin romaanin päähenkilöt välillä joutuvat kokemaan.

He arvioivat minua omilla mittanauhoillaan ja niiden mukaan olen vajaa. Minulta kysytään, tahtoisinko nähdä, jos se olisi mahdollista. En tarvitse sellaista, mitä en osaisi käyttää. Ei maailmastani puutu mitään. Vastausta ihmetellään, vaikka koetan kysyä, tahtoisivatko he itse erottaa pienetkin uurteet. He nauravat. – Mihin sellaista taitoa tarvitsisi?

(s. 195)

Lopotin päähenkilöt ovat Helena, lapsena sokeutunut nainen, ja Tuomas, Helenan veljenpoika, joka jättää kotiseutunsa ja astuu omaan elämäänsä. Näiden henkilöiden suhde muodostuu omanlaisekseen, vaikka he elävät erillään. Tarina alkaa Helenan lapsuudesta, jossa kuvataan perheahdinkoa kuulevan ja herkkäaistisen tytön näkökulmasta. Sokea Helena huolehtii pikkuveljestään, Johanneksesta, mutta hyvin nuorena hänet lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun. Omilta kulmilta, perheestä, turvasta irti repiminen on raastavaa, ja kuvaus Helenan kouluvuosista onkin yksi teoksen vaikuttavimmista kohdista. Siinä korostuvat ikävä, erottautumisen pelko ja pärjäämisen pakko. Helena, minäkertoja, ei kerro kaikkea, niin kuin ei myöhemminkään. Hän pärjää, kulkee suoraan, antaa muistojen lohduttaa, siirtyy omaan elämäänsä, josta pitää kiinni.

Tuomas punnitsi vaihtoehtoja pitkään ja valitsi sitten sen kauppakorkeakoulun, joka sijaitsi kauimpana kotikylästä, lounaisrannikolla. Hän ei halunnut puolikasta elämää, sellaista joka jakautuisi erikseen viikkoihin ja viikonloppuihin. Hän haluaisi olla samanlainen joka päivä. (s. 127)

 

Tuomaskin saa oman elämänsä, ja samalla tavalla hän astelee siihen kuin Helenakin taannoin omaansa. Aika on toki lähempänä nykypäivää, ja sen toivoisi olevan avarakatseisempi, kuin miten se teoksessa kovin realistisesti kuvataan. Lukijana puikahdan näihin elämiin, eläydyn välillä tarkan, hienovireisen, välillä vähäsanaisen kuvauksen ansiosta.

 

Vaikka Helena ja Tuomas valitsevat paikkansa etäällä synnyinseuduiltaan, kertoo Lopotti myös omalla tavallaan perheestä, suvusta, juuristakin – siitä, miten perheessä on turvapaikka, vaikka yksilöiden elämissä on salaisuuksia, kaunoja, pelkoja ja väärinkäsityksiä. Ja perheisiin kätkeytyvät järkyttävät käänteet ja vaietut asiat. Ne Lopotin yllätykset.