Hyistä ja polttavaa

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut. Tammi, 2016.

 

”Toinen raadeltu ja kuiviin vuodatettu lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kun hidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa. /–/

Alkoi sataa, ja äkillinen tuulenpuuska nakkasi papanoita niskaani niin kovalla voimalla, että se sattui. Nostin kauluksen pystyyn ja suojasin silmiäni kädellä.

Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.” (s. 5-6)

 

Evie Wyldin romaanin Kaikki laulavat linnut alku on vaikuttava: kuvaus vie kalseanankeaan maisemaan, saarelle jossain Britannian rannikolla, lammastilalle kaukana kaikesta. Tilalla asuu Jake Whyte,  australialaistaustainen nainen, joka on päätynyt pienelle saarelle selittämättömästä syystä.  Mutta jo toisessa luvussa siirrytäänkin paahteiseen Australiaan ja selviää, että samalla siirrytään myös ajassa menneisyyden hetkeen. Alkaa olla ilmeistä, että Jake Whytellä on takanaan jokin salaisuus, jokin, mitä on paettava.

 

Kaikki laulavat linnut kerii salaisuuksia auki kahteen suuntaan. Tarinan nykyhetkeä kuvaavissa luvuissa edetään eteenpäin hiljalleen – joku, jotkut tai jokin tappaa lampaita – ja Australiaan sijoittuvat luvut etenevät ajassa taaksepäin. Jaken kokema kiinni jäämisen tai paljastumisen pelko luo tarinaan jännitettä, kun en lukiessani tiennyt, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Toiseen suuntaan jännitettä kiristää yksinäisillä seuduilla liikkuva uhka, sekoitus pelkoa ja petoa. Kun kerronta vuorottelee menneen ja nykyhetken välillä, liikutaan ikään kuin kahden maailman välillä. Jaken menneisyyteen, Australiaan, on linkkinä puhelinyhteys, mutta vain toiseen suuntaan: yöllä toiselle puolelle maapalloa soittaessaan Jake kuvittelee perheensä ja kuulee taustalta toisen maailman äänet. Puhua hän ei kuitenkaan voi.

 

Kaikki laulavat linnut -romaanin lumous piilee kuvauksessa ja juonessa, siinä, miten jännite pysyy yllä: kuvauksen avulla ajaudun Jaken kahteen rujoon, väkivaltaisenkin maailmaan, kuljen kohti menneisyyden painajaisia, joista välähtelee vain pieniä vihjeitä. Samaan aikaan synkkä nykyhetki lammasfarmilla hyytää pimeyttä, sadetta, mutaa ja yksinäisiä eksyneitä.

 

Wyldin teos on voittanut EU:n kirjallisuuspalkinnon.

image

 

 

 

 

Mainokset

Nainen junassa

Paula Hawkins: Nainen junassa. Otava 2015. Alkuperäisteos The Girl on the Train, suomennos Oona Timonen.

Olen selvästikin kaivannut syksyyni irtiottoja arjesta, kirjapinossani kun on poikkeuksellisesti ollut vauhdikkaita trillereitä, vaikka niihin en pitkään aikaan ole juurikaan tuntenut vetoa. Jari Järvelän Tyttö ja pommi sekä Tyttö ja rotta -teokset ahmaisin elokuussa, ja syyskuussa upposin bussimatkoillani selvittämään, mitä tapahtuikaan salaperäisesti kadonneelle Megan Hipwellille Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Näistä löydöistä kiitän blogimaailmaa, ja varsinkin Järvelän löytämisestä olen iloinen, sillä hänellä on laajahko, minulle vielä tuntematon tuotanto. Hawkinsin teoshan on esikoinen, joten ehkä myöhemmin voin lukea jotain muutakin häneltä.

Tyttö ja -teosten lukemisesta on vierähtänyt jo tovi, joten tyydyn toteamaan, että niistä ja erityisesti päähenkilöstä pidin – toisin kuin Hawkinsin teoksen päähenkilöstä Rachelista! Rachel, juurikin tuo nainen junassa (tai tyttö hänkin alkuperäisteoksen nimessä), on raivostuttava, säälittävä, hutera ja kompleksinen hahmo, ja vaikken hänestä voi sanoa pitäväni, on päähenkilö tämän teoksen ehdoton tarttumakohta, tärkein juttu todellakin.

Rachel on alkoholisoitunut, hieman yli kolmikymppinen nainen, joka on päätynyt asumaan riitaisan eron jälkeen ystävänsä luo. Joka aamu hän kulkee junalla vanhan kotitalonsa ohi, ja junan jarruttaessa hän kiinnittää huomionsa uusiin naapureihin, kuvittelee tämän pariskunnan elämää, kunnes pariskunnan toinen osapuoli katoaa.

Rachel joutuu – ei, ei pelkästään joudu vaan väenvängällä tunkee – mukaan mysteeriin, joutuu taas napit vastakkain ex-puolisonsa ja tämän uuden puolison kanssa, ei saa pidettyä itseään etäällä. Hänen ajatuksenjuoksuaan on raivostuttavaa lukea. Teosta lukiessani en voinut olla tuskastumatta tämän tästä: Miksi se noin tekee? Voi ei, mitä se nyt sanoikaan! Ja miksei se vaan voi kertoa sitäkin ja sitä… Eikä tuskailu suinkaan tarkoita, etteikö teosta olisi ollut viihdyttävää lukea, ei siksikään, että välillä olisin toivonut rikoksenselvittelyn jäävän vähemmälle ja lukenut vaan enemmän henkilöistä.
En uskalla kirjoittaa enempää, mutta suosittelen tätä(kin) teosta, jos hieman erikoinen päähenkilö kiinnostaa. En tiedä, onko Rachelin hahmo missään määrin samastuttava, mutta uskottava se toki on, vaikkakin kovin omalaatuinen. Mielenkiintoisen henkilöhahmon lisäksi teoksesta tekee koukuttavan se, että siinä on kolme kertojaa, tarinan naiset, jotka ovat toisiinsa eri tavoin kytköksissä. Kun tarinaa kuljetetaan kolmesta eri näkökulmasta ja aikatasolta toiselle liikkuen, saa lukijana arvailla enemmän, luulla tietävänsä – ja vähän yllättyäkin.

IMG_8627

Paljon tässä tarinassa on aineksia, ei pelkäästään se rikos ja ratkaisu. Rikosjuttu ei minuun niin iskenytkään, ennemminkin pohdin perheitä, parisuhdekiemuroita, vähän ystävyyksiä, ihmisten välisiä etäisyyksiä ja hitusen lapsettomuuttakin tätä lukiessani, vaikkei mihinkään noista varsinaisesti pureuduttu.